Olisinpa tiennyt



Mitä sinä sanoisit nuorelle itsellesi?

Tuota kysymystä Maaret Kallio haastoi eilen meidät pohtimaan, ja monta viisasta ajatusta olemme ehtineet jo mediasta ja somesta lukemaankin. Muun muassa laulaja Kasmir, presidentti Tarja Halonen ja rauhanneuvottelija Hussein al-Taee kertoivat omia mietteitään eilisessä Helsingin Sanomien jutussa

Mielenkiintoinen kysymys pohdittavaksi. Niin mielenkiintoinen, että viime yö jäi taas melko lyhyeksi, kun ajatukseni laukkasivat menneessä, muistelemassa sitä tyttöä, joka kerran opetteli elämän aakkosia.

Mitä minä sanoisin nuorelle itselleni? Tietysti ne tavalliset kliseet: kaikki järjestyy kyllä, usko itseesi, elämä kantaa... Mutta ne minä oikeastaan aina tiesinkin. Kyllä minä uskoin tulevaisuuteen, uskoin että minä voin ja minä osaan. Ehkä minulle muistutettiinkin niistä. Ehkä vain tiesin.

Mutta olisipa joku opettanut minulle rakkaudesta. Opettanut sen, että rakkaus ei vaadi vaan se vastaanottaa. Minun ei tarvitse muuttua rakkauden tähden. Ja vielä sen, että rakkaus on jo minussa. Ei sitä löydä muista ihmisistä. Se, että kulkee rakkautta etsien oikeastaan viekin vain kauemmas rakkaudesta. Etsimällä sitä muualta unohtaa rakastaa itseään, eikä rakkaus ole mahdollista ennen kuin rakastaa sitä ihmistä, jonka kanssa viettää koko elämänsä: itseänsä. Opettelin rakkauden alkeita pitkään, opettelin kauan rakastamaan itseäni. Vasta sitten löysin Elämäni Rakkauden. Toisaalta, rakastamista opettelen varmasti lopun elämääni. Sitäkin se on, opettelemista joka päivä.

Sitten olisin halunnut luvan unohtaa kiltteyden. Koska se minä olin ja olen edelleen, kiltti tyttö. Minä olin se tyttö, joka kesäleireillä olisi halunnut pysyä kiltisti pedissään kun tuli sen aika. Minun teki pahaa karata yöjuoksulle ilman lupaa nukkumaanmenoajan jälkeen, mutta en uskaltanut kieltäytyä. Menin mukana, koska muutkin. En halunnut olla se noloista noloin, se joka tottelee aikuisen jokaista käskyä. Samasta syystä opettelin polttamaan tupakkaakin hieman myöhemmin. Opettelin, vaikka tiesin, että oikeastaan en edes halua. Tiesin jo silloin, että tottelemalla olisin vain päässyt helpommalla. Ja vielä ilman kolkuttavaa omaatuntoakin.

Tai en minä kiltteyttä halua unohtaa. Mitä se oikeastaan edes on, kiltteys? Kiltteys ei ole minulle mitenkään erityisen positiivinen piirre, vaan ennemminkin jotain sellaista, mitä toiset ihmiset sinulta odottavat. Erityisesti jotain, mitä nuorelta tytöltä odotetaan. Hyvä tyttö, kiltti tyttö, reipas tyttö; kuulostaako tutulta? Samoja sanoja käytän koirani kouluttamiseen ja kehumiseen. Mutta samoilla sanoilla on kasvatettu aikoinaan myös meitä, kunnon tyttöjä. Kuin koiria, tekisi mieli sanoa. Saan toki olla kiltti jos niin haluan. Mutta ei minun tarvitse olla. Ei tarvitse, ei ainakaan itseni kieltämisen ja ohittamisen ehdolla.

Ehkä parempi ilmaisu olisi, että minun ei tarvitse miellyttää ketään. Erityisesti nuorena on toki tärkeää tuntea kuuluvansa joukkoon, olevansa osa porukkaa ja yhteisöä. Silloin tulee helposti mentyä jengin mukana, niin hyvässä kuin pahassa. Olisin halunnut, että minua olisi rohkaistu olemaan miellyttämättä, kulkemaan omia polkujani, kuuntelemaan itseäni. Olisinpa tiennyt sen mitä ymmärrän nyt: ei minun tarvitse miellyttää. Että niillä ihmisillä ei tarvitse olla sijaa elämässä, joiden takia täytyy toimia itseänsä ja omaa sisäistä ääntänsä vastaan.

Ja vielä tämän haluaisin sanoa nuorelle Lauralle: kuuntele itseäsi ja sitä, mitä sisimpäsi haluaa sinulle sanoa. Koska sinä kyllä tiedät vastaukset mieltäsi askarruttaviin kysymyksiin. Tiedät, jos uskallat kuunnella vain. Intuitio se on lopulta ollut, joka minut on elämässäni saanut tekemään ne kaikkein viisaimmat päätökset. Intuitio, sisäinen ääni, sydämen ääni, -miksi ikinä sitä haluaakaan kutsua.

Ja sitten viimeikseksi vielä tämän: vaikka minun äitini opetti minulle, ettei toisen ihmisen tunteilla saa koskaan, ei missään tapauksessa leikkiä, kaikki äidit eivät ole opettaneet tätä lapsilleen. Olisinpa tiennyt.

Mutta jos vain yhden asian saisin nuorelle itselleni viestittää, olisi se ohjeiden ja neuvojen sijaan se, että elämässä käy lopulta kuitenkin hyvin. Voi kun tietäisit mitä kohden olet matkalla! Tai ehkä on parempi, että et tiedä, koska tie sinne on mutkaisempi kuin osaat kuvitellakaan. Mutta matka on hyvä, jokaisen mutkan ja kenkää hiertävän kiven arvoinen.

Kommentit