Mitä oikeasti kuuluu?



Tässä hiljattain tapasin ystävääni, jonka kanssa edellisen kerran olemme tainneet nähdä kasvotusten melkein kolme vuotta sitten. Niin aika vain kuluu. Vaikka tuntui, että vastahan me tapasimme, on molempien elämässä ehtinyt tapahtua vaikka mitä tuossa ajassa. Toinen on tullut äidiksi, opiskellut uuden tutkinnon ja luonut itselleen uuden uran. Minä taas olen tehnyt jotain muuta, en mitään yhtä mullistavaa, mutta kuitenkin.

En ole niitä ihmisiä, jotka osaisivat soitella Mitä kuuluu? -puheluita ystävilleen säännöllisin väliajoin. Se ei tietenkään tarkoita, ettenkö miettisi heitä ja välittäisi. Mutta en vain osaa ottaa puhelinta käteen ja soittaa. Ajattelen, että kysyn sitten kun nähdään. Ja siihen tosiaan saattaa mennä useampi vuosi, vaikka saman maan rajojen sisäpuolella asutaankin. Niin vähiin on reissaaminen ja kyläily nykyään käynyt. Ei välttämättä ole ylipäänsä mahdollista pitää lomaa ja reissata ympäri Suomenmaata.

Onneksi on some, olen ajatellut. Pysyn jotakuinkin kärryillä siitä, mitä ystävilleni kuuluu. Näen lasten kasvavan, talojen rakentuvan, näen aamupalat, lomareissut ja arjen hassut sattumukset. Näen paljon asioita, joita voin ihastella ja olla iloinen ystäväni onnesta.

Sitä onnea some onkin kukkuroillaan. On kauniita koteja, huolella valittuja yksityiskohtia, tarkasti mietittyjä kuvakulmia ja rajauksia, ihmisiä parhaisiinsa pukeutuneena, vastapestyjä lapsia ja lattioita, aterioita, joita on valmisteltu huolella tuntikausia, on elämän suurimpia onnistumisia ja onnenkantamoisia.

Somen totuuteen on helppo uskoa. Ja siihen tietysti haluaakin uskoa. Mikä olisi ihanampi ajatus kuin se, että ystävälläni siellä kaukana menee hyvin? On ilahduttavaa seurata ystävän onnea ja onnistumisia, olla ylpeä hänestä ja hänen saavutuksistaan, elää mukana hänen onnessaan. Siellä ruudun ja näytön toisella puolellakin, kaukana ja samaan aikaan jotenkin kummallisen lähellä.

Miten helppoa uskoa, miten helppoa myös unohtaa totuus somen kiiltokuvamaailman takana! Koska niitä me lopulta somessa olemme, kiiltokuvia itsestämme ja elämästämme. Somessa näkyvä totuus voi toki olla totuus, mutta hyvin tiukkaan rajattu pala koko totuutta, kokonaista elämää. On surullista, että kiiltokuviin uskomalla helposti unohdamme ihmisen noiden kuvien takana. Koska lopulta ei kai ole ketään, jonka elämä olisi täydellistä kiiltokuvaa.

Oli pysäyttävää istua ystäväni kanssa rauhassa kahvikupin äärellä, kuulla mitä oikeasti kuuluu, mitä hän oikeasti päivät pitkät pyörittelee ajatuksissaan. Olin mykistynyt. Se, mikä minulle ruudun välityksellä näyttäytyi upeana elämänä, saavutuksina ja urana, jolla on syytäkin ylpeillä, oli sittenkin aivan tavallista elämää. Sitä aivan tavallista elämää, kaikkine murheineen. Aivan niin kuin minunkin elämäni, ja jokaisen.

Jäin miettimään, miltä oma elämäni näyttää, jos sitä seuraa vain somen välityksellä. Hyväntuuliselta, reippaalta, urheilulliseltakin ehkä. Menevämmältä ja sosiaalisemmalta ainakin mitä todellisuudessa. Kauniilta, idylliseltä ja herkulliseltakin ehkä. Sokeriin kuorrutetulta ja kultareunaiselta. Toivon kovasti, ettei kukaan ystävistäni menisi siihen lankaan, että siellä on koko totuus. Että minulta muistettaisiin välillä kysyä, mitä oikeasti kuuluu? Mitä siellä tarkkojen rajausten ja huolella valittujen filttereiden takana tapahtuu? Mitä ajatuksia liikkuu päässä, joka hymyilee leveästi ihanassa kuvassa, jonka onnistumisen on tarvittu kymmeniä ja taas kymmeniä otoksia?

Mitä oikeasti kuuluu? Kumpa joku muistaisi kysyä. Ja kumpa minä osaisin olla se ystävä, joka muistaa kysyä. Ettemme lankeaisi siihen harhaan, että vain siloteltu ja tarkoin rajattu totuus on tarpeeksi kaunis kerrottavaksi. Että kuitenkin olisimme kokonaisia ihmisiä, sotkuinemme ja murheinemmekin, tämän kiiltokuvamaailman keskellä.

Kommentit