Jos metsään haluat mennä



Pienestä pitäen minut on opetettu kulkemaan luonnossa. Metsään minut on kuulemma viety jo ensimmäisenä kesänäni, torkkumaan mättäälle vanhempien marjastaessa. Muistikuvieni mukaan heti kun jalat kantoivat, sain käsiini oman pienen marjaämpärin ja tiukan tavoitteen, että ainakin pohja täytyy saada astiasta peittoon ennen eväiden syömistä.

Eväät, -ne olivat tietenkin parasta marjareissuilla ja metsäretkillä. Kaikki maistui niin paljon paremmalta ulkona, varsinkin kun ennen evästaukoa oli liikkunut ja römynnyt metsässä hyvän aikaa. Ja retkellä sai aina myös jotain erityisen hyvää, karkkia tai keksejä, mitä en muista muuten kotona olleen kuin erityisinä juhlapäivinä tai joskus viikonloppuisin. Hillasuolla isä taittoi muutaman palan Fazerin sinisestä suklaalevystä aina jos tuntui, että askel alkoi painaa ja voimat hyytyä. 

Metsä oli lapsuudessa leikkipaikka, mutta myös paikka, josta saatiin iso osa ravinnosta. Marjojen lisäksi meillä syötiin paljon riistaa ja kalaa. Olin oikeastaan jo lähes täysi-ikäinen, kun muistan ensimmäisiä kertoja kun kotiimme ostettiin lihaa kaupasta. Olen kasvanut riistalla, kalalla, marjoilla ja omassa maassa kasvatetuilla juureksilla. Ei siis ole ihme, etten ole koskaan oppinut syömään esimerkiksi sianlihaa tai teollisesti valmistettuja eineksiä ja valmisruokia.

Minä olen siis kasvanut elämään metsän läheisyydessä ja kulkemaan metsässä. Olen myös kasvanut arvostamaan kaikkea sitä, mitä metsä antaa sekä kunnioittamaan ja suojelemaan luontoa. Osaan suunnistaa maamerkkien avulla, valita reitit joita on helppo kulkea ja kiertää upottavat suonsilmäkkeet. Metsässä ei tulisi mieleenikään pelätä, mitä pelättävää siellä voisi olla?

Olen parhaillaan käymässä Rovaniemellä, lapsuuteni maisemissa. Täällä tutut metsät ympäröivät joka puolella, tuttuine reitteineen ja maastoineen. Eilen kävimmekin siskoni kanssa polkujuoksemassa. Se oli ihanaa, ihanampaa kuin muistinkaan! Pehmeä polku lenkkitossun alla, metsän raikas tuoksu ja tuulen humina puissa. Tuntuu siltä, kuin olisi päässyt tuulettamaan pään sisällön sen tunkkaisimpiakin nurkkia myöten. Kropan lisäksi metsässä virkistyy myös mieli. Varsinkin kun pääsee lenkkeilemään noin ihanassa seurassa.




Jäin miettimään, miksi en osaa kotona Oulussa mennä metsään samalla tavalla? Ehkä yksi syy on se, että olen kasvanut siihen ajatukseen, että metsään täytyy päästä suoraan omalta pihaltaan. En osaa lähteä lenkille, hiihtämään tai pyöräilemään niin, että minun täytyisi ensin ajaa autolla johonkin ennen kuin pääsen starttaamaan. Olen sitä mieltä edelleenkin, että lenkkeily niin juosten kuin hiihtäen tai pyöräillenkin, on niitä lajeja joihin startataan suoraan kotiovelta. Muuten minun ei vain tule lähdettyä. Viime talvenakaan en tainnut käydä kertaakaan hiihtämässä muualla kuin kotiladullani, jonka varteen pääsee kävelemällä.

Mutta olisiko se niin väärin, vaikka joskus menisikin jopa ihan autolla metsään? Tai edes pyöräilisi lähemmäs, jonkun sopivan lenkkipolun varteen? Jotenkin en vain osaa, vaikka uskoakseni ihmiset tekevät suurempiakin rikoksia ympäristön kannalta kuin mitä autolla lenkille lähteminen olisi. Metsästä saa niin paljon hyvää oloa ja virkeyttä kokonaisvaltaisesti, että sitä on vaikeaa, melkeinpä mahdotonta korvata millään muulla. Ei mikään kaupungin virkistysalue ja hoidettu ulkoilureitti korvaa aivan oikeaa metsäpolkua, joka välillä johdattaa sinut mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Kuten eilen, kun eksyimme reitiltä sen verran, että jouduimme ylittämään suon päästäksemme takaisin oikealle polulle. Varpaat kastuivat, mutta tulipa samalla katseltua jo parikin hillapaikkaa valmiiksi.

Kaipaan metsään, kaipaan hiljaisuuteen ja siihen rauhaan, johon eivät muun maailman äänet yletä. Mutta vieraassa kaupungissa, vieraiden metsien keskellä en kuitenkaan osaa lähteä. Ne eivät ole minun metsiäni, kivikkoisia ja kallioisia, vaaralta toiselle kohoavia, tiheinä ryteikköä ja sääskien ininää. Minä en tunne niitä metsiä, eivätkä ne tunne minua. 

Mutta ehkä meidän olisi aika tutustua. Ehkä olisi aika ottaa ensimmäinen askel, lähteä tutustumaan ja eksymään myös noihin vieraisiin metsiin ja niiden polkuihin. Kulkea sukat märkänä ja yrittää löytää se salainen, oma marjapaikka myös tuolta. Jos onni käy, se ehkä löytyy paikasta, jonne pääsisi ilman autoa myös omalta kotiovelta. Ehkä sitten kylmä kaupunki nimeltä Oulu tuntuisi edes hiukan enemmän kodilta.

Olisikohan Oulussa polkujuoksuporukoita, joihin voisi päästä mukaan? Vinkatkaa, jos tiedätte!

Kommentit