lauantai 12. toukokuuta 2018

Vauvantekovaikeuksien ääni

Kuvituskuva. Unsplash/Seniya Petukhova

Se ikä tulee, kun ympärillä ruvetaan perustamaan perheitä. Kun se ikä tulee, tuntuu että vauvoja syntyy sinne ja tänne. Syntyy sellaista vauhtia, ettei oikein tahdo laskuissa edes pysyä. On sisarusten lapsia, serkkujen ja sukulaisten lapsia, ystävien lapsia, työkavereiden lapsia... Vauvoja, vauvoja, vauvoja. Niin paljon vauvoja, että siinä vauhdissa ovat hedelmällisyyden jumalattaret olleet varmasti ylitöissä jo pidemmän aikaa.

Siltä se tuntuu, kun tulee siihen tiettyyn ikään. Mutta kuitenkin, mitä enemmän asiasta on puhunut ympärillä olevien ikätovereideni kanssa, sen selvemmäksi on käynyt se, millaisia tuurilla käyviä, julmia pilailijoita nuo hedelmällisyyden jumalattaret oikeastaan ovatkaan.

Nimittäin, minulla on yksi ystävä. Siis vain yksi ystävä, jonka vauvahaaveiden tiedän toteutuneen sen suuremmin tekemättä, suunnittelematta, kellottamatta ja yrittämättä. Muiden tarinat ovatkin sitä samaa ja tuttua; vuosien yrittämistä, kellottamista ja kalenterin kanssa pelaamista, keskenmenoja, kohtaamattomia toiveita ja loputtoman paljon pettymyksiä.

Siksi tuo otsikko. Vaikka minä jos joku tiedän, ettei vauvoja tehdä. Niitä saadaan, niitä suodaan ja siunataan. Joillekin, onnekkaille. Mutta yhtä totta on se, että vauvahaaveen toteutuminen on täyttä työtä, tekemistä ja puurtamista.

Olen miettinyt illasta toiseen sitä, miksi emme kuitenkaan puhu näistä? Kun tuntuu, että paljon normaalimpaa kuin tulla hups vain raskaaksi onkin vuosikausia tehdä töitä ja yrittämällä yrittää. Vieläkin varoitellaan ja varotaan raskaaksi tulemista, niin kuin se tapahtuisi tuosta vaan, melkein vahingossa. En oikeastaan osaa enää edes uskoa siihen, että niin voisi tapahtua. Kenelle, missä, milloin?

Onhan se lohdullista, se että ystäväpiirini on täynnä vertaistarinoita. Että voimme keskustella sujuvasti ovulaatioista, munasarjojemme toiminnasta, hedelmällisyystutkimusten eri vaiheista, sperman huuhteluista, inseminaatioista ja ties mistä. On aina toinenkin, joka miettii jäädäkö tähän suhteeseen vai kokeillako jonkun toisen kanssa. On toinenkin, joka on onnellisen alun jälkeen vetänyt vauvahaaveet verisenä vanana vessanpöntöstä alas. Vain toinen saman kokenut ymmärtää. Onneksi meillä on toisemme ja onneksi me puhumme. Koska kaikki eivät todellakaan puhu.

On kerrassaan sietämätöntä, että perheen perustamisesta ja lasten saamisesta puhutaan aina vaan niin kuin se olisi maailman luonnollisin ja helpoin asia. Pelottavaakin se on, kun noilla puheilla luodaan mielikuvia siitä, että kaikki tapahtuu, sitten kun on se oikea aika, sitten kun on tapahtuakseen. Tapahtuu kuin sormia napsauttamalla. Kukaan ei varoittele, että aivan yhtä todennäköistä on, että vauvatoiveen toteutumiseen menee vähintään vuosi. Tai ehkä viisi vuotta. Tai aivan yhtä todennäköistä on, ettei toive toteudu koskaan. Kaikkeen ei voi tietenkään valmistautua, mutta olisi tähänkin ehkä voinut. Jos olisi osannut edes kuvitella.

Minä olen puhunut rohkeasti ääneen. Varmasti se tuntuu kiusalliselta. Olisi jo hiljaa, keksisi jotain muuta, tärkeämpää ja mediaseksikkäämpää sanottavaa. Mutta kun minä uskalsin, uskalsivat myös ystäväni. Siksi haluan kirjoittaa tästä vieläkin ja erityisesti tänään, äitienpäivän aattona, lapsettomien lauantaina. On suorastaan liikuttavaa, kuinka huojentavaa se voikaan olla, kun ihminen vieressäsi puhuu ääneen niitä samoja ajatuksia, joita itse olet omassa päässäsi häpeillen pyöritellyt. Tämä onkin normaalia, aivan tavallista. Tuo ihana ihminen tuossa vieressä tuntee aivan samalla tavalla ja on silti aivan yhtä ihana kuin aina ennenkin. Ehkä minäkin silti olen, ajatuksistani, tunteistani ja epäonnistumisistani huolimatta.

Olkoonkin, että tämä on se perheenperustamisikä. Mutta tämä saa olla myös häpeilemättömyyden ikä. Ikä, jolloin kailotamme rohkeasti maailmalle, että tällaisia taakkoja me kannamme. Ettäs tiedätte, että ymmärrätte, että osaatte ehkä varautua samaan tulevaisuudessa. Ikä, jolloin kuljemme päät pystyssä ylpeinä ja rohkeina. Katsokaa miten vahvoina, kipumme kantaen, suostumatta vaikenemaan. Emme suostu, mikäli se on minusta kiinni.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti