Oikea Aikuinen

Photo by Olu Eletu on Unsplash

Kerroinkin, että minulla on parhaillaan kuuntelun alla Veitola, -Maria Veitolan uusi kirja, joka perustuu hänen vuosien varrella julkaistuihin kolumneihinsa. Olen kuunnellut kirjaa korvat höröllään ja keskittyneesti, mutta samaan aikaan pää on raksuttanut uskomatonta vauhtia. Miten fiksuja ajatuksia ja oivalluksia, niin paljon sellaista, mitä itsekin olen miettinyt mutta en ehkä ole osannut sanoittaa ulos. Ainakaan yhtä nasevasti kuin Maria. 

Kirja on vasta aluillaan. Onneksi. En malttaisikaan päästää siitä vielä pitkään aikaan irti. Mutta silti jo nyt minun täytyy kirjoittaa eräästä oivalluksesta, jonka Maria lausui ääneen. Tuota ajatusta jäin pitkäksi aikaa pyörittelemään mieleeni, koska juuri niin huomasin ajattelevani myös itse. Pidemmälle mietittyäni hiffasin myös sen, kuinka paljon tuo tiedostamaton ajattelutapa minuun ja elämääni vaikuttaa. Sellaisia asioita on syytä hieman pyöritellä ja kirjoittaa ulos.

Maria ilmaisi ajatuksen jotakuinkin näin (tämä ei ole suora lainaus, vaan viime yönä neljä tuntia nukkuneen zombin muistelua eiliseltä): "lapsettomana sain vanhempieni seurassa jäädä ikuiseksi lapseksi, taantua lapsen tasolle. Vasta lapsen syntymän myötä koin itseni heidän kanssaan yhdenvertaiseksi aikuiseksi."

Ehdin jo kuunnella kirjaa kappaleen matkaa eteenpäin ennen kuin tajusin, mitä juuri kuulin. Teki mieli kelata taaksepäin ja kuunnella aina vain uudestaan. Aivan totta, juuri noin. Miksi kukaan muu ei ole sanonut tuota ääneen?

Koska niin se vaan on. Vaikka kolmekymmentäkolmevuotiaana luulisi jo olevan aikuinen, ei lapsettomaan aikuiseen silti suhtauduta aivan oikeana aikuisena. Kuinka se voisi olla, vastuuton huithapeli, hädin tuskin saa pidettyä huolen itsestään!

Lapseton aikuinen, oli sitten minkä ikäinen tahansa, ei voi todistaa vanhemmilleen omalla vanhemmuudellaan osaavansa, pystyvänsä handlaamaan asiat siinä missä hekin, kykenevänsä pitämään jopa hengissä avutonta ihmisen alkua itsensä, puolisonsa ja lemmikkinsäkin lisäksi. Hän ei voi osoittaa käytännössä pystyvänsä kantamaan vastuusta suurinta. Siksi sitä kai kutsutaan, lasten kasvattamista.

Mutta vanhempien lisäksi pitäisi vielä vakuuttaa kaikki muutkin. Erityisesti ne lapsiperhearkea ja ruuhkavuosia elävät läheiset, työkaverit ja hyvänpäiväntutut. Ne, jotka omassa putkessa kiiruhtaessaan seuraavat sinun elämääsi sivusta vain haaveillen kaikesta siitä ajasta, jota kuvittelevat sinulla olevan. Ne, joiden mielikuvissa lapsettoman aikuisen elämä on sitä samaa työn, harrastusten, ylitsevuotavan vilkkaan sosiaalisen elämän, ulkona käymisen, kulttuuririentojen ja täydellisen puhtaana kiiltävän kodin täyttämää kuin elokuvissa. Tai muistikuvissa ajalta ennen lapsia. Siellä tuo lapseton liihottaa edelleen, ilman minkäänlaista käsitystä siitä, mitä Se Todellinen Vastuunkantaminen oikeasti on.

Mutta tunnistan minä tuon ajatuksen itsessänikin. Ajattelen esimerkiksi vieläkin automaattisesti lapsellisen (siis henkilön, jolla on lapsia) ihmisen kohdatessani, että hän on ilman muuta minua vanhempi. Jotenkin on vaikea mieltää, että ikäisilläni ihmisillä on lapsia. Aika monella itse asiassa jo on, eikä edes aivan taaperoikäisiä enää välttämättä. Mutta silti, kun itsellä elämäntilanne on tietyiltä osin säilynyt suurinpiirtein samana viimeiset viisitoista vuotta, on joskus vaikea muistaa ettei kaikilla ikäisilläni enää olekaan näin. Ehkä ajattelen itsekin, tiedostamattani, että vastuu se on joka vanhentaa?

Tavallaan sitä on tietyllä tapaa jumiutunut siihen samaan elämänvaiheeseen, jonka silloin hieman alle parikymppisenä aloitti kotoa muuttaessaan. Työntekoa, laskunmaksua, vähän humputtelua, opiskelua, loputonta itsensä etsimistä. Kaikkea sitä, mitä elämä nyt sitten onkaan. Tässä elämänvaiheessa riittää, että maksaa laskunsa, hoitaa työnsä ja opintonsa, muistaa rakastaa, pitää huolta itsestään, koirastaan ja parisuhteestaan. Ja on jotakuinkin ihmisiksi. Mutta ei se tarkoita, ettenkö tietäisi vastuusta mitään.

Ehkä vanhemmaksi tuleminen on edelleen meille jonkinlainen aikuistumisriitti? Ripillepääsyn, ylioppilaaksi tulon, valmistumisen, ensiasunnon oston ja naimisiinmenon lisäksi Aivan Oikealta Aikuiselta vaaditaan vielä jälkeläisen maailmaan saattamisen ja siitä seuranneiden mullistusten kokemus. Minun mielestäni vähempikin riittäisi. Jo se, että selviää tämän hurjaa vauhtia pyörivän yhteiskunnan mukana suurinpiirtein toimintakykyisenä päivästä toiseen on melkoinen vastuunkantamisen taidon osoitus.

Ja kukapa puhuisi siitä vastuusta, jota lapsettomat aikuiset kantavat lapsellisten puolesta? Se, joka työpaikalla joustaa lomatoiveistaan, työvuoroistaan, ylitöistään ja työreissuistaankin lapsiaan hoidosta kiirehtävien Aikuisten puolesta, on juurikin se lapseton aikuinen. "Sullahan ei varmaan oo niin kauhee kiire, niin voisitsä mitenkään, kun mun pitäis lapset hoidosta..." tai "mun kyllä ois pakko saada toi kymppiviikko vapaaks, ku koulujen lomat...", -uskoakseni tuttuja lauseita useimmille lapsettomille. Mielellään sitä joustaa, kerran tai kaksi. Ehkä kolmekin. Mutta kun sama jatkuu vuodesta toiseen, työpaikasta toiseen. Silloin jossain vaiheessa riittää toisen valinnoista vastuun kantaminen. Silloin ilmoittaa, että "Sori, mulla on tänään manikyyri ja pedikyyri ja kasvohoito ja hieronta. Ihan kauhee kiire, en voi jäädä." Sekin on juuri sitä, vastuun kantamista toisen ihmisen puolesta. Vaikka tuohon vastuuseen ryhtyminen ei olekaan vapaaehtoista, toisin kuin lasten maailmaan saattaminen.

Tasavertainen aikuinen, siinä taitaa olla se taikasana. Vastuita on yhtä vaikea vertailla kuin surujakin, jokainen kantaa omansa parhaan taitonsa mukaan. Perhe-elämässä on paljon asioita ja kommervinkkejä, joita en edes halua tietää. Eivät ne oikeastaan kuulu minun elämääni, miksi niistä huolehtisin? Olemme silti samalla viivalla, tasavertaisia, tulemisinemme ja menemisinemme yhtä tärkeitä, lapsettomat ja lapselliset, äidit ja tyttäret.

Ja sitten sanon jotain, mitä en ikimaailmassa uskonut sanovani. Jotain, joka minun käsitykseni mukaan vesittää kaiken, mistä edellä kirjoitin. Ehkä minäkin ymmärrän sitten, jos minusta tulee äiti. Ehkä onkin olemassa jokin vanhempien salaseura, jokin mystinen syvemmän tietoisuuden ja elämäntaidon taso, jota ilman vanhemmuuden kokemusta ei voi saavuttaa? Ehkä sitten, ehkä jos, ehkä joskus koen sen Todellisen Vastuun painavan hartioitani? Sen vastuun, jolloin tunnen olevani Se Aivan Oikea Aikuinen.

Epäilen kyllä syvästi. Uskon olevani viimeiseen päivääni saakka sama tytönheitukka. Se, joka hoitaa asialliset hommat asiallisesti ja muuten on kuin Ellun kanat. Tulin sitten äidiksi tai en. 

Palatkaamme tähän tekstiin sitten ja katsokaamme, olinko väärässä.



Kommentit