Kohtaamisen filosofiaa discopallon alta

Kuvituskuva (Pixabay)

Kävin perjantaina yökerhossa. Edellisestä kerrasta on aikaa, oululaisessa yökerhossa olen tainnut käydä viimeksi useampi vuosi sitten. Melkoinen kulttuurishokkihan se oli, tuntui siltä kuin olisi tiputettu vieraalle planeetalle, jossa pätevät aivan eri säännöt kuin tässä tutussa ja turvallisessa, arkisessa maailmassamme.

Häkellyin siitä, kuinka suorasukaisesti ja estottomasti minua lähestyttiin. Enhän minä muistanut, että tällaista on. Olen jotenkin ajatellut, että vakaasti parisuhteessa eläessäni olen suojassa tällaiselta. Mutta ei, vasemmassa nimettömässä kimmeltävät sormukset eivät kyllä vaikuttaneet olevan minkäänlainen hidaste. Kuitenkin, sen jälkeen kun olin ystävällisesti eräälle herrasmiehelle kertonut, etten suoranaisesti innostu hänen pöksyihini ujutetusta kädestään, kävimme keskustelun joka on pyörinyt päässäni ajatuksia herättäen koko viikonlopun.

Eräs suurinpiirtein ikäiseni, fiksu, urheilullisen oloinen ja komeahkokin mies lähestyi. Juttelimme tuon karkeahkon lähestymisyrityksen jälkeen vielä niitä näitä, harrastuksista, työstä, vapaa-ajan viettotavoista... Huomasin, miten hänen katseensa syttyi ja kirkastui kertoessani, etten ole aikaisemmin kyseisessä baarissa edes käynyt. Tuo kuppila on kuitenkin Oulun keskustassa ollut jo ainakin neljä vuotta. Enhän minä juurikaan yökerhoissa käy. Hän huokaisi tuon keskustelun perään: "kun ei nykyään enää tapaa naisia, jotka eivät olisi aivan juoppoja ja juoksisi joka viikonloppu ulkona..." Kärjistetty totuus varmasti tuo hänen lausahduksensa, mutta jäin miettimään pitkäksi aikaa. Tuo herrasmies vaikutti todella fiksulta. On työpaikka, on liikuntaharrastukset, vakaa elämäntilanne. Varmasti haussa olisi aivan tavallinen nainen, jonka kanssa jakaa arkea ja perustaa elämää, ehkä perhettäkin. Mutta mikä siinä on, etteivät ihmiset enää kohtaa?

Huomaan itsekin kailottavani sitä totuutta, että baarista nyt ei koskaan löydy ketään. Baarista löytyy korkeintaan yhden illan rakkauksia, siellä kukaan ei ole liikkeellä tosimielellä. Mutta unohdan sen, että sieltähän minäkin, baaritiskiltä, löysin aviomieheni. Aika klassinen, vai mitä? Ehkä kuitenkin on niin, etteivät ikäisemme, kolmenkympin ylittäneet ikinuoret, kuitenkaan enää aivan joka viikonloppu jaksa baareissa juosta? Oman ja ystävieni kokemusten perusteella kroppakaan ei enää jaksa sitä rasitusta mitä valvominen ja kaupungilla hilluminen aiheuttaa. Niimpä ihmisten kohtaaminen ja uusien tuttavuuksien solmiminenkin jää väistämättä vähemmälle. Ei ole enää helppo tutustua uusiin ihmisiin, saati sitten saada uusia ystäviä. Kumppanin löytäminen on varmasti vielä monin kerroin vaikeampaa.

Harrastukset, kaupan kassajono, kadun kulmassa törmääminen, tuttavan tuttavan kautta tutustuminen, töiden lomassa sattumalta kohtaaminen... Onhan noita tapoja tavata uusia ihmisiä ja solmia tuttavuuksia, jotka saattavat onnen kaupalla johtaa jopa rakkauteen. Mutta ei se ole helppoa. Monesti arjessa harrastuksiltakin kaipaa vain omaa aikaa ja rauhoittumista. En itsekään välttämättä jaksaisi suhtautua kovinkaan innokkaasti, jos esimerkiksi kuntosalilla joku tulisi hieromaan tuttavuutta. Siis sellaisena päivänä, kun haluan vain purkaa stressiäni ja tyhjentää päätäni hikoilemisen avulla. Toisaalta, minullekin kuntosali on niitä harvoja paikkoja, joissa ylipäänsä kohtaan ihmisiä työn ulkopuolella.

Onko niin, että arkemme on niin hektistä, ettei kohtaamiselle ylipäänsä jää energiaa? Onko kenties niin, että kuljemme kuin laput silmillä, keskittyneenä omaan kiireeseemme, emmekä edes näe vastaantulijaa? Sitä, joka silmät auki kulkiessamme saattaisikin vastata katseeseen ystävällisesti ja kutsuvasti. Sitä, joka saattaisi olla juuri se, jota perjantai-iltana yökerhon pimeydestä epätoivoisesti etsimme.

On kiire, on arki, on erilaiset toiveet. Mutta varmasti on juuri niin, että elämämme ovat myös eriytyneet niin, ettemme enää kohtaa toisiamme. Me naiset kuljemme uraputkessa, salkku kainalossa kiirehdimme kohti seuraavaa haastetta ja seuraavaa työtarjousta, treenaamme illat hiestä märkinä salilla myös näyttääksemme menestyjiltä ja viikonloppuisin täytämme kalenterimme brunsseilla ja kulttuuritapahtumilla, jotta elämämme näyttäisi kiiltokuvalta myös Instagram -seinällämme. Ei siinä kiireessä ehdi kohdata. Ja toisaalta, kuljemme niin eri polkuja kuin ikäisemme miehet, että missä edes kohtaisimme?

Jotenkin minun kävi hieman sääliksi perjantaina kohtaamaani miestä. Ei ole helppoa olla mies aikana, jolloin meistä naisista tuntuu tulevan koko ajan vaativampia. Mihin tarvitsemme täydellisyyttä? Onko se vain meidän tapamme yrittää hallita tätä koko ajan kaoottisemmaksi muuttuvaa maailmaa? Miksi tuntuu, ettei meille enää aivan tavallinen, se aivan riittävän hyvä riitä? 

Uskon, että vaatimustemme kanssa olemme lopulta myös itse surullisen yksin. Minä olen onnekas, onnentyttö, kun olen löytänyt yökerhon surullisesta huminasta rakkauden, joka kestää. Mutta minunkin arkeni on kiirettä, aikatauluja, täyden kalenterin kanssa pelaamista, töistä treeneihin ja treeneistä töihin juoksemista, ruokaostoksia ja likapyykkivuoria. Siinä hullunmyllyssä on surullisen vähän aikaa toisen ihmisen kohtaamiselle. Ja juuri sitä minäkin tarvitsisin; niin kotona kuin myös kodin ulkopuolella, maailmassa. Elämässä.

Ei täällä kukaan pärjää yksin.



Kommentit