Hillot purkkiin -minustakin säästäjä?


Monessa asiassa olen varsin kätevä talousihminen. Osaan paikata reikäiset sukat ja ommella puuttuvat napit, kokkaan ja leivonkin kun sille tuulelle satun, tiedän miten puhdistaa astianpesukone ja kuinka aukaista huonosti vetävä viemäri. Mutta on yksi taito, jota kauniisti ilmaistuna opettelen yhä edelleen tarmokkaasti, mutta hyvin hapuillen. Nimittäin rahankäyttö. 

Raha on minulle itsenäisyyden ja omanarvontunnon symboli. Siksi en tähän päivään mennessä ole suostunut siihen, että meillä mieheni kanssa olisi yhteiset tilit. Vaikka toisaalta minuahan se helpottaisi, mieheni tulot kun ovat moninkertaiset omiini verrattuna. Ainakin luulisin niin, -en vain ole tullut koskaan edes kysyneeksi paljonko mieheni tienaa. Mutta jotenkin haluan pitää siitä periaatteesta kiinni, että kun hoidan omaan osuuteni yhteisistä menoista asiallisesti, saan kuluttaa loput rahoistani niin holtittomasti kuin haluan. Tai niin fiksusti kuin haluan, siihen ei ole kenelläkään muulla mitään sanomista. Rahankäyttö on todella yksityinen asia, en edes haluaisi paljastaa miehelleni, mihin rahojani tuhlailen. Siksi ajatuskin yhteisistä tileistä kammottaa. Toisaalta, välillä haaveilen siitä, että tuloni menisivät suoraan mieheni tilille. Hän saisi minun puolestani hoitaa tuloillani kaikki juoksevat kulumme ja maksaa minulle vain "viikkorahaa", jonka saisin sitten humputella menoihini sen enempää miettimättä. Ihanan huoletonta, mutta jo ajatuksena niin 1800-lukua, että kaikessa helppoudessaan ja huolettomuudessaankin se kammottaa.

Olen kokeillut monenlaista säästötekniikkaa vuosien varrella, mutta kohdallani mikään ei oikein ole toiminut. Olenkin ajatellut, että taidan olla rahankäytön suhteen mahdoton ja täysin toivoton tapaus. Minusta ei kai koskaan tule taloudellisesti Järkevää Aikuista. Suurin ongelma on ollut ehkä siinä, että en hahmota "humputteluun" käytettävissä olevaa rahamäärää. Ajattelen, että kun hoidan juoksevat menot ja laskut ajallaan, voin huoletta hassata loput varat tililtä miten mieleni tekee. Loppukuusta ennen palkkapäivää tilini ammottaakin yleensä tyhjyyttään ja saan hetken aikaa kituutella penniä venyttäen. Nyt, kun säännöllistä kuukausituloa ei enää olekaan, huomaa taas kuinka olisinkaan voinut pienillä valinnoilla varautua tähänkin ajanjaksoon aivan eri tavalla. Jälkiviisautta on helppo harjoittaa, mutta aina on mahdollisuus oppia.

Koskaan ei onneksi ole liian myöhäistä. Viime viikon Me Naisissa oli juttu säästötekniikasta, josta en ollut ennen kuullutkaan. Tai periaate on varmasti aivan sama, kuin kaikessa säästämisessä: pakollisiin menoihin tietyn verran, vähän humputtelurahaa, vähän pahan päivän varalle ja vähän sijoituksiin. Mutta tämä "hillopurkkimetodi" on kaikessa käytännöllisyydessään jo niin helppo, että minäkin innostuin. Purkkimetodi, eli "Jars", tarkoittaa säästötapaa, jossa tulot jaetaan erilaisiin ja erikokoisiin "purkkeihin" sen mukaan, millaiset prosenttiosuudet kullekin tarkoitukselle varatulle purkille (siis tilille) on määritelty. Prosentiosuuksia on helppo muunnella elämäntilanteen, tavoitteiden ja tulotason vaihteluiden mukaan. 

Me Naisten jutussa Jars-menetelmää esittelee bloggari Eeva Kolu. Kuten hänellä, myös minulla on hyvin epäsäännölliset tulot. Rahaa tulee jos on ollut työkeikkoja, vähän sieltä, vähän täältä. Mutta säännöllistä kuukausipalkkaa ei taas hetkeen ole tiedossa. Erityisesti silloin, kun tulot ovat epäsäännölliset, tuntuu jotenkin todella väärältä käyttää henkilökohtaisiin, ei niin välttämättömiin menoihin rahaa. Esimerkiksi ulkona syömiseen, ystävien kanssa kahvitteluun, vaatteisiin tai kosmetiikkaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että myös tuota "arjen luksusta" tarvitsee välillä. Nyt, Jars -menetelmän innoittamana, olenkin avannut erikseen "humputtelutilin". Siirrän sinne palkastani, siitä pienestäkin palkasta, aina tietyn prosenttiosuuden. Pienestä palkasta pieni prosenttiosuus saattaa tarkoittaa sitä, että tuolla rahalla käyn käytännössä kerran kaupungilla kahvilla. Kun hillopurkki on kaavittu tyhjäksi, täytyy odottaa uutta satoa, seuraavaa palkkaa. Mutta olen huomannut, että totaalikieltäytyminen kaikista huvituksista ja henkilökohtaisista hankinnoista aiheuttaa vain sen, että kun lopulta on hieman "ylimääräistä" rahaa, tulee se hassattua shoppailuhuumassa mitä hullumpiin hankintoihin. Mieluummin siis kuluttaa kohtuudella pitkin vuotta, kuin pari kertaa vuodessa hullun kiilto silmissään.

Muotoilin oman hillopurkkirivistöni seuraavalla tavalla:

70% Elämiseen: laskut, ruokamenot, hygienia. (Lasken myös kuntosalijäsenyyden välttämättömiin elämisen kuluihin)
10% Humputteluun: ulkona käyminen, vaatteet ja meikit
10% Lyhytaikaiset säästöt: Haaveissa olevat isommat hankinnat, seuraavana uusi kamera
10% Pitkäaikaiset säästöt: Säästöt "pahan päivän varalle", osa ehkä sijoituksiin

Suositeltavaa olisi tietenkin, että pakollisiin menoihin kuluisi noin puolet kuukausittaisista tuloista. Tällä hetkellä, melkoisen minimalistisilla tuloilla eläessäni tuo tavoite kuitenkin tuntuu niin epärealistiselta, että budjetoin elämiseeni 70% kaikista tililleni kilahtavista euroista. Purkkimetodin paras puoli onkin siinä, että prosenttiosuuksia on helppo viilata tulotason ja elämäntilanteiden heilahteluiden mukaan. Tietty euromääräinen säästötavoite jokaiselle kuukaudelle tuntuu tässä tilanteessa lähinnä ahdistavalta. Ei ole realistista ajatella, että pystyisin säästämään satoja euroja kuukaudessa tulojen ollessa epätasaiset ja epäsäännölliset. Purkkimetodistani puuttuvat tällä hetkellä myös omat purkit koulutukselle ja hyväntekeväisyydelle. Ajattelin aloittaa yksinkertaisesti, parhaillaankin opiskelijana omaehtoinen kouluttautuminen tuntuu hieman kaukaiselta ajatukselta. Hyväntekeväisyys taas tarkoittaa tällä hetkellä minulle enemmän vapaaehtoistyötä kuin rahalahjoituksia. Aikaa minulla nyt on, se on monessa tapauksessa paljon arvokkaampaa kuin raha. Elämäntilanteen muuttuessa näitäkin voi sitten miettiä uudemman kerran.

Ehkä ensimmäisen kerran elämässäni olen säästämisestä oikeasti innostunut. Tähän saakka olen pitänyt tarkan budjetin ihmisiä lähinnä kummajaisina, joilla on aivoissa jokin sellainen palanen, joka minulta puuttuu. Mutta ehkä kyse onkin siitä, että en ole löytänyt luonteeseeni, persoonaani ja elämäntilanteeseeni sopivaa tapaa säästämiselle? Nyt tämä tuntuu kovin helpolta. Toivottavasti into säilyy myös sen tilanteen yli, kun ensimmäisen kerran laskupino kasvaakin paljon korkeammaksi kuin mitä keikoista maksettavilla palkkioilla katetaan. No, tavoitteet ovat tavoitteita, eikä kaikessa tarvitsekaan täydellisesti onnistua. Mutta fiksumpaa rahankäyttöä on syytä ainakin tavoitella, jo sen tuoman vapauden ja riippumattomuuden tunteenkin vuoksi. Tuskin koskaan pääsen tilanteeseen, jossa voisin sijoitusteni turvin elellä vapaaherrattaren elämää. Mutta jospa joskus minulla olisi edes tietoisuus mahdollisuudesta heittäytyä hetkeksi sivuun oravanpyörästä ja pitää hetki sapattivapaata. Jo tuo ajatus auttaa varmasti jaksamaan eteenpäin, nyt ja tulevaisuudessa.

Lue lisää:
Kerrasta purkkiin, Julia Thuren. Me Naiset 18/2018.
Jars -systeemistä tarkemmin esimerkiksi osoitteessa http://6jars.com/

Kommentit