perjantai 27. huhtikuuta 2018

Enemmän kimallusta!



Yritin eilen hullutella. Kiersin kirppareita etsiskellen hassuja vappuvaatteita kuntosalin tämän päivän pre-wapputreeneihin. Mielessä oli jokin kasarin Jane Fonda -tyylinen trikoot ja body -tyyppinen reteä ratkaisu. Muutenkin tuntuu, että vaatekaappini kaipaisi jotain vähemmän klassista, vähemmän tapettiin uppoavaa, vähemmän vakavaa. Persoonallisempaa, keväistä ja kepeää.

Ei löytynyt trikoita ja bodya, ei oikeastaan mitään muutakaan kepeää. Seisoin lopulta Prisman sovituskopissa lastenosastolta löytämäni ihana pinkinkimalteleva anorakki päälläni, tunsin itseni hetken aikaa ikinuoreksi ja heti sen jälkeen noloksi, kulahtaneeksi keski-ikää uhkaavasti lähestyväksi tädiksi, joka ei oikein ymmärrä ettei ole aivan nuori enää.


Vappu on siitä ihana päivä, silloin saa luvan kanssa heittäytyä hupsuksi. Pukeutua riemunkirjavasti kaikkiin kevään väreihin ja iloitella. Mutta miksi täytyy olla karnevaalit ennen kuin uskaltaa heittäytyä hupsuiksi? Eikö pieni määrä hupsuttelua jokaiseen päivään pitäisi vain nuorena ja virkeänä? Miksi pitäisi edes olla toisten, tuntemattomien silmissä uskottava ja asiallinen?

Vai liekö sittenkin niin, että pelkään näkyä? Arkiseen ja klassiseen, mustaan ja harmaan sävyihin on helppo piiloutua. Piiloutua keneltä? Miksi olla vaatimaton, kun aivan yhtä hyvin voi vähän kimaltaa! 

Taidan sittenkin vielä kipittää takaisin Prisman lastenosastolle ja ostaa sittenkin tuon hävyttömän lapsellisen ja siksi niin ihanan takin. Ja voi pojat, että aion kimaltaa! (Kunhan muistan silti vilauttaa vihreää korttia, etten aivan holtittomaksi heittäydy.)

Kimaltelevaa, hupsua viikonloppua!

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Munkkifilosofiaa ja juhlamieltä.


Meillä oli tänään siskoni kanssa vuotuinen munkinpaistotalkoilupäivä. Kukapa nyt viitsisi pelkästään itseänsä varten ruveta munkkitaikinaa pyörittelemään ja rasvakattilaa lämmittelemään? Samalla vaivalla tekee kerralla hieman suuremman satsin yhdessä. Jäin miettimään paistinrasvan tuoksun hälvenemistä odotellessani, että mikä minulle onkaan niin mahdottoman tärkeää tässä(kin) perinteessä. Ei se ainakaan niissä munkeissa ole, saahan noita ostettua paljon vähemmällä vaivalla joka ikiseltä huoltoasemalta ja paistopisteeltä. Ja maku on melkein sama, aivan liian makea ja rasvainen. Silti ne täytyy joka vuosi tehdä, alusta loppuun itse.

Minä olen kasvanut pullantuoksuisessa kodissa. Ainakin muistoissani kotona tuoksui pulla. Ja itsetehdyt sämpylät, rieskat ja mustikkapiirakka. Minulle juhlaan valmistautuminen on tarkoittanut leivinuunin lämmittämistä ja leivontapäiviä. Siis kokonaisia päiviä, jolloin uunin lämpö on käytetty hyväksi leipomalla aamusta iltaan valtavan kokoisista taikinoista pullat, piirakat ja kakut pakasteeseen tulevia päiviä odottamaan.

Oma kotini ei varsinaisesti ole mikään pullantuoksuinen koti. Ei tulisi mieleenkään aivan tavallisena, vapaana lauantaina ruveta leipomaan pullaa pakasteeseen tulevien päivien ja satunnaisten vieraiden varalle. Mutta ne muutamat huumaavat lapsuuden tuoksut ja maut on pakko vuosi vuodelta saada kokea uudelleen; vastapaistettu, lämmin sokerimunkki, uunissa paistuvan piparkakun tuoksu ja porkkanalaatikon lempeä makeus. Noista lapsuudesta tutuista mauista ja tuoksuista tulee turvallinen, kotoisa olo. Sellainen, että näin tämän kuuluu mennä.

Rakastan juhlien valmistelemista. Jokaiseen kuuluu omat perinteensä: 

Jouluna lahjojen hankkiminen, koristeleminen, siivoaminen. Ja ruoka, tietenkin ruoka. 
Pääsiäisenäkin syödään hyvin, mämmiä täytyy joka vuosi maistaa edes hiukan. Ja ulkoilla, niin paljon kuin vain ehtii. 
Vappu on yhtä kuin munkit. Ja viimeistään silloin ikkunoiden täytyy olla pestynä.
Juhannukseksi pestään sauna, kuten muuten jouluksikin. Ja syödään hyvin, -taas.


Useimmat juhlapäivät olen tietenkin töissä. Esimerkiksi edellisestä vapaasta juhannuksesta on jo niin kauan aikaa, etten oikeastaan edes muista miten muuten sitä voisi viettää kuin töitä tehden. Samoin joulu. Ja pääsiäinen. Mutta silti, juhlaan valmistautumisesta en tingi. Suunnittelen ruokalistan hyvissä ajoin, hankin ruokiin sopivat juomat (vaikka en juuri voisi niitä maistellakkaan), leivon, siivoan ja kutsun ystäviä tai sisaruksia talkoisiin. Yhdessä valmisteleminen on jotain, mistä minulle tulee juhlamieli. Vaikka varsinaista juhlaa ei yhdessä pääsisi viettämäänkään, on silti vähän jo juhlinut kun on saanut yhdessä valmistella.

Minusta on hirvittävän ihana ajatus, että nyt minulla on pakasteessa itse tehdyt munkit, joita voin lämmittää jos meille sattuu tulemaan vieraita lähiaikoina. Ja vaikka ei sattuisikaan, on ne munkit silti siellä ihanasti olemassa, odottamassa pienen juhlahetken mahdollisuutta. Tiedän, että on hyvin todennäköistä, että tänäkin vuonna suurin osa jää syömättä. Mutta silti niiden vain täytyy olla. Itse tehtyihin lapsuuden leivonnaisiin vaivaa aina taikinan mukaan palan siitä rakkaudesta ja turvallisuuden tunteesta, jota on lapsena äidin pöydän ääressä syödessään saanut tuntea. Siksi niiden munkkienkin vain täytyy olla. 

Siksi tulevaa vappuakin on valmisteltu huolella. Vaikka se ei minun mielestäni edes ole kummoinen juhla. Silti sima tekeytyy jääkaapissa ja munkit odottavat pakastimessa. Juhla tulee, kun on saanut vähän hössöttää. Itse juhlapäivänä riittää, kun saa hörpätä saunasta jäähdytellessään lasillisen simaa ja ihastella miten tämänkin olen itse tehnyt. Rakkaudella, -niin kuin äitikin tekee.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Aikaansaamisen pakkoko?


Eilen käynnistyi kolmas "lomaviikko". Sen verran olen siis jo ehtinyt olla ilman suurempia velvollisuuksia, että itsetutkiskelulle ja omien toimintapojensa tarkastelulle on jäänyt varsin mukavasti aikaa. Ei pelkästään mairittelevia asioita ne mitä itsestään löytää, kenelläpä olisi...

Tiedättehän sen, miten kiireisinä arkipäivinä työstä muihin velvollisuuksiin ja harrastuksiin säntäillessään haaveilee päivästä, jolloin voisi vain maata kotona sohvalla tuijottaen sarjoja Netflixistä ja syöden Woltilla tilaamaansa nepalilaista ruokaa? Haaveissa se mahdollisuus tuntuu sadunomaiselta, unelmalta joka täytyy toteuttaa heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Mutta kun se tilaisuus on nenän edessä, ei sittenkään ole pokkaa heittäytyä rötköttämään toimettomana koko päiväksi.

Miksi tuntuu, että aina on pakko suorittaa, vaikka joutuisi keksimällä keksimään suoritettavaa? Puuhastella, touhuta, olla energinen ja aikaansaava. Toki olen sallinut itselleni ylellisyyksiä, joihin arjessa ei oikeasti ole aikaa: lähes jokainen aamu alkaa joogalla, lounaan jälkeen nukun melkein päivittäin pienet nokkaunet ja aurinkoisena päivänä juon päiväkahvini ulkona kiireettä kirja kädessäni. Mutta silti; jokaisella päivällä täytyy olla jokin tavoite. Aamuiseen sotasuunnitelmaan jo ennen sängystä nousuani kuuluu päivän tavoitteiden ja tekemisten listaaminen. Täytyy tietää mitä varten tänään nousen sängystä, mikä on tämän päivän agendani. Olkoonkin, että se saattaa olla varsin pienikin. Eilen pyykinpesu ja vappusiman valmistus, tänään siman pullottaminen ja asunnon imurointi. Mutta silti, aina pitää olla jotain.


Miksi sitä ei osaa vain nousta sängystä, tehdä juuri sitä mitä mieli tekee tai olla tekemättä yhtään mitään? Miksi ei vain heittäytyisi kellumaan, nauttisi oikeasti hetkestä kun siihen on mahdollisuus? Miksi ei toimisi niin kuin pieni lapsi, jonka päivän leikit tapahtuvat juuri niin kuin mieleen juolahtaa, intuitiota ja mielikuvitusta kuunnellen? Saattaisi käydä niin, että yhtäkkiä huomaisikin olevansa paljon aikaansaavempi, luovempi, onnellisempi ja iloisempi, kun antaisikin vain jalkojen kuljettaa kohti uusia seikkailuja liikoja suunnittelematta. Saattaisi myös käydä niin, että päivät täyttyisivät mitä ihanimmista yllätyksistä, aktiviteeteista joita ei edes osannut kuvitella tekevänsä ja uusista, yllättävistä ihmisistä. 

Mutta eihän me aikuiset. Olemme kai tottuneet siihen ajatukseen, että aikaansaaminen ja tuotteliaisuus on ihmisen mitta. Että arvomme mitataan sen kautta, mitä olemme tehneet tai jättäneet tekemättä. Varsin luterilainen ajatus itse asiassa! Työn arvostaminen on meissä todella syvällä ja se on hyvä. Työ on tärkeää. Mutta missään nimessä se ei saisi olla ihmisen mitta. On aivan hyväksyttävää välillä vain olla, kaikkea aikaa ei tarvitse käyttää hyödyksi vaan välillä sitä on syytäkin oikein tuhlailemalla tuhlailla. Kuljeskella jouten, nauttia siitä yltäkylläisestä joutilaisuuden määrästä ja ajan valumisesta ei-minkään tekemiseen. Kenenkään ihmisarvon ei pitäisi olla siitä kiinni, vaan ihmisen osaan olisi syytä kuulua myös tuo suloinen joutilaisuus.

Toki on niin, että joutilaisuus on suloista vasta kun se on omaehtoista, silloin kun on vapaus valita joutilaisuus. Jos olisin edelliset lomattomat kaksitoista vuotta ollutkin jouten, ei tämä varmasti enää tuntuisi suloiselta. Ansalta, loputtomalta loukolta sen sijaan. Täytyy kai ensin tehdä työtä, että voi sen jälkeen levätä? 


Minulla on, tosin vain oman pääni sisällä, lista toteuttamista odottavista tehtävistä ja projekteista. Siihen kuuluu muun muassa vaatekaappien siivous ja inventaario käyttämättömille vaatteille, keittiön kaappien siivous, vaarin vanhan kaappikellon tuunaaminen meidän sisustukseemme sopivaksi, saunan lauteiden ja seinien käsittely, kylpyhuoneremontin kilpailuttaminen, eteisen siivoaminen ja seinien maalaaminen, varaston siivous, talvivaatteiden pesu ja varastointi, ikkunoiden pesu, terassin siivous, terassilautojen käsittely, grillin puhdistaminen kesää varten, auton siivoaminen... Lista on pitkä ja joka päivä se vain pidentyy. On siis selvää, että tekeminen ei lopu koskaan vaikka kuinka rehkisin. Kun saan kaiken tehtyä, voinkin jo aloittaa listan alusta.

Ehkä onkin kyse siitä, miten tuohon listaan suhtautuu. Voisin ahdistua, ajatella että voin rentoutua vasta kun olen saanut kaiken tehtyä. Vasta sitten koti on valmis ja minä olen valmis lepäämään. Onhan totta, että tällaista tilaisuutta tuskin tulee aivan heti uudelleen. Tällaista aikaa, jolloin voin päivät pitkät toteuttaa projekteja to do -listaltani ilman häiriöitä ja keskeytyksiä. Se on syytäkin käyttää hyväksi! Mutta toisaalta, kun tähänkin saakka olen pystynyt elämään sotkuisen varaston ja pursuavan vaatekaappini kanssa, miksi en pärjäisi niiden kanssa tästä eteenpäinkin? On ihanaa, että voin toimettomuuden alkaessa tuskastuttaa valita listaltani projektin toteutettavaksi. Mutta minulla on myös vapaus olla valitsematta, tehdä jotain aivan muuta tai olla tekemättä. 

Siinä se taitaa ollakin, se joutilaisuuden ihanuus. Että voin halutessani tehdä, mutta minun ei ole pakko. Kumpa muistaisi sen, ettei kukaan voi tulla arvostelemaan sen mukaan mitä olen saanut aikaan. En ole tilivelvollinen kenellekään ajankäytöstäni, vaan jos haluan viettää päivän sohvalla nenääni kaivellen, voin tehdä juuri niin. Kun olen itse siihen tyytyväinen, muidenkin täytyy olla. "Mitä sä nykyään teet? " tai "Missäs sä ootkaan nyt töissä?" -kysymyksistä on turha olla ahdistumatta. Ei minun tarvitse selitellä, vakuutella olevani kunniallinen ja eteenpäinpyrkivä, vastuullinen kansalainen. Voin aivan kirkkain silmin vastata, että just nyt en tee oikeastaan mitään. Tai just nyt lähinnä kaivelen nenääni sohvalla ja joogailen olohuoneen matolla. Tai just nyt keskityn edustusrouvana olemiseen. 

Senkin on syytä riittää. Minun on syytä riittää juuri näin. Ilman, että osoitan arvoni loppumattomalla rehkimisellä. (Senkin aika tulee kyllä vielä, nopeammin kuin uskonkaan.) 

Jospa siis suorittaisinkin tätä lomaani hieman vähemmän, eläisin ja nauttisin häpäilemättä sitäkin enemmän?

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Ne mun ihanat tytöt

Kuva: Jatta
Viime viikolla pääsin vihdoin rauhassa ja ajan kanssa reissaamaan paikoista raikkaimpaan, -Rovaniemelle. Olenhan toki siellä käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti aina, mutta viime aikoina olen vanhempieni luokse päästyäni lähinnä maannut puolitajuttomana sohvalla kykenemättä liikkumaan äidin lihapatojen ja huolenpidon äärestä yhtään mihinkään. Nyt huomasin loman alkaneen tehdä tehtäväänsä, kun energiaa ystävien tapaamiselle ja sosiaalisuudelle on taas aivan eri tavalla kuin työviikkojen jälkeen. Olenkin oikein ahnehtimalla ahnehtinut ystävieni seuraa, yrittänyt ottaa kiinni kuukausia ja vuosia, jolloin en juuri ole jaksanut ja ehtinyt.

Olen treenannut kuntosalilla yhdessä ystävän kanssa, notkunut ravintoloissa, syönyt vatsan pullolleen ja silti tilannut vielä jälkiruoankin, puhunut suu vaahdossa omia ja toisen kuulumisia, nuuhkinut vauvan tuoksua ja etsinyt hänestä vanhemmiltaan tuttuja piirteitä, saunonut ulkosaunassa juoksulenkin jälkeen, leikkinyt pienten täditettävieni kanssa, nauranut, iloinnut ja tanssinutkin vähän. 

Olen elänyt. Siltä minusta nyt tuntuu. Että tätä on elämä, tätä elämän pitäisi olla. Voisipa aina olla näin! Kumpa osaisin elää arkea niin, että nuo hetket eivät kuuluisi vain erityistilanteisiin, lomille ja satunnaisiin vapaaviikonloppuihin. Vaan että aivan tavallisessa arkiviikossakin voisi olla noita ihania helmiä, kohtaamisia tärkeiden ja merkityksellisten ihmisten kanssa. 

Nimittäin se ihana energia mitä noista kohtaamisista saa, kantaa pitkälle eteenpäin. Olen täynnä rakkautta, kiitollisuutta kaikista ihanista ihmisistä, täynnä energiaa jolla voin vaikka siirtää vuoria. Naurattaa, hykerryttää ja hymyilyttää. On helppoa uskoa, että maailma ei sittenkään ole aivan toivoton paikka. Enkä minä ole aivan toivoton, kun ympärillä on tuollainen joukko ihmisiä jotka aivan kyselemättä uskovat minuun. 

Mikä onni, että minulla on mun tytöt. Vähän liian kaukana, mutta ovat kuitenkin. Ilman heitä olisin paljon surkeampi, tylsempi ja heikompi. Mun tytöistä saan voimaa, energiaa ja rakkautta. Mun tyttöjen kanssa maailma loksahtaa kerta toisensa jälkeen paikoilleen. 

Kiitos että olette, mun tytöt!




Reissu laittoi taas miettimään sitä, että mitä oikeastaan on työ tai kouluttautuminen sen rinnalla, että lähellä on hyviä, rakkaita ihmisiä? Onko eristäytyneisyys ja yksinäisyys hieman liian suuri hinta maksettavaksi siitä, että saa ehkä tehdä työtä jossa kokee olevansa hyvä? Olisiko kuitenkin parempi tyytyä vähempään, keskittyä oikeasti tärkeisiin ihmisiin ja siihen, mikä löytyy läheltä jo valmiiksi? Suuria kysymyksiä ratkaistavaksi!

Mutta myönnän koko ajan miettiväni suunnitelma B:tä. Sitä suunnitelmaa, joka mahdollistaisi paluun kotiin rakkaaseen Rovaniemeen, vaikka niitä oman alan töitä ei sieltä koskaan löytyisikään. Mitä jos perustaisin yrityksen? Millainen yritys se voisi olla? Mitä jos hakisin jotain aivan muun alan töitä, kunhan vain olisi jotain? Mitä jos olisin vain työtön, mutta onnellinen työtön? Onhan tässä paljon miettimistä, eikä muuttopäätöksiä aivan hetkessä voi tehdä. Varsinkaan kun puolisollakin todennäköisesti on sanansa sanottavana tässä asiassa. Mutta uusien mahdollisuuksien makusteleminen tekee olon ihanan hykerryttäväksi; -ihan milloin tahansa saattaakin avautua se seuraava ovi. Koskaan ei tiedä, mihin elämä vielä johtaa.

Ehkä jopa takaisin mun ihanien tyttöjen luo.

Rakkautta uuteen viikkon!

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Kun vapauden hurman maistaa sain.


Toinen lomaviikko meneillään. Tai loma ja loma, -virallisesti olen kai työtön. Mutta kuitenkin, päivät täynnä aikaa tehdä juuri niitä asioita mitkä eniten huvittaa. Hurmaavaa ja huumaavaa kerrassaan, en ole tajunnutkaan kuinka kipeästi olen ollut tällaisen vapaan kellunnan tarpeessa jo pitkän aikaa!

Se on toinen juttu sitten se, että osaanko ottaa rennosti. Viime viikolla tuli jo tehtyä pieni pintaremontti makuuhuoneeseen. Maalasin kauan silmääni kiusanneet epäsiistit ja taulunkoukkujälkien rei´ittämät seinäpinnat uusiksi ja lisäsin vähän väriä tylsän valkoiseen huoneeseen. Kun on aikaa vain olla kotona ja vielä kevään kirkas valo oikein korostaa jokaista pikkuvikaa, alkaa ympäristönsä nähdä ahdistavan tarkasti. Tekisi mieli saman tien remontoida koko asunto lattiasta kattoon! Mutta yksi asia kerrallaan, yritän malttaa olla ottamatta liian suuria projekteja hoitaakseni ja harjoitella sitä jouten oloakin edes pieninä annoksina kerrallaan.

Ihaninta, aivan kaikista ihaninta on kuitenkin ollut se, että olen saanut urheilla ja ulkoilla juuri niin paljon kuin mieli tekee. Ei ole tarvinnut tasapainoilla sen kanssa, että mihin aika ja voimat vielä työpäivän jälkeen riittävät. Olen saanut huoletta joogata aamulla, hiihtää päivällä ja käydä crossfit-treeneissä illalla. Ja mitkä säät, aurinko on tainnut paistaa tähän saakka joka ikinen päivä! Tätä on minun unelmaloma; hyvää oloa, ulkoilmaa ja virkeyttä!

Samaan aikaan kuitenkin mietin, että kauankohan tällaista elämää lopulta jaksaisi? Jo nyt alkaa tuntua kuitenkin siltä, että jotain uusia haasteita alkaa kaivata aivan pian. Kovin kauaa ei riitäkään pelkästään se, että tänään jaksoin kyykätä vielä suuremmilla painoilla kuin edellisissä treeneissä. Tunnistan jo sen, että mieli alkaa hiljalleen etsiä niitä uusia haasteita, vaikka aivan vielä en ehkä olekaan valmis niihin tarttumaan. Mutta se lienee loman päätarkoituskin. Että akut on ladattu ja uudet haasteet tuntuvat taas vastustamattoman houkuttelevilta.

Vielä jaksan kuitenkin ihastella sitä, että huomennakaan ei ole oikeastaan pakko yhtään mitään. Saan tehdä juuri mitä huvittaa, juuri sitä mikä hurmaa ja huumaa kaikkein eniten. Saan tarttua hetkeen ja toteuttaa mielitekoja juuri oman pääni mukaan. Tai olla toteuttamatta. 

Nyt aion kuitenkin keittää päiväkahvit ja istahtaa ulos auringonpaisteeseen kahvikupin ja kirjan kanssa.

Ihan vain koska voin. Se on hurmaavaa.





keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Vapaalla ja yksin.



Ihanat juhlapyhät ovat ohi. Suurin osa ihmisistä palaa levänneinä, virkistyneinä, täynnä energiaa ja uutta innostusta töihin. Nyt jaksaa taas painaa hetken aikaa uudella puhdilla eteenpäin, harrastaa illat ja touhuta kotona. Minulla sen sijaan alkoi vihdoin vapaat työntäyteisen pääsiäisen jälkeen. Vapaat, joiden aikana yritän toipua pääsiäisen alla iskeneestä flunssasta, jota en mahdottoman sijaistilanteen takia kehdannut jäädä juhlapyhiksi kotiin potemaan.

Oma aika on ihanaa. Oikeastaan niin ihanaa, että usein vapaapäivä jonka "joudun" viettämään vaikkapa mieheni kanssa ei edes tunnu vapaapäivältä. Minulle vapaapäivä tarkoittaa sitä, että saan viettää päivän juuri niin kuin itse haluan, ilman kompromisseja.

Mutta joskus iskee kaihomieli. Edes joskus olisi ihanaa viettää vapaa-aikaa myös ystävien seurassa, perheen kanssa, kavereiden ympäröimänä suurella porukalla. Edes joskus. Vaikka oma aika on ihanaa, eivät yksin koetut elämykset tunnu yhtä suurilta elämyksiltä kuin ne, jotka voi jakaa toisen ihmisen, tai ihmisten kanssa. Ihana maisema, aurinkoinen hiihtolenkki, hyvä lounas tai täydellinen keli laskettelurinteessä; -kaikki ovat sellaisia asioita, jotka tuntuvat vielä monin kerroin ihanammilta kun saat jakaa ne jonkun kanssa.

Ammatinvalintakysymys. Maailman ärsyttävin sana, mutta minunkin tapauksessani niin totta. On vain mahdottoman vastenmielistä perustella asioita sillä, että on sattunut valitsemaan tietyn ammatin. Mutta siihen on tottuminen, että jos haluan työtäni tehdä vielä jatkossa, on minun hyväksyttävä että se vie arki-illat ja viikonloput. Vapaa-aika sijoittuu pääosin alkuviikkoon, maanantaille ja tiistaille. Niihin päiviin olisi siis sijoitettava myös sosiaalinen elämä. 

Joku toinen jaksaa vielä työpäivän jälkeenkin olla sosiaalinen. Minä en oikeastaan jaksa. Johtuu varmasti siitäkin, että työni on niin sosiaalista. Työpäivän jälkeen tarvitsen hiljaisuutta, rauhaa ja yksinoloa vastapainoksi ihmistäyteisille työpäiville. Mutta vapaapäivinä kyllä jaksaisin ja tarvitsisinkin sosiaalisia kontakteja. Ei ole terveellistä, jos työelämän ulkopuolella ei juuri ihmiskontakteja ole. Vähemmästäkin alkaa pää sakkaamaan. Mutta yritäpä saada joku maanantai-iltana kanssasi kaupungille vähän tanssahtelemaan tai tiistaina brunssille ja shoppailemaan. Helpommin sanottu kuin tehty, -kaikki kunnon ihmiset ovat silloin töissä. 

Niinpä niin, kunnon ihmiset, aikuisuus ja työelämä. Useilla ikätovereillani jo perhe-elämäkin lisänä tuohon kuvioon. Aikataulut ovat tiukat ja arki täynnä kiireitä. Usein tapaamisia joutuu suunnittelemaan viikkoja etukäteen ja silti viime hetkellä tulee jokin muuttuja, joka pakottaa peruuttamaan kauan odotetut treffit. Mutta tarve sosiaalisuudelle, sille että ympärillä on niitä tuttuja ja turvallisia ihmisiä, niitä joille voit purkaa koko pääkoppasi sisällön tulematta tuomituksi, ei katoa mihinkään. Ystäviä ja "tyttöjen omaa aikaa" tarvitsee aivan kuten ennenkin, joskus tuntuu, että vielä enemmän kuin ennen. Mutta mistä sen ajan taikoisi?

Onneksi on some. Voin jakaa kokemuksiani ja fiiliksiäni siellä. Tiedän, että Instagram-seuraajani näkevät ihanan hiihtokelin ja täydellisen lounaani. Tuntuu, että en ole aivan yksin niistä nauttimassa. Some tekee yksinäisestä vapaa-ajasta edes hitusen vähemmän yksinäistä, edes hitusen siedettävämpää. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

Ja se ammatinvalintakysymys. Se on todella niin suuri kysymys, että en usko ratkaisevani sitä vielä pitkään aikaan. Tahdonko todella tehdä työtä, joka eristää minut omasta elämästäni lähes kokonaan? Haluanko viettää elämäni illat ja viikonloput sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa olen velvoitettu viettämään aikaa sen sijaan että saisin vapaa-aikaa rakkaimpien ja läheisteni seurassa? Suuria kysymyksiä ratkaistavaksi...

Onneksi luvassa on tulevan työviikonlopun jälkeen kokonaiset puolitoista kuukautta työtöntä aikaa. Saan ottaa takaisin parin vuoden sosiaalisen vajauksen, keskittyä siihen että kierrän ystävän luota toisen luo ja nautin jokaisesta hetkestä. Se on ainutlaatuista ja harvinaista, luksusta mitä arkeen ei juuri sisälly.

Mutta sanopa sinä, sinä joka olet joutunut uhraamaan paljon yksityiselämästäsi työsi takia: mistä tiedät, että olet valinnut oikein? Ja miten sinä siedät yksinäisyyttä? Sattuneesta syystä nämä teemat kiinnostavat ja haluaisin joskus tulevaisuudessa tutkia ainakin oman ammattini edustajien osalta työn ja vapaa-ajan yhteensovittamista laajemminkin.

Ankeasta aiheesta huolimatta iloista pääsiäisen jälkeistä viikkoa!