Kun kuolema on arkea, sen kanssa on syytä olla ystäviä.


Kuolema on osa elämää, väistämättä. Silti, keskellä elämää kuolema tuntuu syrjään pakotetulta aiheelta. Ehkä väistelemme, pakotamme sen pois mukavasta arjestamme. Kukapa haluaisi ajatella kuolemaa, ei se ole miellyttävä ja mukava asia. Lähimmäs kuolemaa joudumme ehkä uutisia katsoessamme tai lehtiotsikoita lueskellessamme. Luemme otsikoita siitä, montako ihmistä, missä ja miten on taas menehtynyt. Kasvottomia, tuntemattomia ihmisiä. Kasvottomia ja tuntemattomia kuten kuolemakin.

Työssäni kuolemasta on tullut arkea. Lähes joka viikko olen mukana useammissa hautajaisissa. Jo muutaman työvuoden aikana olen seurannut sivusta tuhansien surevien omaisten itkua ja kaipausta, seisonut satoja kertoja haudan äärellä katsomassa kun arkkua lasketaan maan alle ja laulanut hautajaisvirsiä yksin itkun ja niiskutusten säestyksellä. Saattaa kuulostaa raskaalta, synkältäkin. Ja niin se joskus onkin. Mutta. Kun kuoleman kanssa on tekemisissä jatkuvasti osana omaa arkea, täytyy sen kanssa olla hyvissä väleissä, ystäviä, tullakseen sen kanssa toimeen.

Omaa kuolevaisuuttaan ei voi ohittaa kun saattaa arkkua hautaan monta kertaa viikossa. Olen oikeastaan aitiopaikalla katselemassa sitä, kuinka lyhyt ihmisen elämä lopulta onkaan. Kuinka paljon yhteen elämäntarinaan toisaalta mahtuu ja kuinka seuraavassa hetkessä kaikki onkin jo mennyt. Pitkäkin elämä on lopulta lyhyt, siitä hautajaiset kerta toisensa jälkeen muistuttavat. Hautajaisista on outoa ja toisaalta kovin lohdullista palata kotiin keskelle elämää. Silloin hetken aikaa muistaa, kuinka tärkeä tämäkin päivä, tämäkin hetki on. Jokainen päivä on lahja, ainutlaatuinen ja ihmeellinen.

On kaunista katsella omaisten jäähyväisiä. Aika usein minuakin itkettää. Ei suruun totu, ei sen kohtaamiseen turru. Minäkin olen ihminen, jolla on sydän ja tunteet. Mutta kaipauksessa on jotain kaunista; se kertoo rakkaudesta ja ihmisten välisistä siteistä. Ei rakkaus häviä kuoleman jälkeenkään, vaan jo pois menneitä ihmisiä vaalitaan sydämissä niin kauan kuin täällä eletään.

En pelkää kuolemaa. Miksi pelkäisin? Uskon ettei minulla ole mitään pelättävää, vaan kaikki käy hyvin. Mutta yhtä asiaa pelkään. Pelkään sitä, että unohdun. Kun ei ole lapsia, tuskin edes tulee lapsia, pelkään ettei kukaan muista. Että minua saattamassa ei ole ketään, ainoana seuranani minulla on pappi arkkuni äärellä. Oli aika, jolloin pelkäsin äitien ja isoäitien hautajaisia. En pystynyt kohtaamaan sitä riipaisevaa rakkautta, jolla äitejä saatetaan. Tunsin tukahduttavaa kipua siitä, ettei minun arkkuni vierellä kukaan kaipaa äitiä. Mutta sittemmin olen päättänyt yhden asian, joka on helpottanut tuota kipuilua. Olen päättänyt elää elämäni niin, ettei kukaan seiso arkkuni äärellä verisiteen velvoittamana. Ei siksi, että sukulaisuussuhteen takia tuntee velvollisuutta. Haluan elää niin, että minun saattajillani on minuun sydämen side, sydämen sukulaisuus, sielun sisaruus. Koska rakkaus meistä jää.

Kuolema opettaa myös tasa-arvoa. Sen edessä olemme kaikki samalla viivalla, jokainen on sen edessä yksin, eikä lopulta voi sille yhtään mitään. Samalla tavalla tuhkaksi, tomuksi ja saveksi muutumme kaikki, oli titteli ja oppiarvo mikä tahansa. En sen tähden jaksa lainkaan pokkuroida. Oli vastassa sitten kuningas, presidentti, piispa tai paavi, yhtä pieniä ihmisiä olemme kaikki. On tietenkin paljon ihmisiä joita kunnioitan suuresti, mutta ihmisiä kuitenkin. Kuolevaisia.

Kuolema opettaa arvostamaan elämää. Se muistuttaa, että juuri tänään on oikea hetki elää ja rakastaa. Rakkaus meistä jää.

Kommentit

Lähetä kommentti