Ei edes melkein valmista




Kahdeksas kolmatta, naistenpäivä.

Ensi alkuun somen kuva- ja postausvirrassa tämä päivä ei juuri eroa ystävänpäivästä. On kukkia, kakkuja, suklaata, kosmetiikka- ja hajuvesimainoksia... Kaikkea naisellista, ihanaa ja turhamaista. Sokerilla kuorrutettua. Turhanaikainen päivä, ajattelen; -minä en ruusuja tarvitse vain sen takia, että olen nainen. Enkä siksi, että tänään kuuluu kantaa kotiin ruusuja ja suklaata ollakseen hyvä puoliso.

Mutta sittenkin, sokerikuorrutuksen alla naistenpäivä on ehkä kuitenkin vuosi vuodelta yhä tärkeämpi päivä. Liian helposti sorrumme laiskasti ajattelemaan, että tasa-arvo on jo saavutettu. Kaikki työ on tehty, nyt voimme lakata tekemästä työtä ja keskittyä nauttimaan sen hedelmistä. Jopa minä, naisena , tyydyn uskottelemaan itselleni, että tasa-arvo vuonna 2018 toteutuu jo sen kummemmin asiaa edes ajattelematta. Ei kuitenkaan tarvitse kauan vaivata päätään, kun huomaa ettei vielä olla lähelläkään tasa-arvoista ja tasapuolista maailmaa. En toki uskokaan, että tasa-arvo olisi koskaan valmis. Se päivä, jolloin toteamme kaiken olevan valmista, on tuhon tien ja alamäen ensimmäinen päivä. Saavutetut asiat vaativat vaalimista. Loputonta työntekoa, jotta muistamme pitää kiinni siitä hyvästä mitä on. Taistelua laiskistumista ja välinpitämättömyyden kasvua vastaan.

Siksi toivon, ettei aivan valmista tule koskaan. Että kuljemme silmät avoinna ja uskallamme puuttua, jatkaa taistelua paremman ja kaikille samanarvoisen tulevaisuuden puolesta.

Paljon on vielä tehtävää. On vielä pitkä matka siihen, että minun naisen mielipiteeni olisi aivan yhtä painava kuin miehen. On matkaa siihen, ettei töissäni työtovereina olisi pappeja ja naispappeja. Ihan pelkkiä pappeja vain. On tekemistä ennen kuin urheilijat ovat urheilijoita, eivät urheilijoita ja naisurheilijoita. On tilaa vielä monelle rohkealle kirjailijalle, käsikirjoittajalle, toimittajalle ja poliitikolle, jotka uskaltautuvat tuomaan esiin naisen äänen. Yhtä toden, yhtä uskottavan ja yhtä tärkeän äänen kuin miehenkin ääni. Vieläkin tuntuu olevan niin, että nainen televisiosarjoissa, elokuvissa, näytelmissä ja uutisissakin puhuu kokemuksistaan, tunnemaailman asioista. Mies puhuu Asiaa.

Ei ruusut, eikä suklaakaan auta sorrettua, pahoinpideltyä, riistettyä tai vähäteltyä naista. On totta, että ympäri maailman on miljoonittain naisia, jotka voivat vain unelmoida sellaisista oikeuksista mistä me täällä nautimme. Ei sorrettu nainen haaveile ruusuista, vaan arvostuksesta, suojasta, turvasta, päätösvallasta omiin asioihinsa, oikeudesta käydä töissä ja mahdollisuudesta olla osa yhteiskuntaa siinä missä mieskin. Siihen verrattuna meillä asiat ovat hyvin. Ehkä tehtävämme onkin olla aina vain parempana esimerkkinä, antaa malli sille, kuinka hyvin asiat voivat parhaimmillaan olla? Ehkä voimme antaa toivoa ja näyttää, minkälaisista asioista on mahdollista unelmoida.

Koska meissä naisissa on voimaa. Ja unelmissa on voimaa. Niin paljon, että niillä vielä muutetaan maailmaa. Kun vain uskallamme ja osaamme pitää yhtä. Meissä on voimaa niin, että maailmasta tulee vielä joskus melkein valmis. Mutta vain melkein. 

Ja ne ruusut ja suklaat. Nehän kertovat arvostuksesta. Arvostuksen osoituksen otan minäkin ilolla vastaan. Ja niin sen pitääkin olla.

Hyvää naistenpäivän iltaa, siskot!


Kommentit