tiistai 27. maaliskuuta 2018

Uuden edessä


Se on kihelmöivä tunne, kun yhtäkkiä huomaa kahden viikon kuluttua olevansa jo vapaalla. Vuosi, käsittämättömän lyhyt aika muuten, on kulunut ja nykyinen työpätkäni aivan hetken kuluttua siis loppuun saatettu. Mitä seuraavaksi? Sitähän tässä jo miettii, samalla kun yrittää hoitaa viimeiset kaksi työviikkoa kunnialla loppuun saakka. 

Aika on kummallista, se kulkee miten huvittaa. Vuosi elämässä eteenpäin tuntuu hurjan pitkältä. Sitä kuvittelee, että vuodessa ehtii tapahtua melkein mitä vain. Ja taas kun katsoo vuotta taaksepäin, huomaa kuinka hujauksessa se onkaan kulunut! Vastahan aloittelin vuoden sijaisuuttani ja ajattelin, että tämän vuoden aikana ehdin yhtä jos toistakin. Kuvittelin olevani paljon viisaampi ja kypsempi tässä hetkessä, kun työt on tehty ja on aika siirtyä eteenpäin. Uskoin tietäväni tarkalleen mitä haluan ja olevani taas täynnä intoa ja energiaa. Mutta eihän se vuosi aivan sillä tavalla mennyt.

Tavallaan minua lähinnä pelottaa tällä hetkellä. Pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Oikeastaan ensimmäistä kertaa viimeisen kahdentoista vuoden aikana edessä on ajanjakso, jolloin kalenterissani on oikeasti tyhjää useamman kuukauden verran. Töitä on seuraavan kerran heinäkuussa, siihen saakka saan itse päättää mihin aikani kulutan. Se tuntuu ihanalta, mutta kaikessa tuntemattomuudessaan ja outoudessaan varsin pelottavalta. Missä on minun arvoni, kun sitä ei määritä työn tekeminen? Olenko hyödytön ja arvoton jos vain heittäydyn kellumaan ja nauttimaan olostani? Sitä paitsi, miten ylipäätään tulen toimeen kun säännöllisesti tilille kilahtavaa kuukausipalkkaa ei enää tulekaan? Mitä jos joudun taas nöyrtymään ja turvautumaan mieheni tuloihin voidakseni hoitaa laskuni ja ostokseni? 

Toisaalta, en tosiaan ole pitänyt yli viikon yhtäjaksoista lomaa yli kymmeneen vuoteen. Ehkä on jo aika opetella myös joutilaisuuden sietämätöntä keveyttä? Uskon, että luovuudelle joutilaisuus on välttämätön edellytys. Tarvitaan paljon tilaa niin ympärillä, kuin myös kalenterissa, jotta luovuus pääsee oikeasti valloilleen. Jospa olisikin niin, että vasta pysähtymällä keksin oikeasti sen suunnan jota kohti haluan lähteä kulkemaan? Tällä hetkellä unelmat tuntuvat olevan niin hajanaisia, niin ristiriidassa keskenään, ettei niiden toteuttamiseen tunnu löytyvän mitään järkevää ratkaisua. Toisaalta haluaisin pakertaa opintoni äkkiä loppuun Kuopiossa, toisaalta haluaisin heti muuttaa takaisin kotiin pohjoiseen Rovaniemelle, toisaalta haluaisin vain kirjoittaa ja unohtaa musiikin, toisaalta haluaisin keskittyä taas soittamaan ja laulamaan ja kirjoittamaan omia lauluja. Toisaalta haluaisin perheen nyt heti, toisaalta haluaisin vain nauttia vapaudestani, matkustella ja elää taiteilijanelämää. 

Kevät on puhkeamaisillaan, aurinko lämmittää jo vaikka se ei aivan vielä jaksa paksuja hankia sulattaakkaan. Kuitenkin uusi elämä jo odottaa malttamattomana puhkeamistaan hangen alla. Ja minäkin alan hiljalleen toipua tämän yhtäkkisen valon määrän aiheuttamasta shokista. Kevät on uusien alkujen, uuden elämän aikaa. On ihana suunnata kohti kevättä ja kohti tulevaa kesää, kun itsekin on uuden alun partaalla, kääntämässä uutta sivua elämän värityskirjassa. Siinä on pätkätöiden ihanuus, kaikesta epävarmuudesta huolimatta; säännöllisin väliajoin tulee arvioitua elämän suuntaa ja tarkistettua laivansa kurssia. Pitkässä työsuhteessa laiva saattaa unohtua automaattiohjaukselle, eikä enää muistakaan, mihin täytyisi suunnata voidakseen toteuttaa unelmansa. Ehkä tuo pätee elämään yleisemminkin, välillä on hyvä pysähtyä ja tarkistaa kompassista laivansa kurssi. Sen jälkeen uskaltaa taas jatkaa täysin purjein eteenpäin.

Olen alkanut epäillä, ettei sitä hetkeä tulekaan, jolloin kokisi olevansa tarpeeksi viisas ja kypsä tekemään järkeviä, aikuisen ihmisen päätöksiä. Mitä kauemmin elää, sitä vähemmän huomaa tietävänsä. Ja koko ajan pienemmäksi tässä itsensä tuntee. Ehkä on turha odottaakaan tietävänsä koskaan mitä lopulta haluaa, missä on minun laivani määränpää? Ehkä täytyy vain luottaa, että minun laivaani ohjataan sydämellä? Että kun valitsen niin, mikä tuntuu oikealta, se myös on oikea suunta. Harvoin se järkevin, se fiksuimmalta tuntunut vaihtoehto on kuitenkaan ollut se, joka on elämässä johtanut niille kaikkein kauneimmille poluille. Harhateiden ja sivupolkujen kautta tähänkin pisteeseen on tultu, tuskin matka tästä eteenpäinkään jatkuu turvallisesti opastettua valtaväylää pitkin.

Mutta kohti elämäni kevättä, kohti vapaata kelluntaa, ihanaa suvantopaikkaa. Sinne suuntaan nyt laivani. Ensi syksynä kestän taas uudet haasteet, myrskyn ja tuiverruksen. Tarkistettuani kurssini suuntaan niiden läpi keula ylpeästi pystyssä, pullein purjein.


lauantai 24. maaliskuuta 2018

Mitä se rohkeus on?


Sinä olet niin rohkea, minulle sanotaan. Kerta toisensa jälkeen, yllättävissä tilanteissa, yllättävätkin ihmiset. Rohkea nainen, -minäkö? Ei minusta tunnu rohkealta.

Minä olen sisältä pieni ja pelokas ja värisevä, oman elämäni Nasu. Pelkään mitä eriskummallisimpia ja epätodennäköisimpiä asioita. Pelkään karhun kohtaamista, pelkään Taru sormusten herrasta elokuvien Klonkun kammottavaa ääntä, punkkeja ja sitä, että paljastun huijariksi joka ei oikeastaan osaa mitään siitä mitä on väittänyt osaavansa.

Mutta kaikkein eniten pelkään asioita, jotka jäävät sanomatta. Pelkään sitä, että häpeän niin paljon etten uskalla puhua ääneen asioista joita pienessä Nasun päässäni päivät pyörittelen. Pelkään myös niitä muita jotka tekevät samoin. Pienestäkin murheesta kasvaa valtava vuori kun sen säilöö sisälleen. Niitä vuoria minä pelkään. Koska ne vuoret meidän ihmisten maailmassa törmäilevät, aiheuttavat närää ja epäsopua, tekevät toinen toisemme ymmärtämisestä mahdottoman vaikeaa. Minä en haluaisi kantaa sisälläni vuoren kokoisia murheita. Olen mielelläni hieman nolo. Olen pystypäin häpeämätön. Koska en uskalla muuta. En uskalla edes ajatella miten minun kävisi jos jättäisin kaiken sanomatta. Jos säilöisin vuoret sisälläni. Ehkä se näyttäytyy rohkeutena, se että eniten pelkää juuri pelkoa.

Ei kai maailmassa olekaan sellaista asiaa, josta ei voisi puhua? Tai kirjoittaa, se on minun tapani puhua. Miksi kiertelisimme ja kaartelisimme, kaunistelisimme ja peittelisimme asioita? Minusta se vaatii suorastaan uhkarohkeutta, se että uskaltaa jättää asiat hautumaan esiripun taakse koko ajan peläten, millaisina mörköinä ne lopulta esiripun takaa paljastuvat.

Totta kai se tuntuu hyvältä, se kun kehutaan ja kiitetään rohkeaksi. Tulee tunne, että olen tehnyt jotain oikein. Että olen onnistunut kirjoittamaan kuuluville asiota, jotka ovat vuoria myös monen muun sisällä itseni lisäksi. En minä silti tunne oloani rohkeaksi. Olen aivan yhtä pieni ja pelokas. Mutta en voi muuta kuin kirjoittaa. Kirjoittaa paha pois, kirjoittaa pään sisäinen kaaos selväksi, kirjoittaa maailmasta edes hitusen inhimillisempi paikka meille pienille, pelokkaille ja särkyneille.

Wikipedia sanoo rohkeudesta näin: 

"rohkeus on uskallus tehdä asioita välittämättä pelosta, kivusta, vaarasta, epävarmuudesta tai uhkailusta. Esimerkiksi benji-hypyn tehnyttä ihmistä voidaan pitää rohkeana. "Fyysinen rohkeus" on rohkeutta kohdata fyysistä kipua, kärsimystä tai kuoleman uhkaa, kun taas "moraalinen rohkeus" on kyky toimia oikein välittämättä vastustuksesta, häpeästä, skandaalista tai vähättelystä. Rohkeus on yksi kardinaalihyveistä. Rohkeus on subjektiivinen kokemus, sitä mikä yhdelle on rohkeaa on toiselle tavanomaista. "

Mitä se rohkeus minun mielestäni sitten on? Jotain, mitä minulla on kovin vähän. En minä kaipaa extreme -kokemuksia, en henkeni edestä taistelua tai toisaalta usko myöskään siihen, että pystyisin yksin toimimaan oikein ympäristöni painostaessa mielestäni väärään valintaan. Mutta rohkeus on, kuten kaiken tietävä Wikipediakin sen ilmaisee, subjektiivinen kokemus. Ehkä ne minun mielestäni rohkeat ihmiset, ne joita minä katson ylöspäin, ovat sisältä aivan yhtä pieniä ja pelokkaita kuin minäkin. Mutta tekevät silti sen mitä täytyy tehdä, kun siltä tuntuu. Koska tekemättä jättäminen pelottaa vielä enemmän. Sitä se rohkeus ehkä on, pelon pelkäämistä.


torstai 22. maaliskuuta 2018

Olisiko toisen kanssa toisin?

Kuva: Arto Rajanen

Pelottaa. Olen joutunut keräämään rohkeutta jo pitkään kirjoittaakseni tästä ja vieläkään pelko ei ole hälvennyt yhtään. En tiedä sopiiko tästä aiheesta edes kirjoittaa ja kirjoitan juuri siksi. Koska juuri se mitä ei saisi sanoa ääneen pitää minun mielestäni sanoa. Julistaa koko maailmalle häpeälliset ajatuksensa. Olla suostumatta häpeään.

Minä ja mieheni, menimme naimisiin perustaaksemme perheen. Niin varmasti moni muukin. Onhan se rakkaus ja suuret tunteet, mutta rakkautta kyllä voi olla ilman avioliittoakin. Voisihan olla myös perhe, mutta minulle avioliitto oli tärkeä ensimmäinen askel kohti unelmaani perheestä. Ja tulihan meistä perhe, kahden aikuisen ja yhden koiran perhe. Mutta se ei ollut aivan se ajatus mikä minulla perheestä oli.

Avioliittoa suunnitellessa ajatukset yhteisestä tulevaisuudesta ovat suloisen ruusunpunaisia. Kauniita, suloisia unelmia. Loputonta optimismia, uskoa siihen että rakkaus voittaa kaikki eteen tulevat esteet. Ja niin se pitääkin olla, ilman uskoa tulevaisuuteen ja yhteisiin unelmiin ei avioliittoa kannata suunnitella. Paljon se kestää, paljon se kärsiikin. Mutta jonain päivänä tulee eteen ensimmäinen epäilyksen hetki. 

Kun lasta ei kuulu, kun unelma perheen perustamisesta ei toteudu, joutuu parisuhdekin koetukseen. Se unelma, jolle yhteisen linnan rakensimme jäi vain unelmaksi. Linna vaille kattoa, vaille valoa ja lämpöä, vaille asukkaita. Yhtäkkiä ei olekaan suuntaa mihin olisimme matkalla. Kaikki on pysähtynyt, mieleen tulee se kysymyksistä katalin. Se, minkä uskoin olevan edessä vasta keski-iässä, jos silloinkaan. "Tässäkö tämä on, tätäkö tämä nyt on? Tässäkö kaikki nyt tosiaan on?".

Minä olen yksinkertainen ihminen, kaipaan merkityksiä ja tarkoitusta elämääni. Kaipaan selitystä kysymyksiin miksi ja miten? Haluan tietää mihin olen menossa, mistä haaveilen, miksi teen asioita niin kuin teen. Tai miksi me teemme, mihin olemme matkalla, mistä me haaveilemme... Ei ole helppoa keksiä uutta, yhtä suurta ja ihanaa haavetta sen suurimman haaveen, oman perheen saamisen tilalle. Millä sen edes voisi korvata? Ei mikään määrä matkustamista, harrastamista, hienoja asuntoja ja autoja riitä. Täytyisi keksiä jotain vielä enemmän.

Uskonko kohtaloon? En tiedä. Yhteen ja ainoaan oikeaan rakkauteen en ainakaan. Uskon siihen, että asiat tapahtuvat kun on niiden aika, siinä hetkessä vastaan tulee kuka on tullakseen. Ei se tee rakkaudesta sen vähempiarvoista. Olen elänyt niin kauan yksin, että arvostan rakkautta ja kahden  ihmisen välistä yhteyttä, parisuhdetta. Pidän sitä yhtenä maailman suurimmista ihmeistä, että kaksi ihmistä ylipäänsä kohtaa ja vielä rakastuu toisiinsa niin, että pystyy järkevän suhteen solmimaan. Ei se ole mikään itsestäänselvyys, senkin olen oppinut kipeästi elämäni aikana. Rakastan ja arvostan, olen kiitollinen kaikesta mitä minulla tänään on. Silti mieleen hiipii synkimpinä päivinä ajatus; ehkä jonkun toisen, ehkä sen toisen kanssa minulla jo olisi se kaikki mistä haaveilen. 

On kauhistuttavaa, pelottavaakin tunnistaa itsessään ajatuksia, joita en uskonut koskaan edes voivani miettiä. Vastarakastuneena rakkauspäissään sitä ajattelee, että yhdessä me selviämme mistä vain. Luottaa tulevaisuuteen miltei sokeasti ja miksi ei luottaisi, onhan rinnalla se maailman ihanin, unelmien täyttymys. Mutta tulee päivä kun pilvilinnat ovat hälvenneet, kiiltokuva on paljastunut paperiksi vain ja toinen siinä vierellä on arkipäivää. Sinä päivänä ei jaksakaan enää luottaa niin vankasti. Huomaa pelkäävänsä, ei niinkään tulevaisuutta, vaan sitä että tahto loppuu. Tahto mennä yhdessä mihin tie meidät viekään katoaa, tilalle tulee tahto mennä sinne missä minun unelmani, minun tavoitteeni ovat.

Tänään muistelin hääjuhlaamme. Lauloin miehelleni silloin Juha Tapion Meillä on aikaa. Muistan, kuinka silloin mietin, miten kertosäkeen joka ainoa päivä on juuri tänään. Siinä juhlahetkessä, siinä rakkauskuplassa ja tunnelmassa tuntui juuri siltä. Tänään muistin laulun alun.

Hei kultani älä siis huoli, 
vaikka terävä ja viuhuva nuoli 
saattaa meihinkin osua kyllä.

Nyt tiedän, missä on meidän terävä ja viuhuva nuoli. Ymmärrän, miksi minun täytyi laulaa juuri tuo laulu. Ja miten, siltikin, tuon laulun avulla pystyin matkustamaan siihen hetkeen. Muistin, miksi tahdoin. Onneksi ajatukset on vain ajatuksia, teot on ne jotka ratkaisevat.

Ja se tahto. Se on voimakas sana, -vähänkin riittää ihmeisiin. 


sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Tunnustuksia tekstieni takaa.


Blogitekstit syntyvät tarkkaan suunnitellun aikataulun ja kirjoitusohjelman mukaan, siistin ja huolella sisustetun työhuoneen pöydän ääressä kirjoittaen. -Tai niinhän sitä luulisi, mutta työskentelytapoja on monia. Minun tapani ei ole aivan niin pedantti, vaan oikeastaan melko kaoottinen.

Kirjoitan mieluusti omassa rauhassani, aivan yksin, keskeytyksettä. Paikka, jossa saa takuuvarmasti aina olla ylhäisessä yksinäisyydessään on tietysti vessa. Suurin osa teksteistäni syntyykin siis vessanpöntöllä istuessani. Hurmaavaa, eikö totta?

Toinen suosikkipaikka kirjoittamiselle on työpaikan taukohuone. Siksi pidän usein kahvi- ja ruokataukoni eri aikaan kuin muut työkaverini. On ihanaa paeta hetkeksi kirjoittamisen pariin ja jatkaa sen jälkeen töitä virkistyneenä. Parhaimmillaan kirjoittaminen toimii kuin happihyppely ulkona. Pienenkin annoksen jälkeen, oli kyse sitten kirjoittamisesta tai raikkaasta ulkoilmasta, olo on uudestisyntynyt.

Usein kirjoitan vaikka minun pitäisi jo nukkua. Ilta on luovaa aikaa. Kun kroppa on jo väsynyt, pääsevät ajatukset lentoon. Saatan näpytellä tekstejäni kännykällä iltamyöhään sinistä valoa tuijotellen ja yöuniani uhmaten. Mutta yleensä nukahdan hyvin kun päivän ajatukset on saanut kirjoittaa ulos. Siinä mielessä blogi toimii kuten päiväkirja.

Olen huono tekemään tarkkoja suunnitelmia, joten suurin osa teksteistäni syntyy hetken mielijohteesta. Niin tämäkin. Vain harvoin minulla on valmiina aiheita, joista aion joskus tulevaisuudessa kirjoittaa. Ehkä en ole tarpeeksi kärsivällinen ja pitkäjänteinen niin suunnitelmalliseen kirjoitustyyliin, ehkä tämä vain on minulle luontevin tapa kirjoittaa. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että kirjoittamalla juuri siinä hetkessä kun asiat tapahtuvat tai tulevat mieleeni, saan välitettyä niihin liittyvät tunteet kaikkein aidoimmillaan. Siksi yritänkin pitää kiinni siitä, etten liikoja alkaisi suunnitella.

Joskus kirjoitan vähän salaa autolla ajaessani. Tiedän että se on vaarallista, mutta auton ratissa ajatus usein lentää ja mieleen juolahtavat asiat on kirjattava ylös ennen kuin ne katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin.

Olen salakuuntelija. Kerään tarinoita, mielenkiintoisia ja mielikuvituksen herättäviä keskustelunpätkiä, mielipiteitä ja ajatuksia. Kerään, koska ne ovat parasta materiaalia kirjoittamista varten. On nautinnollista peilata tuikituntemattomienkin ihmisten ajatuksia omiinsa, miettiä miten ihmeessä joku voi olla tuota mieltä ja miten ihmeessä minä tätä. Ristiriidoista ja erimielisyyksistä syntyy mehukkaita oivalluksia. Ajatuksia, jotka parhaimmillaan rakentavat siltoja ja ymmärrystä ihmisten välille. Tai ainakin auttavat näkemään maailmaa toisen ihmisen silmin.

Ainakin näin ja ainakin näistä syistä minä kirjoitan. Ehkä et olisi halunnut tietää, mutta kerroin silti.  Koska kirjoittamisen suhteen minä olen vapaa. Saan kirjoittaa mitä haluan ja milloin haluan! Se on ihanaa. 

Iloa uuteen viikkoon!

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Hiljaisuuden ylistyslaulu









Sukset suhisevat ja sauvat narahtelevat rytmikkäästi puhdasta, melkein koskematonta latua vasten. Tuuli humisee hiljaa korvissa ja puiden latvoissa. Aurinko paistaa kirkkaasti, lämmittää jo vähän kasvoja ja taittaa puhtaan valkoiselta hangelta säteensä moninkertaisena kohti. Vain satunnainen vastaantuleva kanssahiihtäjä häiritsee rauhaani, on aivan hiljaista. Vain suksien ja sauvojen äänet, hengitykseni ja sydämeni syke. 

Tätä olen kaivannut, hiljaisuutta. Täydellistä rauhaa, joka ei vaadi mitään vaan ottaa lempeään syleilyynsä. Hiljaisuus, joka saa hidastamaan hiihtovauhtia, pysähtymään välillä ihailemaan maisemia, ottamaan muutaman valokuvan ja hörppimään kaakaota tuoreen sokerimunkin kera kesken lenkin. Hiljaisuus antaa luvan hidastaa tahtia, höllätä vähän omia vaatimuksiaan, olla vain ja nautiskella hetkestä.

Olenhan minä nauttinut, jokaisesta hetkestä. Unohtanut suuret suunnitelmani, joita minulla loman suhteen oli. Kirjat jäivät lukematta, blogikirjoitukset kirjoittamatta, ruokaviinikin juomatta. Olen elänyt hetkessä, tehnyt mitä mieleen juolahtaa. Olen hiihtänyt, käynyt rinteessä ja paistanut makkaraa nuotiolla. Pääasiassa kuitenkin ollut vain, torkkunut päiväunia sohvalla,miettinyt mitä seuraavaksi söisin ja nukkunut sikeää, katkeamatonta unta öisin. 

Siunattu loma, siunattu rauha ja hiljaisuus. Olen aina pitänyt itseäni sosiaalisena, ihmisten seurassa viihtyvänä tyyppinä. Mutta minussa näyttää olevan myös piirteitä erakosta, ehkä jopa enemmän kuin uskoinkaan. Viihdyn itsekseni ja tarvitsen paljon aikaa hiljaisuudessa, omien ajatusteni ja puuhailujeni seurassa. Melkeinpä niin, että tarvitsen saman verran aikaa yksin kuin olen viettänyt ihmisten ympäröimänä palautuakseni sosiaalisuuden rasituksesta. Siksi yhdessä asuminen miehen kanssa on vaatinut, ja vaatii edelleenkin, totuttelua. Tarvitsen yksinäisyyttä ja omaa rauhaa, eikä oma rauha ole täydellinen silloin kun toinen on kotona. No, olen huomannut, että parisuhde on uuden opettelua ja kompromissien tekemistä päivästä ja vuodesta toiseen. Ehkä vielä joskus löydän täydellisen balanssin oman ja yhteisen ajan välille, ehkä täydellisyyttä ei tuossakaan voi koskaan saavuttaa?

Mutta yhdestä asiasta aion pitää kiinni jatkossakin: omasta lomasta. Tuskin tulee jatkossakaan olemaan mahdollista järjestää loma-aikoja yhtä aikaa puolison kanssa ja miksi oikeastaan edes pitäisi? Nautin omasta rauhasta ja mahdollisuudesta tehdä suunnitelmia täysin oman mieleni mukaan, miksi en siis viettäisi lomiani juuri niin kuin itse haluan? Loma on minun aikaa. Palautumisen, levon ja itsetutkiskelun aikaa. Yksin ei tarvitse tehdä kompromisseja.

Toki välillä saattaa tulla ikävä. Ja se on hyvä. On hyvä huomata, että vielä tulee ikävä. Tekee hyvää kaivata toista kisaamaan hiihtoladulle, tuhisemaan sohvalle ja illalla saman peiton alle. On hyvä palata kotiin kun on vähän ikävöinyt. Ja kyllä vielä joskus tulee se yhteinenkin loma. Mutta nyt suunnittelen jo kevään seuraavia reissuja. Yksin, kuinkas muutenkaan!

Kauneinta musiikkia on hiljaisuus. Se on ylellisyyttä ja kuitenkin välttämätöntä. Vain hiljaisuudessa kuulee sydämensä äänen.


tiistai 13. maaliskuuta 2018

Yksin lomalla


Taas yksin lomalla. Mikä kauhea, tylsä ajatus. Ei ollut ensimmäinen eikä taatusti viimeinenkään kerta kun loma-ajat mieheni kanssa menevät ristiin. Hän pakkasi maanantaiaamuna taas reppunsa ja paineli hommiin kun minä puolestani jäin lomalle. Alkuun tuntui tylsältä, todella epäreilulta. Varsinkin kun suurin osa ystävistäkin on viettänyt lomansa jo viime viikolla. Mutta hetken aikaa mietittyäni innostuin. Tämähän on oikeastaan juuri sitä mitä olen kaivannut: omaa rauhaa, hiljaisuutta, aikaa olla yksin ajatustensa kanssa, ulkoilla, rauhoittua, syödä ja saunoa hyvin.
 
Ja täällä me nyt ollaan, en siis kuitenkaan aivan yksin, vaan koiran kanssa kaksin lomailemassa tunturimaisemissa. Koirasta ei paljon seuraa ulkoiluihin ole, kun hän vasta toipuu viimeviikkoisesta jalkaleikkauksesta. Mutta kuitenkin kuuntelee minun höpötystäni tarkkaavaisen näköisenä, se riittää. Mukana on hiihtovarusteet, lumilauta, paljon hyvää ruokaa, ainakin kuukauden lukemattomat lehdet ja kasa kirjoja. Kyllä me näillä pärjätään!
 
En muistanut kuinka ihanaa onkaan herätä aamulla miettimään mitä tänään haluaisin tehdä. Kotona on aina jotain mitä pitäisi tehdä. Harvoin ehtii miettiä, mitä tekisin jos voisin tehdä aivan mitä vain mieleen seuraavaksi juolahtaa. Ei ole aikaa, nyt ei viitsi ruveta tuohon, ehkä joskus myöhemmin... Tänään heräsin siihen riemuun, vaikka olisin saanut nukkua pitkään, en malttanut. Heräsin siihen kutkuttavaan tunteeseen, että tänään saan tehdä ihan mitä vain haluan.
 
Oikeastaan tämän aamun kuvioiden määrittämiseen riitti kurkistus ikkunasta. Ulkona tuulee ja pyryttää lunta, tykkylumen peittämät puut kumartelevat tuulessa kuin vanhat, kaapuun pukeutuneet ukot. Mutta yön aikana on satanut viisitoista senttiä uutta, kevyttä ja pöllyävää lunta. Se tarkoittaa sitä, että aamukahvit loppuun litkittyäni suuntaan rinteeseen. Ehdottomasti rinteeseen, välittämättä tuulesta ja tuiverruksesta.
 
Tästä tulee hyvä päivä. Ja hyvä loma.

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Kun kuolema on arkea, sen kanssa on syytä olla ystäviä.


Kuolema on osa elämää, väistämättä. Silti, keskellä elämää kuolema tuntuu syrjään pakotetulta aiheelta. Ehkä väistelemme, pakotamme sen pois mukavasta arjestamme. Kukapa haluaisi ajatella kuolemaa, ei se ole miellyttävä ja mukava asia. Lähimmäs kuolemaa joudumme ehkä uutisia katsoessamme tai lehtiotsikoita lueskellessamme. Luemme otsikoita siitä, montako ihmistä, missä ja miten on taas menehtynyt. Kasvottomia, tuntemattomia ihmisiä. Kasvottomia ja tuntemattomia kuten kuolemakin.

Työssäni kuolemasta on tullut arkea. Lähes joka viikko olen mukana useammissa hautajaisissa. Jo muutaman työvuoden aikana olen seurannut sivusta tuhansien surevien omaisten itkua ja kaipausta, seisonut satoja kertoja haudan äärellä katsomassa kun arkkua lasketaan maan alle ja laulanut hautajaisvirsiä yksin itkun ja niiskutusten säestyksellä. Saattaa kuulostaa raskaalta, synkältäkin. Ja niin se joskus onkin. Mutta. Kun kuoleman kanssa on tekemisissä jatkuvasti osana omaa arkea, täytyy sen kanssa olla hyvissä väleissä, ystäviä, tullakseen sen kanssa toimeen.

Omaa kuolevaisuuttaan ei voi ohittaa kun saattaa arkkua hautaan monta kertaa viikossa. Olen oikeastaan aitiopaikalla katselemassa sitä, kuinka lyhyt ihmisen elämä lopulta onkaan. Kuinka paljon yhteen elämäntarinaan toisaalta mahtuu ja kuinka seuraavassa hetkessä kaikki onkin jo mennyt. Pitkäkin elämä on lopulta lyhyt, siitä hautajaiset kerta toisensa jälkeen muistuttavat. Hautajaisista on outoa ja toisaalta kovin lohdullista palata kotiin keskelle elämää. Silloin hetken aikaa muistaa, kuinka tärkeä tämäkin päivä, tämäkin hetki on. Jokainen päivä on lahja, ainutlaatuinen ja ihmeellinen.

On kaunista katsella omaisten jäähyväisiä. Aika usein minuakin itkettää. Ei suruun totu, ei sen kohtaamiseen turru. Minäkin olen ihminen, jolla on sydän ja tunteet. Mutta kaipauksessa on jotain kaunista; se kertoo rakkaudesta ja ihmisten välisistä siteistä. Ei rakkaus häviä kuoleman jälkeenkään, vaan jo pois menneitä ihmisiä vaalitaan sydämissä niin kauan kuin täällä eletään.

En pelkää kuolemaa. Miksi pelkäisin? Uskon ettei minulla ole mitään pelättävää, vaan kaikki käy hyvin. Mutta yhtä asiaa pelkään. Pelkään sitä, että unohdun. Kun ei ole lapsia, tuskin edes tulee lapsia, pelkään ettei kukaan muista. Että minua saattamassa ei ole ketään, ainoana seuranani minulla on pappi arkkuni äärellä. Oli aika, jolloin pelkäsin äitien ja isoäitien hautajaisia. En pystynyt kohtaamaan sitä riipaisevaa rakkautta, jolla äitejä saatetaan. Tunsin tukahduttavaa kipua siitä, ettei minun arkkuni vierellä kukaan kaipaa äitiä. Mutta sittemmin olen päättänyt yhden asian, joka on helpottanut tuota kipuilua. Olen päättänyt elää elämäni niin, ettei kukaan seiso arkkuni äärellä verisiteen velvoittamana. Ei siksi, että sukulaisuussuhteen takia tuntee velvollisuutta. Haluan elää niin, että minun saattajillani on minuun sydämen side, sydämen sukulaisuus, sielun sisaruus. Koska rakkaus meistä jää.

Kuolema opettaa myös tasa-arvoa. Sen edessä olemme kaikki samalla viivalla, jokainen on sen edessä yksin, eikä lopulta voi sille yhtään mitään. Samalla tavalla tuhkaksi, tomuksi ja saveksi muutumme kaikki, oli titteli ja oppiarvo mikä tahansa. En sen tähden jaksa lainkaan pokkuroida. Oli vastassa sitten kuningas, presidentti, piispa tai paavi, yhtä pieniä ihmisiä olemme kaikki. On tietenkin paljon ihmisiä joita kunnioitan suuresti, mutta ihmisiä kuitenkin. Kuolevaisia.

Kuolema opettaa arvostamaan elämää. Se muistuttaa, että juuri tänään on oikea hetki elää ja rakastaa. Rakkaus meistä jää.

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Kun lomaan on kaksi päivää


Kun lomaan on enää kaksi päivää, tekee mieli jo pakata auto valmiiksi reissua varten, tehdä ruokaostokset, pukeutua valmiiksi hiihtovarusteisiin, avata ensimmäinen lukemattomien kirjojen maratonia varten hankittu suklaalevy ja se kuukausia odottanut viinikin.

Kun lomaan on enää kaksi päivää, olisi suurensuuri kiusaus jo hieman löysätä töissä. Tekee mieli käydä vain muutama tunti hengaamassa työpaikalla, vetelehtiä ja kuluttaa aikaa välittämättä tekemättömien töiden listasta. Siitä listasta, joka olisi syytä hoitaa jotta lomalle saisi käydä iloisin mielin.

Kun lomaan on enää kaksi päivää, eniten huolestuttaa se, pärjäänkö vielä vanhoilla laskulaseillani vai ehtisinkö jossain välissä vielä käydä ostamassa uudet?

Kun lomaan on enää kaksi päivää, selaan kaiken liikenevän ajan ruokablogeja miettien millaisia aamupaloja, millaisia laturetkieväitä ja millaisia ulkoilun jälkeisiä illallisia aionkaan lomalla loihtia.

Kun lomaan on enää kaksi päivää ovat ajatukseni jo aivan hajallaan. On vaikeaa keskittyä, mahdotonta keskustella ja toimia kuin aikuinen. Olen jo melkein huoleton lomalainen, kun lomaan on enää kaksi päivää.

Kun lomaan on enää kaksi päivää tunnen jo hiljalleen heräävän pirteyden. Tunnen miten elinvoima lisääntyy, miten arki tuntuu aivan liian mitättömältä vastustajalta minua enää lannistamaan. Olen elossa taas, kun lomaan on enää kaksi päivää.

Lomaani on siis enää kaksi päivää, mainitsinko sen jo?

torstai 8. maaliskuuta 2018

Ei edes melkein valmista




Kahdeksas kolmatta, naistenpäivä.

Ensi alkuun somen kuva- ja postausvirrassa tämä päivä ei juuri eroa ystävänpäivästä. On kukkia, kakkuja, suklaata, kosmetiikka- ja hajuvesimainoksia... Kaikkea naisellista, ihanaa ja turhamaista. Sokerilla kuorrutettua. Turhanaikainen päivä, ajattelen; -minä en ruusuja tarvitse vain sen takia, että olen nainen. Enkä siksi, että tänään kuuluu kantaa kotiin ruusuja ja suklaata ollakseen hyvä puoliso.

Mutta sittenkin, sokerikuorrutuksen alla naistenpäivä on ehkä kuitenkin vuosi vuodelta yhä tärkeämpi päivä. Liian helposti sorrumme laiskasti ajattelemaan, että tasa-arvo on jo saavutettu. Kaikki työ on tehty, nyt voimme lakata tekemästä työtä ja keskittyä nauttimaan sen hedelmistä. Jopa minä, naisena , tyydyn uskottelemaan itselleni, että tasa-arvo vuonna 2018 toteutuu jo sen kummemmin asiaa edes ajattelematta. Ei kuitenkaan tarvitse kauan vaivata päätään, kun huomaa ettei vielä olla lähelläkään tasa-arvoista ja tasapuolista maailmaa. En toki uskokaan, että tasa-arvo olisi koskaan valmis. Se päivä, jolloin toteamme kaiken olevan valmista, on tuhon tien ja alamäen ensimmäinen päivä. Saavutetut asiat vaativat vaalimista. Loputonta työntekoa, jotta muistamme pitää kiinni siitä hyvästä mitä on. Taistelua laiskistumista ja välinpitämättömyyden kasvua vastaan.

Siksi toivon, ettei aivan valmista tule koskaan. Että kuljemme silmät avoinna ja uskallamme puuttua, jatkaa taistelua paremman ja kaikille samanarvoisen tulevaisuuden puolesta.

Paljon on vielä tehtävää. On vielä pitkä matka siihen, että minun naisen mielipiteeni olisi aivan yhtä painava kuin miehen. On matkaa siihen, ettei töissäni työtovereina olisi pappeja ja naispappeja. Ihan pelkkiä pappeja vain. On tekemistä ennen kuin urheilijat ovat urheilijoita, eivät urheilijoita ja naisurheilijoita. On tilaa vielä monelle rohkealle kirjailijalle, käsikirjoittajalle, toimittajalle ja poliitikolle, jotka uskaltautuvat tuomaan esiin naisen äänen. Yhtä toden, yhtä uskottavan ja yhtä tärkeän äänen kuin miehenkin ääni. Vieläkin tuntuu olevan niin, että nainen televisiosarjoissa, elokuvissa, näytelmissä ja uutisissakin puhuu kokemuksistaan, tunnemaailman asioista. Mies puhuu Asiaa.

Ei ruusut, eikä suklaakaan auta sorrettua, pahoinpideltyä, riistettyä tai vähäteltyä naista. On totta, että ympäri maailman on miljoonittain naisia, jotka voivat vain unelmoida sellaisista oikeuksista mistä me täällä nautimme. Ei sorrettu nainen haaveile ruusuista, vaan arvostuksesta, suojasta, turvasta, päätösvallasta omiin asioihinsa, oikeudesta käydä töissä ja mahdollisuudesta olla osa yhteiskuntaa siinä missä mieskin. Siihen verrattuna meillä asiat ovat hyvin. Ehkä tehtävämme onkin olla aina vain parempana esimerkkinä, antaa malli sille, kuinka hyvin asiat voivat parhaimmillaan olla? Ehkä voimme antaa toivoa ja näyttää, minkälaisista asioista on mahdollista unelmoida.

Koska meissä naisissa on voimaa. Ja unelmissa on voimaa. Niin paljon, että niillä vielä muutetaan maailmaa. Kun vain uskallamme ja osaamme pitää yhtä. Meissä on voimaa niin, että maailmasta tulee vielä joskus melkein valmis. Mutta vain melkein. 

Ja ne ruusut ja suklaat. Nehän kertovat arvostuksesta. Arvostuksen osoituksen otan minäkin ilolla vastaan. Ja niin sen pitääkin olla.

Hyvää naistenpäivän iltaa, siskot!


maanantai 5. maaliskuuta 2018

Kevään raaka ja raskas valo.


Maaliskuu. Päivä pitenee, ei enään kukonaskelin vaan pitkin harppauksin. Viime viikkoina on saatu nauttia auringonpaisteesta, kirkkaista päivistä ja puhtaan valkoisina kimmeltävistä hangista. Kirpeä pakkanen ja timantin tavoin kimmeltävä talvipäivä, täydellinen yhdistelmä!

Mutta samaan aikaan kun valo lisääntyy, voimat vähenevät. Haluaisi vain nukkua, nukkua ja nukkua. Yhtäkkiä se tuttu energinen, aikaansaava ja reipas minä ei jaksaisi enää mitään. Olo on kuin jääkaapin vihanneslokeroon unohtuneilla porkkanoilla; nuutunut, näivettynyt, pehmeä.

Kevään valo on raaka. Se hiipii suloisen pehmeään talvenhämärään niin salakavalasti ja varoittamatta. Yhtäkkiä maailma onkin kirkas, niin kaunis ja puhdas ja täynnä toivoa. Niin viaton, niin täynnä lupausta elämästä. Koko talvi tuota valoa on odotettu, mutta koskaan siihen ei kuitenkaan ole valmis.

Aluksi aurinko, talven piileksinyt veijari, on kuin vanha, rakas ystävä. Ihana ja odotettu. Ensimmäisinä aurinkoisina päivinä sitä vain ihastelee ja ihmettelee, nauttii koko sielustaan. Toiveikkaana joka vuosi ajattelee, että tämä kevät on varmasti erilainen. Tämä kevät on elämäni kevät, se kevät jolloin osaankin nauttia. Uupumatta, nuutumatta. Mutta pian, aivan liian pian tuon vanhan ystävän seura alkaa uuvuttaa. Vuosi toisensa jälkeen, ja joka vuosi yhtä yllättäen. Mutta lähestulkoon samaan aikaan, vuosi vuodelta aina samaan aikaan.

Minä en pärjää keväälle. En vaikka joka kevät uskon tällä kertaa päihittäväni sen. Teen kaikkeni jotta olisin taistelussa vahvempi: liikun ja ulkoilen, syön hyvin, otan kiltisti vitamiinini, nukun tunnollisesti vähintään kahdeksan tunnin yöunet, lepään iltaisin ja yritän pitää työpäiväni ja työmääräni maltillisena. Mutta kevät ei piittaa minusta ja valmistautumisestani pätkääkään! Kevät on valossaan ja kirkkaudessaan niin täydellinen, niin energiaa täynnä, että joka kerta se lannistaa minut. Kevät saa talvenkalpeat kasvoni näyttämään harmailta ja hehkuttomilta, työponnisteluni tuntumaan tarkoituksettomilta, veteliltä ja turhanpäiväisiltä, päiväkahvipullani vaikuttamaan maailman suurimmalta synniltä ja treenaamisenkin tämän kaiken nuutumuksen ja uupumuksen keskellä lähes mahdottoman tuntuiseksi. Kevät kertoo minulle kuinka minunkin pitäisi olla niin kuin hän; koko ajan valoisampi, ihanampi, päivä päivältä pirteämpi ja aikaansaavempi. Kuinka minunkin pitäisi hehkua ja julistaa ympärilleni olemassaolon ja elossaolon riemua, varsinkin olemuksellani, mutta myös sanoin ja teoin. Mutta minä en pärjää, en pysty taipumaan kaikkiin kevään julmiin vaatimuksiin.

Onneksi tämä on jo tuttua. Osaan pelätä, vaikka en odotakkaan. Joka vuosi kevät tulee, eikä se vanhetessaan ole leppynyt vielä lainkaan. Mutta päivien ja viikkojen kuluessa se kuitenkin menettää otettaan. Kun maailma alkaa muuttua taas realistisemmaksi, talven lika ja pöly paljastuvat niitä peittävien hankien alla ja koirankakka tuoksuu lenkkipolun varressa tutusti, alkaa olo helpottaa. Maailma on taas hieman normaalimpi, turvallisen harmaa. Valo ei heijastu enää valkoisesta hangesta niin julmana vasten kasvoja, vaan taittuu harmaan ja ruskean likaisista sävyistä pehmentyneenä, ystävällisenä. Enää se ei vaadi mahdottomia, vaan kannustaa ja hyväilee pehmeästi. 

Pitävät minua vähän hulluna, ystäväni ja tuttavani. Kaikki rakastavat kevättä! Kaikkien pitäisi rakastaa kevättä, vihata mieluummin talvea ja pimeyttä. Minä en vihaa. Pimeydessä on jotain niin turvallista. Pimeys ei vaadi meiltä mahdottomia, se on armollinen ja anteeksiantava. Pimeys antaa meille luvan tehdä vain sen, minkä jaksamme. Antaa luvan olla rehkimättä yli voimiemme, suhtautumaan itseemme ja ympärillemmekin armollisesti ja myötätuntoisesti. Kevät sen sijaan vaatii, uhkailee, kiristää ja vertailee toisiin, niihin aina parempiin ja onnistuneempiin. 

En minä siitä pahastu, siitä jos hulluna pidetään. Jokainen meistä on vähän hullu, vähän sekaisin. Mutta toivon, että saan käydä taisteluani kevättä vastaan rauhassa, painostamatta. Että minulta ei vaadita nyt mahdottomia, että minun annetaan ottaa hetken aikaa vähän rauhallisemmin. Sallitaan tyhjäkäynti ja toimettomuus. Toivon, että muut sallivat. Mutta vielä enemmän toivon, että uskaltaisin ja ymmärtäisin itse sallia. Kevät ei ole päämäärätietoisten ponnistelujen aikaa, kevät on räpiköimisen ja päivä kerrallaan elämisen aikaa. Nyt riittää se, että tekee minkä jaksaa. Sen mikä tuntuu hyvältä. Suurten saavutusten tavoittelemisen aika on hieman myöhemmin. Se saakoon riittää myös keväälle, tuolle täydellisyyden raa`alle sanansaattajalle, vuodenajoista viheliäisimmälle. Minä en sen juoniin suostu!


perjantai 2. maaliskuuta 2018

Perjantain taikaa


Perjantai. Perjantaissa on jotain taikaa. Vaikka minun perjantaini harvoin onkaan viikon viimeinen työpäivä ennen vapaita. Ei se sitä ole tänäänkään. Mutta silti on perjantaifiilis. Sellainen vähän kevyempi, vähän huolettomampi ja hassumpi. Perjantaina ei tarvitse olla niin vakava ja tehokas kuin vaikka tiistaina. Tai torstaina. Perjantaina on perjantaifiilis. Perjantaina saa työpäivän jälkeen köllähtää huolettomana sohvalle, syödä hyvin ja olla vain, vaikka seuraavana aamuna onkin taas herätyskello soittamassa töihin lähdön merkiksi. Mutta perjantai-iltana sitä ei muistella.

Tänä perjantaina sain sitäpaitsi tulla puhtautta tuoksuvaan, juuri siivottuun kotiin. Mitä luksusta! Ei haittaisi, vaikka minut yllätettäisiin näin vähän useamminkin...

Tänään usealla kollegallani alkoi loma. Voisin olla kateellinen ja vähän katkerakin siitä, että minun tuleva viikkoni ei todellakaan ole lomaa. Se tulee olemaan varsin töisevä, pitkää päivää koko viikko. Mutta perjantaina ei jaksa huolehtia, perjantai on kepeiden ajatusten päivä. Ja kyllä se vain niin on, että hyvä ja valoisa mieli tarttuu. On vaikea olla pahalla tuulella, kun ihmiset ympärillä pulisevat iloisesti lomasuunnitelmistaan, ovat hyväntuulisia ja innostuneita. Tekee mieli innostua itsekin, jokainen on varmasti lomansa ansainnut!

Eikä se minullakaan enää kaukana ole, vain reilun viikon päässä. Sen voimalla jaksaa kyllä! Lomasuunnitelma hioessa yksi viikko menee kuin siivillä. Luvassa on ainakin mökkeilyä koiran kanssa aivan kaksistaan, paljon hiihtämistä, kylpylässä lillumista, laatuaikaa siskojen kesken ja yksi ainakin vuoden avaamistaan odottanut viini. Hyvässä seurassa tietenkin.

Ihanaa, että on loma. Jokainen ansaitsee stressistä ja kiireestä vapaata aikaa. Ja ihaninta lomassa on juuri se, kuinka se saa meidät hehkumaan. Siitä hehkusta riittää iloa myös ympärillemme.

Ihanaa lomaa jokaiselle sen tänään aloittaneelle. Nauti joka hetkestä. Ja hehku, sitä on kaunis katsella! Hehku vielä loman jälkeenkin, silloin se on tehnyt tehtävänsä ja arki on hetken aikaa hieman vähemmän harmaa.