Suomesta loppuu lapset, -ja se on minun syytäni?


Ihanan lauantaiaamun seesteiseen aamukahvihetkeen avautui sanomalehdestä juttu, joka hetkessä pilasi aamutunnelman. Periaatteessa aivan asiallinen artikkeli, täynnä kiinnostavia faktoja. Mutta jotenkin se onnistui syyllistämään, osoittamaan syyttävällä sormellaan juuri minua, sysäämään tämän kansakunnan tulevaisuuden uhkakuvat juuri minun harteilleni. Häpeä sinä kolmekymppisenä kumppaniisi sitoutunut, korkeakoulutettu, jatko-opintojasi pakertava, pätkätöitä tekevä ja vapaudestasi nauttiva lapseton nainen. Häpeä!

Sinänsä itse artikkeli oli varsin mielenkiintoinen. Se kertoi muun muassa asenteista, jotka vaikuttavat perheen perustamisen lykkäämiseen tai siihen, että valitsee mieluummin lapsettoman elämän. Toimittaja on haastatellut tutkimuspäällikkö Reija Klemettiä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. Klemetti arvelee yhteiskunnan asenteiden muuttuneen siihen suuntaan, ettei lapsiperhearkea enää nähdä kovin houkuttelevana vaihtoehtona. Yksilöllisyys on lisääntynyt, eikä lapsia ehkä enää pidetäkään vain elämää rikastuttavana asiana. Pikkulapsiperheiden arki on viime aikoina ollut paljon esillä eri medioissa, eikä aina kovin positiivisessa valossa. Klemetti toivookin, että lastensaannista puhuttaisiin positiivisemmin. Myös työelämässä odotetaan nykyään aivan erilaista heittäytymistä ja panostusta kuin aikaisemmin ja tämä vaikuttaa lapsiperheiden arkeenkin radikaalisti. "Paineet ovat monenlaiset", sanoo Klemetti.

Tunnistan tämän kaiken. Tunnistan, ja tunnustan usein ajattelevani juuri näin. Perhevapaita tai lapsisairaspäivää viettävä työkaveri saattaa lähinnä ärsyttää, se että joudun joustamaan ja sopimaan aikataulujani jonkun toisen lasten päivähoitohakurytmiin sopivaksi tuntuu suorastaan pelleilyltä. "Työt ensin, sitten vasta siviiliasiat" -ajattelen helposti. Paineet töissä ovat kovat, alalla kuin alalla. Kilpailu työpaikoista on kovaa ja jokaisessa (pätkä)työssäsi sinun on näytettävä osaamisestasi parhaat puolet päästäksesi eteenpäin. On syytä olla dynaaminen, tehokas ja valmis joustamaan työn ehdoilla. Siinä kuviossa perheen vaatima aika ja panostus tuntuu valitettavan usein vain hidasteelta.

Olen tunnistanut tämän ajattelutavan itsessäni ja hävennyt. Katsonut peiliin ja miettinyt, että olenko tosiaan näin kylmä ja tunteeton? Vai onko tämä kenties kuitenkin kateutta? Ajattelenko, että kun en ole saanut tuota samaa ihanaa perhettä kuin sinulla, en halua olla missään tekemisissä sen puolen kanssa sinusta? Että älä tuo työpaikalleni kotiongelmiasi, vaan hoida ne sitten kun olet saanut työsi hoidettua? Kuulostaa raadolliselta, mutta aika inhimilliseltä kuitenkin. On hieman nurinkurista että minunkin ajatukseni ovat joskus näin jyrkkiä, kun kuitenkin pohjimmiltani haluaisin olla tukemassa perheen ja työn yhdistämistä helpottavaa kulttuuria työpaikallani ja koko yhteiskunnassa. Ehkä syynä ovat myös omat työpaineet. Jokainen työntekijä on nykyään melko kovilla, ei pelkästään se perheellinen, ruuhkavuosia elävä. Miksi siis minun tarvitsisi joustaa ja kantaa harteillani taakkaa perheensä kanssa aikaa viettävän kollegani puolesta? Ruuhkavuosia voi todellakin elää myös ilman lapsia, totesimme erään uraa tekevän ystäväni kanssa hiljattain kun huokailimme arkemme hullunmyllyä ja aikataulujamme.

Eksyin ehkä hieman alkuperäisestä ajatuksestani. Siitä, miten syylliseksi tunsin oloni lukiessani tuota artikkelia lauantaiaamuna. Samalla kun istuin omassa rauhassani yksin aamupalapöydässä,  juoden kolmatta kahvikupillistani, suunnitelmissani lähteä vielä kuntosalille ennen töitä ja palata vasta illalla noutoruoka kainalossa sohvalle nautiskelmaan lauantai-illan tunnelmasta. Tunsin, että jokainen valinta jonka olen elämässäni tehnyt on ollut väärä. "Sopivaa puolisoa ei löydy", listaa Klemetti. Niin, ei löytynyt. Löytyi monta vähemmän sopivaa, mutta ei sitä kenen kanssa olisin halunnut elämäni jakaa. Toki olin jo valmistautunut siihen ajatukseen, että perustan perheen yksin. Suunnitelma siitä, miten valmistumiseni jälkeen etsin työpaikan ja keksin näppärän keinon saada lapset yksin oli jo valmiina kun tapasin tulevan puolisoni. Elämä ei mennyt niin kuin ajattelin, vaan perustin perheen yhdessä miehen kanssa. Ja kahden hengen perheenä se on pysynyt, toiveistani huolimatta. Niimpä; "lastenhankinnan lykkääminen lisää tahatonta lapsettomuutta", sanoo Klemetti. Siitäs sain.

 "Opinnot ovat kesken", Klemetti jatkaa. Tosiaan, toisinaan epäilen olevani ikuinen opiskelija. Ja mitä se oikeastaan haittaisi? Minulle opiskelu ei ole koskaan ollut este perheen perustamiselle? Miksi olisi ollut? Näen opiskelun ennemminkin ajanjaksona, jolloin perhe on helppo yhdistää muihin velvollisuuksiin. Opinnot joustavat aivan eri tavalla kuin työelämä ja useilla aloilla opintoja voi tehdä kotoa käsin tietokoneen ääreltä varsin helposti. Toki ymmärrän, että taloudellinen tilanne ei opiskelijalla ole häävi, mutta miksi lapsen saamiseen tarvitsisi suurta omaisuutta?

Klemetin listaamia syitä riittää: "halutaan luoda uraa, taloudellinen tilannekin vaikuttaa." Näitä tulinkin jo hieman käsitelleeksi aiemmin. Ura, onko se niin tärkeä? Uskon siihen, että asiat tapahtuvat kun on intoa ja paloa siihen mitä tekee. Jos uraa täytyy ruveta tekemällä tekemään, se kuulostaa jotenkin keinotekoiselta. Jos työelämässä ei ole tilaa ihmiselle, onko se silloin tavoittelemisen arvoista? Minun on vaikea uskoa, että kenenkään elämä tai ura olisi pilalla, jos on välillä vuoden tai kaksi poissa. Aina voi jatkaa siitä mihin on jäänyt. Eikä tässä elämässä ole mitään aikataulusuosituksia, että tähän ikään mennessä sinun täytyy olla päässyt tähän ja tähän pisteeseen saakka. Jokainen menköön omaa tahtiaan.

Ehkä sorrun hieman mustavalkoiseen ja sinisilmäiseen ajatteluun. Juurihan tuossa aiemmin kirjoitin terävöityneistä asenteista ja työelämän kasvavista vaatimuksista. Mutta tuntuu epäreilulta. Mitä arvojärjestyksellemme on tapahtunut jos työ menee perheen edelle? Jos tuntuu tärkeämmältä hoitaa työ viimeistä piirtoa myöten täydellisesti perheen kanssa vietetyn ajan kustannuksella? Olen aina ajatellut, uskomattoman viattomasti ehkä, että perhe tulee kun on tullakseen ja muu elämä järjestyy sitten sen ehdoilla. Hahaa, aina ei ehkä olekaan näin.

Mutta se syyllisyys. Se, että minusta tuskin koskaan tulee yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta merkittävää kansalaista. Sitä, jonka kohdun hedelmät ovat tulevaisuutemme toivo ja kansamme jatkuvuuden tae. Kansalaista, joka työtä tekemällä ja kasvattamalla on turvaamassa omaa ja tulevien sukupolvien hyvinvointia. Sitä kansalaista, joka on kasvattanut veronmaksajat tienaamaan hänen eläkettään tulevaisuudessa. Yhteiskunnan kannalta olen hyödytön, maksan toki veroni kiltisti niin kauan kuin työuraani riittää, mutta sen jälkeen olen vain taakka. Henkilö joka ei tuota, eikä ole tuottanut tulevaisuutta. Hyvän keskivertokansalaisen ihanne ei kohdallani ehkä täyty koskaan, 1,57 lasta jäävät synnyttämättä ja kasvattamatta. Ne 1,57 suomalaista lasta, jotka suomalainen nainen vuonna 2017 keskimäärin synnytti. Sekin on kansakunnan luonnollisen väestönlisäyksen kannalta liian vähän, suomalaisia kuolee nykyään enemmän kuin syntyy. Ja se on juuri minunlaisteni naisten harteilla, tuo ikärakenteen vääristyminen ja suomalaisten uhkaava sukupuutto.

Vaan minä en suostu häpeämään. En vaikka tulevaisuuteen tuskin voin kohtuni hedelmillä vaikuttaa. Minun suomeni tulevaisuus on paljon moninaisempi. Annan mielelläni tuon oman osuuteni, 1,57 lasta, vaikkapa Suomeen turvaan otettaville pakolaislapsille. Miksi tulevaisuuden tarvitsisi olla syntyperäisten suomalaisten, suomalaisen äidin kohdusta tulleiden lasten? En suostu häpeämään enkä katumaan valintojani. Olen tullut pitkän matkan tähän pisteeseen, jossa voin olla tyytyväinen juuri näin. Lapsia vailla tulevaisuutta tässä maailmassa riittää, ehkä tulevaisuuden suomalaiset ovatkin jo syntyneet, mutta jossain aivan toisella puolella maailmaa?

Kirjoitan kärjistäen, koska pidän siitä. Mutta en suostu häpeämään. Olen jo hävennyt tarpeeksi, kantanut tarpeeksi syyllisyyttä yhden elämän ajaksi. Uskon sitäpaitsi, että Suomen tulevaisuus on myös minun käsissäni. Toivon, että voin osaltani tehdä siitä paremman jokaiselle lapselle, jokaisen lapsen vanhemmalle ja meille kaikille. Niin, että perhe olisi paljon muutakin kuin ne ihmiset, jotka sattuvat saman katon alla asumaan.

Kalevassa lauantaina 10. helmikuuta julkaistu artikkeli "Ovatko suomalaiset katoamassa maailmankartalta?" on Jaana Mattilan kirjoittama ja siihen on haastateltu Reija Klemettiä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.


Kommentit