keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Seitsemännen päivän säpinät.



Yleisin kysymys kertoessani tekeväni työtä kanttorina on : "Niin, mutta mitä sä teet aina sunnuntaiden välissä?" Tänään oli niin hassun poukkoileva, siis kaikin puolin juuri tavanomainen työpäivä, että ajattelin kertoa mitä kaikkea päiviini parhaimmillaan mahtuukaan.

Keskiviikkoaamuna meillä on yleensä kaikki työntekijät töissä, kun loputkin palaavat "viikonloppuvapailtaan". Siksi keskiviikko alkaa aina yhteisellä amuhartaudella ja -kahveilla. Aamuuni sisältyi kahvittelun jälkeen lasten päiväkerhon lauluhetken vetäminen, tulevan työviikon suunnittelua, yksi palaveri sekä sähköpostin ja kalenterin selaamista ja päivittämistä. Lounaan jälkeen oli vuorossa iltapäivän valmistelua, yhdet hautajaiset, koko työporukan yhteisprojektin, pääsiäiselokuvan kuvaamista paikallisella ratsastustallilla, kuoroharjoituksen valmistelua, nuottien monistamista ja itse kuoroharjoitukset.

Lähdin kotoa aamukahdeksalta, palasin iltaseitsemän jälkeen. Tapasin äkkiä laskettuna työkavereideni lisäksi noin kuusikymmentä muuta ihmistä ja yhden hevosen. Lauloin ehkä viisitoista laulua, join liian monta kuppia kahvia. Aivan tavallinen keskiviikkopäivä siis. Nyt väsyttää, mutta samaan aikaan olen täynnä energiaa ja innostusta. Hetkittäin työni on todella antoisaa!

Vaikka kaikki työ useimmiten tuntuukin työltä, tänään olen ihastellut omaani. On ihanaa, kun kahta aivan samanlaista työpäivää ei ole. Jokainen päivä tuo omat haasteensa ja eteen aina uudet, nopeasti tunnelmasta toiseen muuttuvat tilanteet. Olen joutunut opettelemaan, ja oppinutkin mielestäni kohtalaisen hyvin, nopeaa tilannetajua ja tarkan "nenän" haistamaan erilaisia tunnelmia, kun päivittäin tipahtaa tuntemattomien ihmisten keskelle tietämättä tilanteesta etukäteen paljoakaan. Onneksi elämäni varrelle on mahtunut muutakin ihmisläheistä työtä, uskallan väittää kehittyneeni melko taitavaksi ihmistuntijaksi ja erilaisten tunnelmien tulkiksi.

Työni rikkaus ja rakkaus, mutta samaan aikaan myös sen uuvuttavin elementti ovat ihmiset. Kohtaan päivittäin paljon ihmisiä, joiden kanssa saan ihastella elämän rikkautta ja kipupisteitäkin, syntymästä aina kuolemaan saakka. Ja kaikki se mitä noiden elämän alku- ja loppupisteiden väliin kuuluu, kuuluu myös jollakin tavalla minun työhöni. Olen oppinut noilta ihmisiltä paljon ja saanut omaan elämääni näkemystä ja perspektiiviä myös omiin murheisiini. Olen keskellä elämää, saan laulaa, soittaa, musisoida, ilahduttaa ja lohduttaa, opettaa ja usein olla myös opetettavana. Tänään olen kiitollinen kaikesta tästä rikkaudesta.

Työni vie myös mielenkiintoisiin, kauniisiin ja arvaamattomiin paikkoihin. Kirkko, jossa työskentelen, on yksi maailman kauneimmista. En koskaan väsy tuijottelemaan sen yksityiskohtia, täyteen maalattuja seiniä ja kattoa sekä vanhoista lasi-ikkunoista kauniisti taittavaa valoa. Mutta usein löydän itseni myös muualta kuin tavanomaisista kirkoista ja seurakuntataloista. Tänäänkin pääsin hevostallille, siellä harvoin tulee käytyä vapaa-aikana. Mutta olen työni puolesta vieraillut paljon erikoisemmissakin paikoissa, muun muassa vankilassa, kylpylähotellissa, venesatamassa, tunturikeskuksissa ja monta kertaa myös tarponut pattereilla toimiva piano olallani keskelle metsää tai toinen toistaan kauniimmille rannoille.

Tätä kirjoitusta läpi lukiessani alkoi naurattaa tuo "Seitsemännen päivän säpinät" -otsikko. Onhan se viikon seitsemäs päivä, eli sunnuntai, usein mun työviikon kiireisin päivä. Ja jos yhtään olette Raamattua lukeneet, luomiskertomuksessa kerrotaan kuinka Jumala lepäsi tuon seitsemännen päivän viikon luomisurakkansa jälkeen. Minulla, ja monilla muillakin kirkon työntekijöillä se seitsemäs päivä ei todellakaan ole lepopäivä. Tänään ei kuitenkaan ole sunnuntai, vaan keskiviikko, -minun työviikkoni ensimmäinen päivä. Työteliäs, mutta antoisa päivä. On onni, kun on työ, jota rakastaa!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti