Kuudes päivä kiristellen hampaita.


Melkein viikko siihen meni, ennen kuin tuli eteen tämä päivä. Päivä josta ei meinaa keksimälläkään keksiä mitään hyvää sanottavaa. Jo aamusta alkaen on tehnyt mieli vain haastaa riitaa, kiukutella ja häätää toinen kotoa edes hetkeksi pois jaloista pyörimästä. Mieheni on siis tällä hetkellä pitkällä lomajaksolla, joten olemme vapaapäivinäni molemmat kotona. Niin tänäänkin.

Ei haluttaisi pilata vapaapäivää räyhäämisellä, joten puren hammasta. Haaveilen omasta kodista, jossa saan olla yksin ajatusteni kanssa aina kun niin tahdon. Kodista, jossa ei kuulu taukoamatonta television komediaohjelmien käkätystä ja puheenpulputusta, vaan on vain hiljaisuus. Ihana, rauhoittava ja mieltä virkistävä hiljaisuus.

Tällaisina päivinä olen kiitollinen illalla edessä olevista treeneistä. Mainitsinkin, että olen viime syksynä aloittanut uuden harrastuksen, johon hurahdin kerralla korviani myöten. Harrastus itsessään ei ole varsinaisesti uusi, vaan tutulla kuntosalillani aloitettiin vasta viime syksynä crosstraining -tunnit. Sinne on nykyään pakko päästä aina kun aikataulut vaan antavat myöten. Mikään ei vedä vertoja sille, kun saa päästellä päivän höyryt treeneissä, jotka lähestulkoon aina etukäteen hieman hirvittävät. Treenatessa ei ole aikaa, eikä voimiakaan miettiä mitään muuta. Ja treenin jälkeen on niin vahva ja virkistynyt olo, ettei kiukuttelu enää tunnu lainkaan sen arvoiselta, että pilaisi tuon loistavan fiiliksen.

Olen ylpeä, että uskalsin aloittaa uuden harrastuksen syksyllä. Pitkään minua hirvitti, treenasin ensin yksin "salaa" pohjakuntoa ennen kuin uskalsin mennä ensimmäiselle crosstraining -tunnille. Sen verran hurjilta treenit vaikuttivat. Mutta nopeasti huomasin kehittyväni, nyt treenaan jo paljon kovempaa kuin moni muu. On ihanaa, kun on jokin oma juttu, jota voi päivän odottaa. Jotain, mitä odotellessa jaksaa purra hammasta yhteen tietäessään, että pääsee purkamaan höyryt aivan pian. 

Myös uudet ihmiset, joita olen tavannut harrastuksen myötä, ovat suuri ilonaihe arkipäivisin. Salikaverit melkeinpä kuitenkin ovat ainoat ihmiset mieheni lisäksi, joita arkipäivisin kohtaan työn ulkopuolella. On kiva, kun treenikaverit käyvät tutuiksi ja treenaamisen ohessa voi jutella treenaamisesta itsestään tietenkin, mutta välillä myös paljon muustakin. Crossfit on parhaimmillaan todella yhteisöllistä, tuntuu hyvältä olla osa tuollaista hyvän olon ja hyvän mielen yhteisöä.

Omat harrastukset, vaikka niille tuntuukin aina olevan liian vähän aikaa, ovat kyllä elämän suurimpiä hyvän mielen ja hyvän olon lähteitä. Olisin paljon ikävämpi ihminen ilman mahdollisuutta omaan aikaan salilla sekä treenaamisen kautta saamaani, niin fyysistä kuin psyykkistäkin, hyvää oloa. Kiitos crosstrainingin, tästäkin päivästä varmasti selvitään. Ja illalla taipuu rauta!

Kommentit