lauantai 3. helmikuuta 2018

Helmikuun kolmas, mun päivä.






Suurimman osan ajasta minua suututtaa iltoihin ja viikonloppuihin painottuva työaikani suunnattomasti. Sosiaaliselle elämälle se on melkoinen kuolinisku, viikonloppuisin kun ei jaksa lähteä työpäivän jälkeen mihinkään. Ja puolestaan maanantaina, mun vapaapäivänä eli viikon parhaana päivänä, hengauskaveria ei tahdo löytyä millään. Mutta on tässä omat hyvätkin puolensa, nimittäin omaa aikaa ja omaa tilaa on riittämiin!

Tänään olen nauttinut tästä vapaudesta. Kun mies lähti jo ennen töistä kotiutumistani viettämään ystävänsä kolmekymppisiä, kuntosalilla ei todellakaan ollut se viikon ruuhkaisin ilta ja kaupassakin sai pyöriä ihan rauhassa miettimässä mitä jäätelöä tänään haluaisin syödä, on omaa tilaa todella ollut rutkasti. Kotonakin on ihanan hiljaista, vain uskollinen karvainen ystäväni kuuntelee mun yksinpuhelua pää kallellaan.

Olen huomannut, että työni sosiaalisuus vaatii vastapainoksi valtavan määrän hiljaisuutta, yksinoloa, omaa tilaa ja aikaa olla yksin ajatustensa kanssa. Jotenkin tuntuu, että tuo tilan tarve kaiken lisäksi vain kasvaa vuosi vuodelta. Onneksi olen oppinut hiljalleen itsekkäämmäksi ja pitänyt kiinni yksin olemisen mahdollisuuksista. Myös mieheni on vähitellen huomannut sen, että minun kanssani kannattaa keskustella vasta kun olen saanut kotiuduttuani viettää hetken "omassa kuplassani", vaikkapa päivällistä syöden ja lehteä lukien.

Yksin olo on yhtäaikaa siunaus ja taakka. Tarvitsen sitä, tarvitsen varmasti enemmän kuin moni muu.  Mutta yhtä aikaa yksin oleminen on myös taito jota täytyy koko ajan opetella. Ja silti, hetkiä jolloin tunnen itseni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi on myös liian paljon. 

Tänään kuitenkin kiitän yksinäisyydestä ja siitä, että osaan nauttia ja iloita omasta ajastani, vapaudestani. Osaan täyttää päiväni lempiasiollani, kuten yllä olevista kuvistakin näkee. On ihanaa, kun kuulee päässä pyörivät ajatuksensa. Siihen tarvitaan hiljaisuutta. Samalla tavoin luovuus tarvitsee paljon tilaa hengittää. Ilman hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ajatukset eivät lähde lentoon, vain pyörivät sitä tavanomaista kehäänsä arkisiin, tylsiin ratkaisuihin päätyen.

Ehkä on myös niin, että yksin olemisen taito on edellytys työni tekemiselle? Ei minun viikonlopuistani tule koskaan vapaita ja myöskin illat tahtovat työpäivinä kulua töiden merkeissä. Kovin vilkas sosiaalinen elämä ei vain sovi kuvioon. On osattava olla yksin, nieltävä ikävä. Luotettava siihen, että ystävät säilyvät, vaikka yhteinen aika jää pääasiassa lomien varaan.

Tämän päivän hyviin asioihin meinaa tahtomattakin hiipiä hieman kaihoisa sävy. On totta, että ikävöin ystäviäni. Varsinkin tällaisina iltoina, kun mieheni nauttii mahdollisuudestaan tavata omia ystäviänsä. Joskus se tuntuu kovin epäreilulta. Mutta toisaalta, samaan aikaan juuri tänään olen kovin kiitollinen siitä, että ystävät kuitenkin ovat. Ja tietävät ja tuntevat minut, eivät epäile minun unohtaneen. 

Vastakohtien päivä tämä mun päivä. Mutta sellainen kai minä olen, sosiaalinen erakko. Yksin ja yhdessä olemisesta ja kaikesta tekemisestä, mikä tuo elämään nautintoa ja mielekkyyttä. Niistä kiitän tänään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti