keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Summa summarum: -helmikuun viimeinen.


Helmikuu on mennyt nopeasti, käsittämättömän nopeasti. Huomenna on jo maaliskuu, hiihtoloman, keväthankien, pääsiäisen ja pajunkissojen kuukausi. Sydäntalvi on selätetty! Myös hyvien asioiden helmikuu -haasteeni tulee tänään päätökseen. On aika summata kuukauden oivalluksia ja kääntää katse tulevaan. Kohti kevättä ja varovasti jo kesääkin, kohti uusia haasteita.

Minulla oli helmikuun suhteen monta tavoitetta, osa ääneen lausuttuja, osa vain itseäni varten mietittyjä. Halusin hyvän mielen ja hyviin asioihin keskittymisen lisäksi myös kokeilla sitä, miten päivittäinen bloggaaminen minulta sujuu. Aluksi epäilin itseäni, ajattelin haukanneeni melkoisen palan ja asettaneeni tavoitteeni aivan liian korkealle. No, enhän tavoitteessani aivan täydellisesti onnistunut, mutta kohtalaisen hyvin kuitenkin. Nopeasti huomasin, että tekstin tuottaminen on päivä päivältä helpompaa, kirjoittamiseen ja tekstien luomiseen muodostui nopeasti tietynlainen rutiini. Useimmiten päivän "teema" tuli eteen päivän mittaan ilman sen suurempaa päänvaivaa ja teksti tavallaan muotoutui päässä päivän touhujen aikana. Itse kirjoittaminen oli useimmiten jo lähes valmiin tekstin "ulos päästämistä". Mutta kirjoittamisen lisäksi opin paljon muutakin.

Helmikuu, hyvine ja huonoineki asioineen, on ollut minulle itseeni tutustumisen kuukausi. On melko raadollistakin törmätä päivä toisensa jälkeen samoihin ikäviin ominaisuuksiin itsessään. Siihen, kuinka taipuvainen on näkemään asioissa vain niiden ikävät ja vähemmän hohdokkaat puolet. Siihen, kuinka harvoin muistaa olla kiitollinen kaikesta siitä mitä elämässä ja ympärillä on. Ja siihen, kuinka itsekkäästi ja omaan napaan keskittyen tätä elämää elääkään. Minä, minä, minä. Minä ja minun tarpeeni ja haluni. On ollut hyväksi joutua kyseenalaistamaan omia ajatustottumuksiaan ja nähdä maailma hieman erilaisesta vinkkelistä. Siitä hitusen positiivisemmasta, hulluttelevammasta ja vähemmän vakavasta. 

Olen huomannut, sen lisäksi että maailma on varsin mukava paikka kuitenkin, myös sen että minäkin olen hetkittäin varsin mukiinmenevä tapaus. En vieläkään tee mitään niin täydellisesti kuin haluaisin, luistan tavoitteissani tämän tästä ja näytän hölmöltä ankanpojalta joutsenten joukossa. Mutta silti, selviän mitä ihmeellisimmistä tilanteista, osaan hallita kokonaisuuksia ja monia, erilaisia taitoja vaativia asioita. Minä olen oikeastaan aivan hyvä tyyppi. Tekee hyvää katsoa itseään myötätuntoisesti ja rakastavasti, kehuakin vähän. Kestää aikansa, ennen kuin sitä peilistä katsovaa pehmeitä puhuvia tyyppiä alkaa uskoa, mutta kun niin käy, se tuntuukin varsin hyvältä! Olen oppinut tunnistamaan osaamistani ja uskaltanut taas haaveilla, paljon isommin kuin pitkään aikaan.

Monta monituista kertaa olen tullut kehuneeksi myös armasta puolisoani. Hän on paras, ihanin, rakkain. Totta kai. Mutta hienointa on ollut se, että olen saanut niinä hankalampina hetkinä palata noihin kirjoittamiin teksteihin, muistuttaa itselleni mitä olen muutamaa päivää sitten miettinyt ja päässyt sitä kautta yli tuosta hetkestä. Koska, oli kuinka ihana parisuhde tahansa, noita hetkiä todellakin tulee. Ei ehkä joka päivä, mutta todennäköisesti jo joka toinen. Se on vähän niin kuin häävideoihin ja -kuviin palaaminenkin: tekee hyvää muistaa, että joskus on ollut rakkauspäissään, perhosia vatsanpohjassa ja vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa. Koska kuitenkin se arkinen, reikäisissä kalsareissa kotona kuljeskeleva risuparta, kuitenkin se siellä kaiken arkisen takana on aina vain se sama, maailman ihmeellisin ja ihanin tyyppi.

Silmät ja sydän auki. Niin haluaisin elää. Ja kuvittelin osaavani sen hyvin, ainakin keskivertoihmistä paremmin. Mutta tämän kuluneen kuukauden aikana olen oppinut, että tuo kaunis periaate on todella helposti vain periaate, joka hukkuu ensimmäisten joukossa arjen tasapaksuuteen. Arkea kahlataan kuin hernerokkasumua, näkemättä juuri omaa nenänpäätään pidemmälle. Vaatii työtä, pysähtymistä ja jatkuvaa muistuttelua jotta näkee, siis aivan oikeasti näkee ympärilleen, lähelle ja kauas. Näkee maailman kauneuden, näkee pienet hassut asiat ja suuret, maailmaa mullistavatkin. Näkee itsensä, sen kuinka pieni osanen tätä suurta kokonaisuutta sitä onkaan. Mutta samaan aikaan näkee myös sen, kuinka suuri merkitys myös minulla, pienellä ihmisellä voi olla siinä, että tuo suuri kokonaisuus olisi edes hitusen parempi paikka olla ja elää.

Monta huomiota, monta oivallusta. Ja siinä sivussa, puolivahingossa, olen tainnut keksiä myös sen, mitä tarkoittaa blogini lupaus "pienistä, suurista asioista". Se tarkoittaa juuri sitä, että kuljen silmät ja sydän auki, teen havaintoja ja kirjoitan siitä mitä näen. Koska juuri ne pienet asiat ovat kaikkein suurimpia. Ne pienet asiat, jotka kantavat yhden päivän kerrallaan. Maailma on täynnä suuria ja painavia asioita, ne toden totta tarvitsevat paljon pieniä ja kevyitä vastapainoksi. Siinä on minulle missiota ja tulevaisuuden haastetta kerrakseen!






tiistai 27. helmikuuta 2018

Pelkoja päin, babyshowereille!




Vauva tulossa, äitiä ja isää jo varmasti jännittää kovasti. Ja me ystävätkin jo odotamme malttamattomina porukkamme uuden tulokkaan tapaamista. On aika valmistautua tulevaan, juhlia äitiyttä ja onnellista perhetapahtumaa sekä toivottaa onnea ja voimia tulevaan koitokseen. Siksi babyshowerit ja mother`s blessingit ovat minusta ihania: -kaunis tapa kokoontua juhlimaan tulevaa äitiä.

Mutta miten minua pelottaakaan. Etukäteen tuntuu siltä, kuin olisin valmistautumassa teurastettavaksi. Haluaisin paeta, kääntyä takaisin ja piiloutua saavuttamattomiin. Miten piilotan sen, etten tiedä yhtään mitään tästä? En kuulu tähän salaseuraan, jossa puhutaan supistuksista ja synnytyksen vaiheista ja kauheista kätilöistä ja ja ja. En kuulu, enkä välitäkään kuulua. Miksi babyshowerit eivät ole kuin varpajaiset, saunomisen ja kaljanjuonnin minäkin osaisin kipuilematta, ilman monen päivän jännittämistä etukäteen?

Pelottaa se, jos en osaa piilottaa omia tunteitani. Jos hermostunkin kesken synnytystarinan, pakkaan kamani ja lähden? Jos yhtäkkiä surun aalto pyyhkii yli ja ystäväni ilon juhlat menevätkin minun itkuuni, nyyhkytykseeni ja nenäni niistämiseen?

Etukäteen siis pelottaa. Vaikka olenkin innoissani, valmistelen ilolla ja jännityksellä tulevia juhlia. Hankin lahjan, josta uskon ystäväni nauttivan. Valmistelen tarjottavia, joita jo ajattelemalla vesi herahtaa kielelle. Mietin samalla puheenaiheita, jotka sopivat päivän teemaan mutta väistelevät sitä, mistä en halua puhua: vauvoja, äitiyttä, synnytystä. Valmistaudun, pelkään ja jännitän.

Mutta kuitenkin, kun tulee itse juhlapäivä ja juhlan hetki, olen onnellinen. Olen onnellinen ystäväni puolesta, kiitollinen siitä että saan olla tässä mukana. Toivotan uuden tulokkaan innolla tervetulleeksi. Olen kiitollinen myös siitä, että saan ystävieni kautta elää todeksi niitä asioita ja tunteita, joita tuskin omakohtaisesti tulen koskaan käymään läpi. Olen onnellinen ja iloinen, mutta myös hiton ylpeä. Ylpeä itsestäni, siitä että uskallan mennä pelkojani päin. Että en jonkin tyhjänpäiväisen tekosyyn varjolla jättäydy pois, lähetä juhliin lämpimiä terveisiäni ja pysy turvallisesti kotona ilman vaaraakaan mieleni pahoittamisesta. Olen ylpeä, että uskallan ottaa riskin. Ystävyys kestää senkin, jos kyyneleet ja suru tulevat. Eivätkä ne varmasti edes veisi pois juhlan iloa, toisivat siihen vain lisää sävyjä. Sitä elämä on, ristiriitaisuuksia ja auringon eteen lipuvia pilvenhattaroita.

Jännittävintä taitaakin olla kutsuihin useimmiten kuuluvat ystävieni ystävät, jotka eivät ole minulle välttämättä lainkaan tuttuja ennestään. Ne ihmiset, joista en tiedä mitään ja jotka eivät tiedä minusta mitään. Ne, joille pelkään joutuvani selittelemään. Ne, jotka eivät tiedä tarinaani eivätkä osaa lukea ajatuksiani katseeni takana. Vaikka eihän minun tarvitse selitellä, mitä selittelisin? Minulla ei ole lapsia. Piste. Ei pilkkua, ei koska -sanaa, ei varsinkaan vielä -sanaa. Sen pitäisi riittää. Ja riittäähän se, jos se riittää minulle.

Mutta minulle vauvakutsut ovat silti ennen kaikkea ystävyyden juhla. Vaikka elämämme muuttuu, tilanteet muuttuvat, perheemme kasvavat jos ovat kasvaakseen, ystävyys säilyy. Minä en tiedä, millaista on kasvattaa uutta elämää sisällään tai millaista on synnyttää. Ei minun tarvitsekaan tietää. Voin silti olla läsnä, olla ystävä, aina valmiina juhlimaan elämää.

Elämä on juhla!


Eräs epäonnen torstai ja muita kommelluksia


Helmikuu lähenee loppuaan ja hyvien asioiden haasteeni on meinannut uhkaavasti lässähtää viime metreillä. Siihen on syynsä, arki nimittäin lisäsi omat kertoimensa haasteeseen viime viikolla. Mutta mikäpä siinä, sain uusia teemoja käsiteltäväksi näin helmikuun viimeisten päivien kunniaksi. 

On nimittäin niin, että arjessa on lukematon määrä pieniä asioita, jotka tuntuvat merkityksettömän pieniltä niin kauan kuin ne toimivat moitteettomasti. Niinkuin nyt vaikkapa farkkujen vetoketju.

Viime viikolla oli torstai, joka ei ollut niin toivoa täynnä kuin tuon päivän yleensä sanotaan olevan. Tuo torstai oli juuri se konserttipäivä, jota etukäteen kovasti jännitin. Aamu alkoi kotona pirteästi, lähdin harvinaisenkin hyvillä mielin pian kahdeksan jälkeen töihin. Mutta jo ennen yhdeksää epäonni alkoi. Oikeastaan jo ennen ensimmäisen työtehtävän alkua olin ehtinyt saada rikki farkkujeni vetoketjun. Siis juuri sellaisten korkeavyötäröisten mammafarkkujen, joiden kanssa pidetään paitaa housujen sisällä. Onneksi sain väkerrettyä vetoketjun joten kuten toimimaan, mutta koko päivän jouduin varomaan äkkiliikkeitä ja kumartelua jottei vetoketju poksahda auki kesken kaiken. Kävelin siis varmasti kuin rautakangen niellyt robotti.

Tuota vetoketjuepisodia ennen olin tosin jo todennut, että uusi, aivan liian kallis puhelimeni oli pimentynyt. Silloin tosin vielä uskoin, että se käynnistyisi uudelleen kun saisin sen myöhemmin laturin päähän. Vaan ei, puhelin pysyi pimeänä ja vasta perjantaina sain sen toimitettua huoltoon ja hankittua varapuhelimeen sopivan sim-kortin. 

Vaikka työpäivä itsessään meni mukavasti ja illan konserttikin ilman suurempia kommelluksia, ei epäonni vielä loppunut siihen. Niinhän sitä sanotaan, että ei kahta ilman kolmatta. Illalla sitten, konsertin jälkeen katkipoikkiväsyneenä kotiin lähtiessäni huomasinkin, etteivät autoni ovet suostu aukenemaan vaikka mitä temppuja tekisin. Ei siis auttanut muu kuin soittaa mieheni hakemaan ja tyytyä siihen, että jo muutenkin ylipitkäksi venynyt työpäivä venyisi vielä ylimääräisen tunnin verran kyytiä odotellessani. Puhumattakaan sitten siitä stressistä, minkä auton lukkojen korjaaminen tulevina päivinä tulisi aiheuttamaan. 

Olenkin tässä viime päivät miettinyt sitä, miten mukavaa tasaisesti eteenpäin mateleva arki kuitenkin on. Miten ihanaa on se kun asiat rullaavat mukavasti ja kivuttomasti sen kummemmin niitä miettimättä: vaatteet pysyvät päällä, vetoketjut ja napit kiinni, puhelin toimii ja sen akkukin kestää koko päivän, auto käynnistyy yskimättä aamulla, kahvia on keittiön kaapissa ja smoothieaineksia jääkaapissa. Ehkä välillä täytyy tulla vastaan tuollainen epäonnen ja koettelemusten päivä, jotta noita arkisia, pieniä mutta valtavan suuria ja mukavia asioita osaa taas sitten arvostaa?

Oikeastaan olin myös hieman järkyttynyt siitä, miten kädettömäksi itseni tunsin ilman puhelinta. Ei tietenkään voi soittaa tai viestitellä, mutta ei myöskään ole kameraa, ei sähköpostin lukumahdollisuutta, ei pääse verkkopankkiin, ei näe kalenterin muistutuksia. Edes herätyskelloa ei ole. Aivan terveellistä olla pari päivää ilman puhelinta, mutta tuntuipa silti hyvältä saada varaluuri käyttöön tuon pienen somelakon jälkeen! Lisäksi olimme juuri järjestelemässä kaksia yllätysjuhlia: siskoni kolmekymppisiä sunnuntaille ja ystäväni vauvajuhlia maanantaille, ja kaikki nuo juhlasuunnitelmat käytiin tietenkin whatsapp -ryhmäkeskusteluissa. Jännitin toden teolla, että kaatuvatko kaikki juhlasuunnitelmat siihen, että en vain pysy kärryillä siitä missä juhlavalmisteluiden kanssa mennään parhaillaan.

No, molemmat juhlat onnistuivat yli odotusten. Päivänsankarit olivat iloisen yllättyneitä ja onnellisia, ja itselläkin on nyt virkistynyt ja iloinen mieli. Puhelinkin palasi huollosta jo eilen ja pelaa niinkuin mitään vikaa ei olisi koskaan ollutkaan. Myös auto on tänään käyty pelastamassa työpaikan parkkipaikalta jököttämästä. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta jospa tämä viikko pitäisi sisällää hieman vähemmän yllätyksiä. Eläköön tasaisesti rullaava, tylsä arki!

Ps. Tekstin yllä olevan kuvan tarrat ovat Flying Tigerista. Olen pyrkinyt viime aikoina opettelemaan myös itseni kiittämistä ja kehumista. Mikäpä siihen olisi parempi keino kuin liimata "papukaijamerkki" kalenterin reunaan hyvin menneen päivän päätteeksi. Tai kuten tässä tapauksessa, hyvin selvityn päivän päätteksi. Olisikohan se tuolle torstaille tuo "I did my absolute best" -tarra? 

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Salarakkautta ja kauhua.


Konserttia edeltävä päivä. Se on päivä, jolloin kaikki on kaaoksessa ja post it-lapuille kirjattuja tekemättömiä asioita tuntuu olevan moninkertaisesti vuorokaudessa jäljellä oleviin tunteihin nähden. Konserttia edeltävä päivä on myös itseluottamuksen pohjanotkahduspäivä. Tänään tuntuu mahdottomalta että selviäisin ehjin nahoin, kunnialla ja pystypäin huomisesta. Tänään haluaisin johonkin turvallisempaan ja tasaisempaan työhön. Johonkin missä saan olla piilossa vain ja kadota massaan.

Samaan aikaan odotan innolla. Kihisen jännityksestä, kaipaan jo päästä lavalle. Odotan sitä hetkeä, kun nostan käteni kuoron edessä ja sitä, kun avaan suuni ensimmäiseen säveleen flyygelin mutkassa. Silloin aika pysähtyy. Siinä hetkessä minua ei ole, on vain musiikki. On vain musiikki ja yleisö, joka parhaimmillaan kuuntelee hievahtamatta. Ja jälkeenpäin olo on kuin maratonin jälkeen; -uupunut, kaikkensa antanut mutta täynnä elämää ja endorfiiniä.

Ihana, kamala huominen. Ihana ja kamala työ. On uuvuttavaa laittaa itsensä likoon aina uudelleen ja uudelleen. Mutta samaan aikaan niin palkitsevaa. Silti mietin yhä uudelleen miksi teen tätä? Miksi teen tämän itselleni?

Koska kuitenki salaa rakastan. Rakastan esiintyä, tuottaa elämyksiä ja välittää tunteita. Rakastan musiikkia, sitä mitä se meille tekee. Rakastan jokaista kuorolaista ja heidän silmissään näkyvää intoa ja paloa yhdessä laulamiseen ja musisoimiseen. Rakastan työtäni, vaikka se suurimman osan ajasta tuntuukin ihan vain työltä. Niin kuin kaikki työ. Mutta silti rakastan, juuri sen takia, ettei se suostu päästämään minua liian helpolla. Vaan sen sijaan kerta toisensa jälkeen haastaa minut, haastaa venymään hieman pidemmälle kuin olisin itse edes uskaltanut haaveilla.

Työ on työtä, mutta hetkittäin varsin ihanaa!

tiistai 20. helmikuuta 2018

Kaaosta ja kaappiraivoa


Olen tullut siihen tulokseen, että olen pääosin täysin sietämätön asuinkumppani. Hetkittäin epäilyttävän neuroottinen, oman syväanalyysini mukaan ainakin. Neuroottisen puuhastelun lisäksi osaan olla periaatteissani ja päätöksissäni ärsyttävän johdonmukaisen epäjohdonmukainen ja epäreilu.

Se tarkoittaa esimerkiksi tätä: asumme pienenpienessä kaksiossa, jonka jokainen neliö on tehokäytetty ja tavaraa on kaapit pullollaan. Eikä kaikki edes mahdu kaappeihin. Olen täysin tuskastunut tilanteeseen ja päättänyt, että turhaan siivoan kaappeja kun liian vähän tilan takia ne ovat pian taas yhtä pahassa järjestyksessä. Käytän siis väkivaltaa, koko kirosana-arsenaaliani sekä kaikkea luovuuttani tunkiessani tavaroita ja vaatteita väkisin pursuaviin ja sotkuisiin kaappeihin. Tuolla tuhlatulla energiamäärällä olisin jo siivonnut kaapit moneen kertaan, mutta ei: "siivoan vasta siellä uudessa talossa, vaikka sinne pääsemiseen menisi vielä kymmenen vuotta." Ja tätä sadattelua ja raivonpurkauksia mieheni saa kuunnella päivästä toiseen.

Kun pää on täynnä ajatuksia, meteliä ja purkautumiskanavaansa hakevaa luovaa energiaa, täytyy ympäristön jossa elää olla järjestyksessä tuota päänsisäistä hullunmyllyä sietääkseen. Siksi minulla yleensä on siistiä kotonani. Tiedän jokaisen tavaran sijainnin tarkalleen, kaikelle on oma, tarkkaan mietitty paikkansa. Siksi tämä sekamelska on ajaa minut seinähulluksi. Tarvitsen järjestystä ja tilaa ympärilleni, paljon tilaa.

Tänään avasin jo vaatekaappini, ajatuksena luistaa prorestistani ja siivota edes tuo kaikkein henkilökohtaisin ja tärkein, eniten käytettykin kaappi kodistamme. Mutta alusvaatekorin järjestelyn jälkeen olikin jo kiire treeneihin ja homma jäi.

Treenatessa totesin, että olkoon. Ehkä minun on vain opittava sietämään epäjärjestystä. Tai keksittävä lisää keinoja kanavoida epäjärjestyksen tuottamaa agressiota hyviin asioihin. Viha on muuten mahtava eteenpäinvievä voima. Viha ja agressio ajavat parhaimmillaan uskomattomiin suorituksiin ja kekseliäisyyteen.

En siis siivonnut kaappeja. Olen siitä ylpeä. Ehkä tämä on ensimmäinen askel siihen, että opin hiljalleen hellittämään kontrollillani, luottamaan siihen, ettei kaiken tarvitse aina olla täydellisesti ja järjestyksessä?

Kaappien siivouksen sijaan ehdin nauttia tänään ulkoilusta kirkkaassa helmikuun auringossa. Ja siitä parhaasta ulkoiluseurasta. Hänestä, jonka uskomattoman venyvää sietokykyä ja pitkää pinnaa olen taas tänään saanut ihmetellä. Minä en noin tyynesti sietäisi omia temppujani.

Maailma oli tänään kaunis, vaikka kaappini sisälmystä ei kauniiksi voi hyvällä tahdollakaan kehua.

Saatan silti, jonain pirteänä mutta nöyränä päivänä vielä siivota sen.




Kahvia, rakkaudella.





Joulukuussa sain ihanan kutsun; nimittäin kutsun iltaan lempijuomani kahvin maistelun äärelle Oulun La Torrefazioneen. Vastasin kutsuun innolla myöntävästi, mutta joulukuun kiireissä illan kokemuksista postaaminen hautautui monen muun asian alle. Mutta toisaalta rakkaus hyvään kahviin ei vanhene koskaan, niimpä ajattelin vielä hieman muistella menneitä.

Olen toki ollut viininmaistajaisissa muutamaankin otteeseen, mutta coffee cupping, siis kahvinmaistajaiset, oli minulle aivan uusi konsepti. Tai tiesinhän minä, että kahvi on tällä hetkellä tuolla jossain maailmalla todella trendikäs juoma. Mutta että täällä meidän pienessä ja syrjäisessä Oulussakin, enpä olisi uskonut. 

Mitä coffee cupping sitten tarkoittaa? En nimittäin etukäteen oikeastaan tiennyt lainkaan mihin olin menossa. Sen lisäksi, kuin että kahviin tämä nyt liittyy siis. Yksinkertaisuudessaan homma meni niin, että barista valmisti meille eri pavuista uuttamalla muutaman kahvin, joita sitten lusikalla ryystäen maisteltiin ja etsittiin erilaisia makuvivahteita. Nimenomaan siis ryystämällä, niin kuulemma kahvin makuvivahteet tulevat paremmin esiin. Maistelimme kahvia ensin kuumana, ja vielä uudemman kerran noin kädenlämpöiseksi jäähtyneenä. Ihmeellistä, miten paljon uusia vivahteita makuun tuli kahvin jäähtymisen myötä.

La Torrefazione on kahvilaketju, jolla on Oulun lisäksi kahviloita Helsingissä ja Espoossa. Oulun kahvila sijaitsee kauppakeskus Valkeassa aivan Oulun keskustassa. Ketjun ideologiaan kuuluu, että kahvin laatuun satsataan koko kahvipavun matkan ajan tuottajalta kahvinjuojan kuppiin saakka. Siis tuottajalle maksetaan hyvästä laadusta ja hyvästä työstä reilu hinta, minkä toivotaan motivoivan tuottajia panostamaan entistä laadukkaampiin tuotteisiin myös tulevaisuudessa. Hyvän kahvin ketju kuitenkin jatkuu myös Suomessa. La Torrefazione toimii tiiviissä yhteistyössä kahvipaahtimo Kaffa Roasteryn kanssa ja ketjulla on myös oma baristakoulutusohjelmansa. Ketjun kahviloissa tarjottua kahvia ei siis saa mistään muualta Suomesta. Huolella paahdetun kahvin ja osaavien baristojen avulla kahvintuottajien työ pääsee oikeuksiinsa myös täällä meillä.

Ilahduttavinta kahvinmaisteluillassa olikin juuri tuo henkilökunnan asenteesta ja olemuksesta paistanut innostus, suoranainen intohimo työhönsä. Rakkaus hyvään kahviin, loputtomat tarinat eri kahvilaaduista, kahvinpapujen satokausista ja eri tekijöiden vaikutuksista kahvin makuun tekivät suuren vaikutuksen. Kaikesta näki, että työtä tehdään suurella asiantuntemuksella sekä täydestä sydämestä. On helppo innostua ja nauttia kahvilaelämyksestä, kun henkilökunta on koko sydämellään mukana. Tiesitkö esimerkiksi sitä, että kahvissa on viiniin verrattuna moninkertaisesti erilaisia makuvivahteita? 

La Torrefazione järjestää coffee cuppingeja säännöllisesti. Seuraava cupping -ilta on ensi viikolla, 26. helmikuuta. Suosittelen! Tapahtumaan näyttäisi olevan myös vapaa pääsy. Lisätietoa löytyy esimerkiksi La Torrefazione Oulun Facebook -sivulta. Coffee cupping -iltojen lisäksi kahvilassa järjestetään muun muassa kotibaristakursseja. Voi kun ehtisin mukaan! Tsekkaa lisätietoa www.facebook.com/latorreoulu/ tai www.latorre.fi/ .

Yhteistyössä La Torrefazione Oulu.








maanantai 19. helmikuuta 2018

Ihana, kamala vapaaviikonloppu.




Joskus onni on iso karkkipussi ja aikaa lötköttää toimettomana ajattelematta yhtään mitään. Ja joskus vielä suurempi onni on siinä, että tuon karkkipussilötkötyksen sijaan sinun olisi pitänyt tehdä vaikka mitä. Mutta karkkipussin ja sohvan ehdoilla päätät sivuuttaa aivan kaiken muun.

Viikonloppuun on kuulunut useampi tuollainen hetki. Vihdoin oli se kauan odotettu viikonloppuvapaa pitkän työputken jälkeen, tällä kertaa se vielä alkoi jo torstai-iltana. Jotenkin viikonlopussa vain on jotain erityistä mitä viikolla olevat vapaapäivät eivät tavoita. Vapaata viikonloppua odottaa aivan eri tavalla. Ja kun se vihdoin koittaa, iskee viikkojen väsymys niskaan. Kun on vihdoin lupa hellittää ja rentoutua, huomaakin yhtäkkiä olevansa uupuneempi kuin osasi kuvitellakaan.

Odotukset sitä kauan ja hartaasti kaivattua vapaaviikonloppua kohtaan ovat usein todella epärealistiset: "Sitten  vapaaviikonloppuna kyllä olen vain ja lueskelen lehtiä mutta sitten vihdoin saan siivottua kaapit, koko kämpän lattiasta kattoon ja vielä ulkovarastonkin. Sitten vapaaviikonloppuna näen vihdoinkin ystäviä, joita ei viime aikoina juuri ole tullut tavattua mutta lötkötän aivan rauhassa kotona pyjamassa koko päivän. Sitten vapaaviikonloppuna kyllä teen hiihtoretkiä ja ulkoilen mutta käyn salilla kaikessa rauhassa joka päivä. Sitten vapaaviikonloppuna kyllä avaan sen jouluksi ostetun punaviinipullon mutta syön terveellisesti jotta jaksan treenata kerrankin oikein kunnolla."

Miksi sitä lataa mielensä täyteen odotuksia, joista puoliakaan ei varmasti ole mahdollista yhden viikonlopun aikana toteuttaa? Miksi ei osaa vain todeta, että "Kappas, perjantai!", ja tehdä sitten mitä mieli tekee? Toki viikonloppuvapaan arvo on noussut todella korkeaksi sen jälkeen, kun niitä työn vuoksi on enää vain kerran kuussa. Nuo kerran kuussa -viikonloput kun ovat yleensä ainoat mahdollisuudet tavata ystäviä ja tehdä ylipäänsä niitä asioita, mitä tavalliset ihmiset viikonloppuisin tekevät. Esimerkiksi sunnuntaibrunssilla käyminen: mikä ihana, mutta käytännössä lähes mahdoton ajatus toteuttaa!

No, perjantaiaamuna nuo odotukset täydellisestä viikonlopusta kulminoituivat jo ennen aamukahdeksaa mehevään riitaan aamukahvia keitellessämme. Kun koti oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä, ei lainkaan niinkuin sisustuslehdenkiiltävissä mielikuvissani täydellisestä viikonloppukodista, kun lista hoitamista odottavista kotitöistä vain kasvoi kasvamistaan ja kun koirakaan ei oikein vaikuttanut voivan hyvin, oli sota valmiina. Se siitä ihanasta perjantaiaamun rauhasta. 

Aikalisä, hieman välimatkaa ja pari tuntia päämäärätöntä vaeltelua ostoskeskuksessa yksin omissa ajatuksissani. Maailman isoimmalta epäreiluudelta tuntunut riidanaihe olikin pian jo kutistunut naurettavan pieneksi. Jossain kohtaa uskalsin jo katsoa peiliin ja tunnistin ne vanhat tutut riidanaiheuttajat; stressin ja väsymyksen, jotka yleensä ovat pääsyyllisiä lähes kaikkiin riitatilanteisiin. Palasin kotiin lopulta rauhoittuneena ja virkistyneenäkin, noutosushit kassissa ja anteeksipyyntö huulilla.

Mutta koko päivän sen jälkeen oli lopen uupunut olo. Onneksi riidellä ei tarvitse aivan joka päivä. Eikä edes aivan jokainen viikonloppu.

Lopulta selvisimme aivan sopuisissa merkeissä uuteen viikkoon saakka. Oli oikeastaan pakkokin: meillä oli "lainalapset" yökylässä viikonlopun. Kolmen ikiliikkujan kanssa temmeltäessä ja elämää pyörittäessä on pakko kyetä kommunikoimaan ja puhaltamaan yhteen hiileen. Siinä me kyllä onnistumme hyvin. Mutta ehkä se todellinen haaste onkin vapaa-ajassa; siinä miten omat ja toisen odotukset siitä ihanasta yhteisestä laatuajasta saisi sulautettua yksiin? Siinä, miten osaisi laskea rimaa ja oikeasti vain levätä unohtaen turhat odotukset ja vaatimukset siitä täydellisestä unelmien viikonlopusta? Sellaista kuitenkin harvoin on, ehkä joskus lomalla.

Omat haasteensa, mutta paljon hyvääkin taakse jääneessä viikonlopussa. Postaustauon jälkeen oikeastaan aivan listaksi asti:

- Ymmärsin, milloin on aika höllätä.
- Lepäsin ja laiskottelin, hyvällä omallatunnolla.
- Tarjosin sovintoa, vaikka en edes aloittanut riitaa.
- Viikonlopun herkuttelun ja hölläilyn jälkeen tuntui hyvältä palata tänään treenien ja terveellisen ruoan pariin.
- Lainalapset, niin raskaita mutta rakkaita.
- Ihana odotuksen tunne monta päivää ennen kuin lapset tulevat meille.
- Erilaiset touhut, joita ei ilman lapsia tulisi tehtyä. Esimerkiksi alueemme asukasyhdistyksen järjestämä ulkoilupäivä lauantaina.
- Armaani, joka on aivan yhtä huono riitelemään kuin minäkin. Haluaisin murjottaa ja pitää mykkäkkoulua, mutta ei siitä koskaan tule mitään.
- Pakkanen ja aurinko, maailma ei voisi olla enää paljoa kauniimpi.
- Punnerran nykyään enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
- Koira pääsi tänään lääkäriin, eikä vaiva ollut mitään vakavaa.
- Sushi. Sen jälkeen ei vain voi olla pahalla tuulella.




keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Tärkeimpien ihmisten päivä




Tänään olisi ollut kiva viettää iltaa kotona työpaikan sijaan. Tehdä ehkä hyvää ruokaa, sytyttää muutama kynttilä, laittaa vaaleanpunaiset kukkaset maljakkoon ja tuijotella sitä pöydän toisella puolella istuvaa ihmistä syvälle silmiin niin kuin joskus ennen. Mutta ei, tänään lähdin töihin hänen vielä tuhistessa uniaan ja kotiudun vasta hammaspesun aikaan.

Mutta oli tänään myös varsin erityinen päivä, pienen kummityttömme päiväkodin Tärkeän Ihmisen Päivä. Siellä onnekseni saimme piipahtaa yhdessä mieheni, kummisedän, kanssa kesken työpäivän. Se pienen ihmisen ilo, joka oli vastassa oven avattuamme, valaisi kyllä koko lopun päivästä ja illankin töissä. Meitä oli todellakin odotettu! Aikuisenkin päivässä pitäisi useammin olla temppuratoja, askartelua ja aikaa istua sylikkäin lukemassa kirjaa. Olisipa aikaa antaa huolehtimisen unohtua ja luovuuden kukkia!

Tänään kiitän Tärkeistä Ihmisistä, pienistä ja suurista. Kiitän ystävistä, perheestä, läheisistä, kaikista ihmisistä ympärilläni. Kiitän siitä, että saan olla tärkeä aikuinen, luotettava ja turvallinen pienen ihmisen odottaa. Ja siitä että minunkin elämässä on niitä, luotettavia ihmisiä, jotka pysyvät vakaina kuin kallio. Kiitän siitä, että on ystävänpäivä, jolloin saan erityisesti ihmetellä kaikkia ihmisiä, joilla elämääni on siunattu ja rikastettu. Mutta myös kaikista muista päivistä, kaikista ystävän ja rakkaimpien päivistä.

Hyvää ystävänpäivän iltaa, toivottavasti päivänne on ollut täynnä rakkautta! Puspus XXX

maanantai 12. helmikuuta 2018

Maanantai, uusien alkujen päivä


Rakastan maanantaita. On ehkä hieman uhkarohkeaa sanoa se ääneen, tiedän toki että useimmille se on viikon inhokkipäivä. Päivä, josta selviämisen jälkeen voi taputella itseään olalle ja kiittää maailmankainkeutta siitä että seuraavaan maanantaihin on taas melkein täysi viikko aikaa. Minulle maanantai toki on yleensä työviikon jälkeen ensimmäinen vapaapäivä. Vapaapäivää on helppo rakastaa. Mutta on siinä muutakin. Maanantai on mahdollisuuksien, uusien alkujen ja toiveikkuuden päivä.

Usein juuri maanantai määrittelee sen, millainen alkaneesta viikosta kokonaisuudessaan tulee. Ainakin minulle. Kun viikon jaksaa aloittaa hyvissä fiiliksissä, kantaa se pitkälle loppuviikkoon saakka. 

Tänään oli hyvä maanantai. Työpäivä, mutta ei erityisen töisevä sellainen. Pidin etäpäivää kotona. Etäpäivät rikkovat viikkoa kivasti ja saavat aikaan vähän vaihtelua aamuihin. Tänään oli energiaa, juuri sitä maanantain tuomaa uuden ja lupaavan kutkuttavaa tunnetta. Mistä se tuli, sitä en tiedä. Mutta nautin, uudet alut ovat ihania. Uuden viikon aloittaminen ei tosin ole mikään radikaali muutos, mutta muutos ja mahdollisuus kuitenkin.

Rakastan myös aamuja. En todellakaan ole aamuihminen, torkutan useimmiten aivan liian monta kertaa ja vitkuttelen aamutoimissani helposti useamman tunnin. Mutta aamuissa on silti jotain ihanaa kunhan vain liikkeelle pääsee: kaikki on vielä edessä, päivä on kuin avaamaton kirja, josta päivän mittaan paljastuu aina uusia sivuja uusine seikkailuineen.

Uudet alut, uudet haasteet, uudet asiat, -kaikki uusi kiehtoo selittämättömällä tavalla. Ehkä kyse on ihmisen loppumattomasta uteliaisuudesta, ehkä kärsimättömästä luonteesta. En osaa sanoa, mutta uusien mahdollisuuksien viehätystä sen tietäminen ei varmasti vähentäisi kuitenkaan. Ajatella nyt vaikkapa syksyä: uuden aloittamisen vuodenaikaa. Miten ihana tunne syksyn tulo hyvin levätyn kesäloman jälkeen onkaan! On täynnä virtaa ja tarmoa tarttua uusiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Tai muutto uuteen kotiin tai uudelle paikkakunnalle: samalla aina vähän uudistuu koko elämä.

Tämän päivän ilonaiheena on siis ihana, uusi viikko. Jälleen uusi alku, hyvällä mielellä, hyvällä flowlla ja tarmolla. Sain paljon aikaan, treenin myötä myös olo on nyt uudistunut. Olen kiitollinen, että minulla on utelias ja eteenpäinkatsova mieli. Mutta yhtä aikaa olen kiitollinen myös puolisosta, joka osaa hieman jarrutella minua uuden etsimisessäni. On onni, että meillä asuu myös henkilö, jonka jalat ovat tukevasti maassa. Muuten voisimme minun aivoitusteni mukaan liidellä paikasta toiseen nopeammin kuin ehtisimme edes itse huomata. Ja vielä, olen kiitollinen siitä, että maailma on avoinna uusille mahdollisuuksille ja uusille aluille. Aina tulee uusi maanantai, uusi kuukausi, uusi vuodenaika, uusi vuosi... Ja jokainen on mahdollisuus oppia jotain uutta, aloittaa jotain uutta, tehdä jotain mitä ei ole koskaan aiemmin tehnyt. Niin kauan kuin näkee uusia mahdollisuuksia, on vielä elossa.


Suomesta loppuu lapset, -ja se on minun syytäni?


Ihanan lauantaiaamun seesteiseen aamukahvihetkeen avautui sanomalehdestä juttu, joka hetkessä pilasi aamutunnelman. Periaatteessa aivan asiallinen artikkeli, täynnä kiinnostavia faktoja. Mutta jotenkin se onnistui syyllistämään, osoittamaan syyttävällä sormellaan juuri minua, sysäämään tämän kansakunnan tulevaisuuden uhkakuvat juuri minun harteilleni. Häpeä sinä kolmekymppisenä kumppaniisi sitoutunut, korkeakoulutettu, jatko-opintojasi pakertava, pätkätöitä tekevä ja vapaudestasi nauttiva lapseton nainen. Häpeä!

Sinänsä itse artikkeli oli varsin mielenkiintoinen. Se kertoi muun muassa asenteista, jotka vaikuttavat perheen perustamisen lykkäämiseen tai siihen, että valitsee mieluummin lapsettoman elämän. Toimittaja on haastatellut tutkimuspäällikkö Reija Klemettiä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. Klemetti arvelee yhteiskunnan asenteiden muuttuneen siihen suuntaan, ettei lapsiperhearkea enää nähdä kovin houkuttelevana vaihtoehtona. Yksilöllisyys on lisääntynyt, eikä lapsia ehkä enää pidetäkään vain elämää rikastuttavana asiana. Pikkulapsiperheiden arki on viime aikoina ollut paljon esillä eri medioissa, eikä aina kovin positiivisessa valossa. Klemetti toivookin, että lastensaannista puhuttaisiin positiivisemmin. Myös työelämässä odotetaan nykyään aivan erilaista heittäytymistä ja panostusta kuin aikaisemmin ja tämä vaikuttaa lapsiperheiden arkeenkin radikaalisti. "Paineet ovat monenlaiset", sanoo Klemetti.

Tunnistan tämän kaiken. Tunnistan, ja tunnustan usein ajattelevani juuri näin. Perhevapaita tai lapsisairaspäivää viettävä työkaveri saattaa lähinnä ärsyttää, se että joudun joustamaan ja sopimaan aikataulujani jonkun toisen lasten päivähoitohakurytmiin sopivaksi tuntuu suorastaan pelleilyltä. "Työt ensin, sitten vasta siviiliasiat" -ajattelen helposti. Paineet töissä ovat kovat, alalla kuin alalla. Kilpailu työpaikoista on kovaa ja jokaisessa (pätkä)työssäsi sinun on näytettävä osaamisestasi parhaat puolet päästäksesi eteenpäin. On syytä olla dynaaminen, tehokas ja valmis joustamaan työn ehdoilla. Siinä kuviossa perheen vaatima aika ja panostus tuntuu valitettavan usein vain hidasteelta.

Olen tunnistanut tämän ajattelutavan itsessäni ja hävennyt. Katsonut peiliin ja miettinyt, että olenko tosiaan näin kylmä ja tunteeton? Vai onko tämä kenties kuitenkin kateutta? Ajattelenko, että kun en ole saanut tuota samaa ihanaa perhettä kuin sinulla, en halua olla missään tekemisissä sen puolen kanssa sinusta? Että älä tuo työpaikalleni kotiongelmiasi, vaan hoida ne sitten kun olet saanut työsi hoidettua? Kuulostaa raadolliselta, mutta aika inhimilliseltä kuitenkin. On hieman nurinkurista että minunkin ajatukseni ovat joskus näin jyrkkiä, kun kuitenkin pohjimmiltani haluaisin olla tukemassa perheen ja työn yhdistämistä helpottavaa kulttuuria työpaikallani ja koko yhteiskunnassa. Ehkä syynä ovat myös omat työpaineet. Jokainen työntekijä on nykyään melko kovilla, ei pelkästään se perheellinen, ruuhkavuosia elävä. Miksi siis minun tarvitsisi joustaa ja kantaa harteillani taakkaa perheensä kanssa aikaa viettävän kollegani puolesta? Ruuhkavuosia voi todellakin elää myös ilman lapsia, totesimme erään uraa tekevän ystäväni kanssa hiljattain kun huokailimme arkemme hullunmyllyä ja aikataulujamme.

Eksyin ehkä hieman alkuperäisestä ajatuksestani. Siitä, miten syylliseksi tunsin oloni lukiessani tuota artikkelia lauantaiaamuna. Samalla kun istuin omassa rauhassani yksin aamupalapöydässä,  juoden kolmatta kahvikupillistani, suunnitelmissani lähteä vielä kuntosalille ennen töitä ja palata vasta illalla noutoruoka kainalossa sohvalle nautiskelmaan lauantai-illan tunnelmasta. Tunsin, että jokainen valinta jonka olen elämässäni tehnyt on ollut väärä. "Sopivaa puolisoa ei löydy", listaa Klemetti. Niin, ei löytynyt. Löytyi monta vähemmän sopivaa, mutta ei sitä kenen kanssa olisin halunnut elämäni jakaa. Toki olin jo valmistautunut siihen ajatukseen, että perustan perheen yksin. Suunnitelma siitä, miten valmistumiseni jälkeen etsin työpaikan ja keksin näppärän keinon saada lapset yksin oli jo valmiina kun tapasin tulevan puolisoni. Elämä ei mennyt niin kuin ajattelin, vaan perustin perheen yhdessä miehen kanssa. Ja kahden hengen perheenä se on pysynyt, toiveistani huolimatta. Niimpä; "lastenhankinnan lykkääminen lisää tahatonta lapsettomuutta", sanoo Klemetti. Siitäs sain.

 "Opinnot ovat kesken", Klemetti jatkaa. Tosiaan, toisinaan epäilen olevani ikuinen opiskelija. Ja mitä se oikeastaan haittaisi? Minulle opiskelu ei ole koskaan ollut este perheen perustamiselle? Miksi olisi ollut? Näen opiskelun ennemminkin ajanjaksona, jolloin perhe on helppo yhdistää muihin velvollisuuksiin. Opinnot joustavat aivan eri tavalla kuin työelämä ja useilla aloilla opintoja voi tehdä kotoa käsin tietokoneen ääreltä varsin helposti. Toki ymmärrän, että taloudellinen tilanne ei opiskelijalla ole häävi, mutta miksi lapsen saamiseen tarvitsisi suurta omaisuutta?

Klemetin listaamia syitä riittää: "halutaan luoda uraa, taloudellinen tilannekin vaikuttaa." Näitä tulinkin jo hieman käsitelleeksi aiemmin. Ura, onko se niin tärkeä? Uskon siihen, että asiat tapahtuvat kun on intoa ja paloa siihen mitä tekee. Jos uraa täytyy ruveta tekemällä tekemään, se kuulostaa jotenkin keinotekoiselta. Jos työelämässä ei ole tilaa ihmiselle, onko se silloin tavoittelemisen arvoista? Minun on vaikea uskoa, että kenenkään elämä tai ura olisi pilalla, jos on välillä vuoden tai kaksi poissa. Aina voi jatkaa siitä mihin on jäänyt. Eikä tässä elämässä ole mitään aikataulusuosituksia, että tähän ikään mennessä sinun täytyy olla päässyt tähän ja tähän pisteeseen saakka. Jokainen menköön omaa tahtiaan.

Ehkä sorrun hieman mustavalkoiseen ja sinisilmäiseen ajatteluun. Juurihan tuossa aiemmin kirjoitin terävöityneistä asenteista ja työelämän kasvavista vaatimuksista. Mutta tuntuu epäreilulta. Mitä arvojärjestyksellemme on tapahtunut jos työ menee perheen edelle? Jos tuntuu tärkeämmältä hoitaa työ viimeistä piirtoa myöten täydellisesti perheen kanssa vietetyn ajan kustannuksella? Olen aina ajatellut, uskomattoman viattomasti ehkä, että perhe tulee kun on tullakseen ja muu elämä järjestyy sitten sen ehdoilla. Hahaa, aina ei ehkä olekaan näin.

Mutta se syyllisyys. Se, että minusta tuskin koskaan tulee yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta merkittävää kansalaista. Sitä, jonka kohdun hedelmät ovat tulevaisuutemme toivo ja kansamme jatkuvuuden tae. Kansalaista, joka työtä tekemällä ja kasvattamalla on turvaamassa omaa ja tulevien sukupolvien hyvinvointia. Sitä kansalaista, joka on kasvattanut veronmaksajat tienaamaan hänen eläkettään tulevaisuudessa. Yhteiskunnan kannalta olen hyödytön, maksan toki veroni kiltisti niin kauan kuin työuraani riittää, mutta sen jälkeen olen vain taakka. Henkilö joka ei tuota, eikä ole tuottanut tulevaisuutta. Hyvän keskivertokansalaisen ihanne ei kohdallani ehkä täyty koskaan, 1,57 lasta jäävät synnyttämättä ja kasvattamatta. Ne 1,57 suomalaista lasta, jotka suomalainen nainen vuonna 2017 keskimäärin synnytti. Sekin on kansakunnan luonnollisen väestönlisäyksen kannalta liian vähän, suomalaisia kuolee nykyään enemmän kuin syntyy. Ja se on juuri minunlaisteni naisten harteilla, tuo ikärakenteen vääristyminen ja suomalaisten uhkaava sukupuutto.

Vaan minä en suostu häpeämään. En vaikka tulevaisuuteen tuskin voin kohtuni hedelmillä vaikuttaa. Minun suomeni tulevaisuus on paljon moninaisempi. Annan mielelläni tuon oman osuuteni, 1,57 lasta, vaikkapa Suomeen turvaan otettaville pakolaislapsille. Miksi tulevaisuuden tarvitsisi olla syntyperäisten suomalaisten, suomalaisen äidin kohdusta tulleiden lasten? En suostu häpeämään enkä katumaan valintojani. Olen tullut pitkän matkan tähän pisteeseen, jossa voin olla tyytyväinen juuri näin. Lapsia vailla tulevaisuutta tässä maailmassa riittää, ehkä tulevaisuuden suomalaiset ovatkin jo syntyneet, mutta jossain aivan toisella puolella maailmaa?

Kirjoitan kärjistäen, koska pidän siitä. Mutta en suostu häpeämään. Olen jo hävennyt tarpeeksi, kantanut tarpeeksi syyllisyyttä yhden elämän ajaksi. Uskon sitäpaitsi, että Suomen tulevaisuus on myös minun käsissäni. Toivon, että voin osaltani tehdä siitä paremman jokaiselle lapselle, jokaisen lapsen vanhemmalle ja meille kaikille. Niin, että perhe olisi paljon muutakin kuin ne ihmiset, jotka sattuvat saman katon alla asumaan.

Kalevassa lauantaina 10. helmikuuta julkaistu artikkeli "Ovatko suomalaiset katoamassa maailmankartalta?" on Jaana Mattilan kirjoittama ja siihen on haastateltu Reija Klemettiä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.


sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Viikonlopun vastakohtaparit


Eilen sitten luistin ensimmäisen kerran jokapäiväisestä hyvien asioiden haasteestani. Mutta tein sen nyt aivan tietoisesti ja harkiten: olen nimittäin huomannut, että näin työpäivinä ne muutama tunnit jotka iltaisin ehdin kotona hereillä olla, tahtovat kulua nenä tietokoneen ruudussa kiinni, näppäimistö sauhuten. Ajattelin, että lauantai-illan kunniaksi yritän, paino sanalla yritän, olla hieman enemmän läsnä. On sitten aivan toinen juttu miten yrityksessäni onnistuin, mutta ei mennä siihen nyt...

Sen sijaan mietiskelin juurikin yrittämistä ja hyviä aikeita. Tämä on ollut juuri sellainen hyvien aikeiden viikonloppu. Jossain aikeissa olen onnistunut, suurin osa taas on jäänytkin vain aikeiksi. Tänään esimerkiksi oli suunnitelmissa käydä kesken työpäivän hiihtämässä. Ihan vain, koska olisi työtehtävien välissä ollut muutama joutilas tunti ja kerrankin mahdollisuus päästä ladulle päivänvalon aikaan. Mutta aikeeksi se jäi, mukamas tuulen ja lumisateen takia. Vaikka totuus on ennemminkin se, etten vain viitsinyt ruveta illalla pakkaamaan hiihtovarusteita autoon kaiken laiskotteluun käyttämäni ajan kustannuksella. No, hiihtämisen sijaan olen käyttänyt tänään päiväni työpöydän ääressä notkumiseen, "suunnitteluun" (eli papereiden ja sähköpostien päämäärättömään selailuun) sekä tämä blogitekstin ideoimiseen ja kirjoittamiseen. Tuossa ajassa olisin ehtinyt vaikka mitä aivan oikeata ja tärkeämpää. Mutta ehkä joskus onkin tärkeää vain notkua? Tuhlata aikaa vain tuhlaamisen ilosta, olla tekevinään jotain tekemättä mitään, antaa ajatusten lentää ja käydä tyhjäkäynnillä? Tehokas ehtii olla sitten kun on sen aika.

Koska eilen jäi kirjoittamatta, tämän päivän postauksen hyvät asiat tulevat tuplana. Tai oikeastaan vastakohtapareina, jotka ihanasti täydentävät toisiaan. Ilman toista ei olisi toista, ja kumpaakin näistä tarvitaan.

Tehokkuus & pysähtyminen:
Minusta löytyy molempia. Olen toisinaan kovin tehokas ja toimelias. Saan halutessani paljon aikaan ja osaan aikatauluttaa päiväni niin, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Suunnittelen tarkkaan työpäiväni, koiranulkoilutukset, treenit ja kaupassakäynnit, ja koen että arkeni helpottuu kun minulla on selkeä suunnitelma missä järjestyksessä ja miten asiat teen. Mutta toisinaan on ihana myös antaa hieman löysätä tuosta tehokkaasta suorittamisesta, siirtää jokin asia tehtäväksi sitten joskus myöhemmin ja unohtua nautiskelemaan juuri siitä hetkestä, joutilaisuudesta ja pelkästä olemisen ihanuudesta.

Kannustaminen & joustaminen:
On ihanaa, että elämässäni on ihminen joka kannustaa minua eteenpäin, ei koskaan moiti vaikka riennan vielä pitkän työpäivän jälkeen treeneihin, on heti mukana kun ehdotan asioilla käyntiä, kotitöitä, siivouspäivää, yhteistä lenkkiä... mitä vain. Mutta on myös ihanaa, että tuo sama ihminen ymmärtää sen, kun haluaa vain olla. Sen, että joskus tekee mieli perua yhteinen suunnitelma ja olla vain. Vaihtaa vaikkapa treffi-ilta kaupungilla leffaan ja poppareihin kotona. Ja toisaalta, on myös tilanteita jolloin ei itsekään ymmärrä että olisi kenties hyvä hidastaa tahtia, siksi on erityisen tärkeää että on vierellä ihminen joka välillä jarruttelee ja rauhoittelee. Olen oppinut, että siivota voi aivan hyvin huomennakin, jos tänään tuntuu että kaikki kaatuu niskaan. Yksinkertaista, mutta nerokasta. Ja silti niin vaikeaa muistaa.

Aikataulut & hetkessä eläminen:
Minulla on edelleen paperikalenteri ja on varmasti niin kauan kuin kynä pysyy kädessäni. Olen tarkka ajankäytöstäni, suunnitelen päiväni huolella kuten jo aiemmin kerroin. Minun täytyy tietää, milloin tapahtuu mitäkin ja ennen kaikkea missä välissä ehdin syödä. Kalenterini reunat ovat myös täynnä listoja, joissa on päivän hoidettavat asiat yksitellen yliviivattavaksi ne tehtyäni. Saan paljon aikaan silloin kun aikatauluni ovat kiinni minusta itsestäni. Aina näin ei tietenkään ole, vaan yllättäviä tilanteita tulee eteen tämän tästä. Toisaalta olen myös hetkessä eläjä. On ihanaa välillä unohtaa aikataulut ja suunnitelmat ja tehdäkin jotain aivan muuta kuin oli alunperin ajatellut. Muuttaa päivän suunnitelmat viime tipassa, tehdä juuri sitä mihin sillä hetkellä tuntuu olevan suurin flow. Innostuksen vallassa useimmiten tulee hyvää jälkeä, ne tylsemmät hommat ovat yhtä tylsiä myös myöhemmin. Tietenkään aina näin ei voi tehdä, mutta olen kiitollinen siitä, että minulla kuitenkin on melko suuri vapaus suunnitella päiväni itse, kuunnellen myös itseäni.

Vastakohdat ja niiden tasapaino, siinä kai se elämisen taito on?

perjantai 9. helmikuuta 2018

Helmikuun yhdeksännen hupaisat huomiot


Olin tänään työni puolesta muutaman tunnin Yhteisvastuukeräyksen lipaskerääjänä. Siinä marketin aulassa seisoskellessani ehdin tehdä monta havaintoa ohikulkevista ihmisistä ja tämä ilta onkin mennyt noita huomioita analysoiden, hieman huvittuneissakin tunnelmissa.

Olen tarkkailijaluonne. Voisin helposti istua kokonaisen päivän kahvilassa seuraten kanssakahvittelijoitani ja ohi kulkevia ihmisiä kuvitellen ketä he ovat, mistä he tulevat, mihin ovat menossa, mitä ajattelevat juuri nyt... Ihanaa, inspiroivaa ja mielikuvitusta ruokkivaa puuhaa. Kannattaa kokeilla joskus! 

Minua jännittää aina valtavasti, kun eteen tulee työtehtävä, joka vie minut keskelle ihmisiä. Jännitän osaanko olla, nauretaanko minulle tai kyseenalaistetaanko minut täysin. Tai onko joku niin avoimen vihamielinen, etten pysty ottamaan vastaan tuota vihanpurkausta, vaan hätäännyn tai menen täysin lukkoon. Varsinkin silloin, kun on kirkon asialla, joutuu varautumaan välillä todella jyrkkään ja vihamieliseenkin suhtautumiseen. Mutta taas tänään huomasin pelänneeni turhaan. Ihmiset ovat ihania ja sydämellisiä, vilpittömän kiinnostuneita auttamaan ja kyselemään keräyksen kohteesta. Olen jälleen ylpeä siitä, että uskallan mennä kohti pelkojani, omalle epämukavuusalueelleni. Siinä ohikulkijoiden kanssa jutustellessani ja mummujen kanssa kuulumisia vaihtaessani unohdin hyvin pian edes jännittäneeni koko tilannetta.

Yksi erityisen herttainen mummu jäi mieleen. Hän, minulle entuudestaan tuiki tuntematon vanha rouva, istui viereeni penkille odottelemaan saattajansa juostessa hoitamaan hänen asioitaan. Hän totesi minulle heti: "ihanaa kun olet siinä, -toivoinkin, että täällä olisi joku tuttu juttukaveri... tai eihän me vielä tuttuja olla, mutta pian ollaan kun hetki jutustellaan!" Tuota vilpitöntä, ennakkoluulotonta ja uteliasta asennetta ihmisiä kohtaan haluaisin häneltä oppia. Kunpa osaisikin aina suhtautua samalla tavalla, ilman ennakko-oletuksia, jokaiseen vastaantulijaan. Uskon, että palkintona tuosta asenteesta on varmasti lukemattomia mieleenpainuvia kohtaamisia ja paljon uutta oppia maailmasta. Tuolla rouvalla alkoivatkin jo 100-vuotissyntymäpäivät lähestyä, epäilemättä yksi noin pitkän iän salaisuuksista onkin vireä ja utelias mieli. Olen kiitollinen siitä, että työni kautta ja toki myös työn ulkopuolella saan kohdata kaiken ikäisiä ihmisiä. Myös näitä ikinuoria tervaskantoja, joiden tarinoista oppii paljon ja saa näkemystä omaan elämäänsä. Erilaiset ja eri-ikäiset ihmiset ovat suuri rikkaus.

On syytä olla kiitollinen myös vilkkaasta mielikuvituksesta. Se on lahja, vaikka joskus tuntuukin myös melkoiselta rasitteelta. Viihdyn mielikuvitukseni ansiosta hyvin itsekseni pitkiäkin aikoja, kuvittelen yhtä ja toista sekä käyn pitkiä ja polveilevia keskusteluja itseni kanssa. Kuulostaa kajahtaneelta, eikö vain? Mutta maailma olisi aivan liian tylsä, jos vain kaikki se minkä näemme olisi totta.

Ja niitä hupaisia huomioita vielä: on hassua, miten eri tavoin ihmiset reagoivat nähdessään lipaskerääjän. Suurella osalla on valtava tarve selitellä miksi eivät juuri nyt lahjoita: nyt ei sattunut käteistä mukaan, olen jo laittanut rahaa toiseen lippaaseen... Vaikka eihän minun, kerääjän, mieleenkään tulisi tuomita ketään. Tiedän toki itsekin, kuinka harvinaista käteinen raha nykyään on. Liekö kyse siitä, että ajattelemme jokainen olevamme hyviä ihmisiä ja pelkäämme, ettei tuo ihminen tuossa lippaan kanssa pidäkään minua sellaisena? On hurjaa, kuinka tärkeää meille onkaan näyttää hyvältä, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin ja toimia niin, että se näyttäisi toistenkin silmissä hyväksyttävältä. Taidamme olla enemmän laumaeläimiä kuin uskommekaan.

Mutta niitä vielä herkullisempia huomioita tein viikonloppuostoksiaan tekeviä ihmisiä tarkkaillessani. On huvittavaa, miten ostoskassista pilkottavista ostoksista voi melko helposti ennustaa tulevan viikonlopun kulun: yksi valmistautui treffeille, muutama poikien tai tyttöjen iltaan, muutamassa perheessä oli herkkupäivä ja leffailta tulossa, useampi vanhempi pariskunta näytti aikovan tehdä vähän kotitöitä ja valmistaa lauantaina vähän parempaa illallista... Lista on loputon, vain se mielikuvitus on rajana. 

Haluan viikonlopun kunniaksi haastaa teidätkin heittäytymään mielikuvituksen vietäviksi. Antakaa ajatustenne ja kuvitelmienne lentää, saatatte yllättyä siitä kuinka hupaisa paikka tämä maailma onkaan elää! 

torstai 8. helmikuuta 2018

8. helmikuuta: rakkaudesta ja ruuasta




Ruoka, päivieni suuri ilo ja keskeinen sisältö. Vaan kenelläpä ei olisi. Työn jaksaa paremmin kun välillä saa pysähtyä syömään rauhassa ja hyvin, ja treenin loppupuoliskon raskaimmat toistot leikiten tulevaa ateriaa suunnitellessa. Tänään aionkin fiilistellä syömisen ihanuutta.

Suuri askel minun viime syksynä alkaneen elämäntaparemonttini varrella on ollut järkevämmän ruokarytmin noudattaminen. Aloitin viime syksynä kuuden viikon tarkalla ruokavaliolla. En niinkään painonpudotusmielessä, vaan halusin saada uudelleen kiinni syömisen rutiineista: kuinka paljon, ja kuinka usein olisi hyvä syödä. Ja hyvin nopeasti huomasin, että kyse on nimenomaan siitä, että kuinka paljon onkaan syötävä. Olen aina syönyt lounaani kohtuullisen tunnollisesti, ja "salaattihirmuna" vielä varsin terveellisestikin, mutta kompastuskivenäni ovatkin olleet nimenomaan välipalat. Olen ollut laiska eväiden tekijä, välipalana on usein toiminut banaani tai suklaapatukka, ja kotiin päästyäni nälkä on ollut jo niin valtava, että jääkaapista tekee mieli syödä koko sisällön lisäksi ovetkin.

Olen opetellut kantapään kautta viime syksynä ja kuluvana talvena välipalojen tärkeyttä. Nykyään tunnistan hyvin sen nälän, joka iskee illalla heti jos välipalojen ja ruokailujen väli venähtää yli neljän tunnin. Varsin sääntöihin ja aikatauluihin kangistunut vatsa minulla siis on, vaikka muuten aikataulujen kanssa en ole niin turhantarkka. Olenkin todennut, että jos mietityttää, että pitäisikö syödä jotain nyt vai pärjäänkö vielä hetken, todennäköisesti kannattaa syödä juuri silloin. Mieluummin liian usein, kuin liian harvoin. Nykyään yritänkin huolehtia siitä, että työpaikankin eväskaapeista löytyisi aina perusvälipalatarvikkeet, kuten rahkaa, mehukeittoa, pähkinöitä, puuroa ja todella kiireisiin hetkiin proteiinipatukoita.

Mielitekojen määrä on vähentynyt huomattavasti syömistä säännöllistämällä. Vaikka totta kai niitä välillä tulee, ja yleensä syönkin hyvällä omallatunnolla sen mitä mieli tekee. Tänäänkin oli pakko saada työpaikan kahvihuoneessa tarjolla oleva laskiaispulla, vaikka pääosin pyrinkin pitämään kiinni siitä periaatteesta, että arkipäivisin ja töissä en herkuttele. Toki työni on sellaista, että usein kakkua ja muita juhlaherkkuja on tarjolla parhaimmillaan monessa eri tilaisuudessa päivän mittaan. Noita harvoin tekee oikeasti mieli, mutta aina ei viitsi kieltäytyäkään, vaan kohteliaisuussyistä ottaa pienen palan. Onneksi täällä syödään paljon lohikeittoa ja leipäjuustoa, ne ovat minun suuria herkkujani molemmat!

Hyvien asioiden helmikuu on mainio ajankohta ihailla hieman myös ruokaremonttini tuloksia. Toki paino on pudonnut, voisin olla ylpeä jokaisesta kadonneesta kilosta ja senttimetristä. Mutta paljon ylpeämpi olen siitä, että olen omilla pienillä valinnoillani pystynyt edistämään jaksamistani ja hyvinvointiani hurjan paljon. Olen nykyisin paljon pirteämpi, positiivisempi ja aikaansaavempi kuin vielä puoli vuotta sitten. Pystyn suhtautumaan ruokaan rennosti kyttäämättä jokaista suupalaa, mutta vaadin kuitenkin itselleni pääosin ravintoa, jonka tiedän tekevän minulle hyvää. Nautin taas syömisestä pelkäämättä paisuvani kuin pullataikina tai sortumatta liian tiukkaan syömisteni tarkkailuun.

Ruoassa on ihanaa myös se, että se kokoaa ihmisiä yhteen. Syödessään ihminen harvoin on pahalla tuulella ja ruokalautasen äärellä usein tuleekin käytyä uskomattoman hienoja, syvällisiäkin keskusteluja. Työpaikan kahvihuoneessa eväitä syödessä tutustuu työkavereihin aivan uudella tavalla ja toisaalta saa myös paljon inspiraatiota ja reseptejä omiin kokkailuihin toisten eväsannoksia ihastellessaan.

Minulle kokkaaminen ja ruuanlaitto on myös mitä suurin tapa osoittaa rakkautta. Arkinen, mutta aina yhtä romanttinen merkki puolison rakkaudesta on ainakin minulle valmis ruoka lämpimänä liedellä illalla kotiin tullessani.  Niin oli tänäänkin. Ihana, konkreettinen tapa osoittaa toiselle välittävänsä ja huolehtivansa. Ruokalautasen äärellä myös rauhoittuu, unohtaa yleensä päivän työkiireet ja keskittyy kuuntelemaan toisen päivän kuulumiset. Ruoka on minulle siis myös rakkauden ja läheisyyden rakennusainetta, tapa huolehtia ja helliä lähimpiään.

Mutta on ruoka myös taidetta. Taidetta, ja taitoa, joka parhaimmillaan yhdistyy monin aistein nautittavaksi. Toki tällaisen tuiki tavallisen torstain ruokanautinnot harvoin yltävät kovin korkeisiin sfääreihin, mutta toisaalta myös aivan tavallinen, puhdas arkiruokakin on parhaimmillaan ihanaa ja nautinnollista. Esimerkiksi puhtaat suomalaiset marjat, smoothiet, puurot, mausteiset keitot ja värikkäät salaatit : mitä arjen luksusta! Minulle ruuassa tärkeää, tuoksun ja maun lisäksi, on myös ulkomuoto. Rakastan kauneutta ympärilläni, miksi siis ruokakin ei voisi näyttää hyvältä ja kauniilta lautasellani? Tykkään myös kattaa kauniisti, sytytellä kynttilöitä ja hiljentää radion ja television ennen ruokailuhetkeä. Ruuassa on jotain pyhää.

Ajatus oli kuvata tänään kaikki päivän aikana syömäni ateriat, mutta suunnitelma petti jo lounaalla. Alla kuitenkin ruokapäiväkirjani tältä päivältä. Minua kiinnostaa jostain syystä pohjattomasti naistenlehdissä olevat julkkisten ruokapäiväkirjat. On hauskaa ja inspiroivaakin seurata mitä toiset syövät. Siksipä ajattelin paljastaa myös yhden oman arkipäiväni ruokalistan.

7.30     Aamiainen: smoothie, jossa rahkaa, banaania, marjoja ja limeä, siemennäkkäri Oivariinilla, juustolla ja kurkulla, kahvia
11.00   Lounas kouluruokalassa: kanapastaa, salaattia ja kurkkua
14.00   Välipala: rahka, mehukeittoa ja cashewpähkinöitä, laskiaispulla, kahvia
16.45 Välipala: Elovenan minuuttipuuro
20.00 Treenin jälkeen proteiinipatukka
20.45 Illallinen: miehen tekemää makaronilaatikkoa ja porkkanaraastetta

Aika paljon ruokaa, mutta just sopivasti! Täydellä vatsalla on paljon helpompaa olla hurmaava! :)
 

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Seitsemännen päivän säpinät.



Yleisin kysymys kertoessani tekeväni työtä kanttorina on : "Niin, mutta mitä sä teet aina sunnuntaiden välissä?" Tänään oli niin hassun poukkoileva, siis kaikin puolin juuri tavanomainen työpäivä, että ajattelin kertoa mitä kaikkea päiviini parhaimmillaan mahtuukaan.

Keskiviikkoaamuna meillä on yleensä kaikki työntekijät töissä, kun loputkin palaavat "viikonloppuvapailtaan". Siksi keskiviikko alkaa aina yhteisellä amuhartaudella ja -kahveilla. Aamuuni sisältyi kahvittelun jälkeen lasten päiväkerhon lauluhetken vetäminen, tulevan työviikon suunnittelua, yksi palaveri sekä sähköpostin ja kalenterin selaamista ja päivittämistä. Lounaan jälkeen oli vuorossa iltapäivän valmistelua, yhdet hautajaiset, koko työporukan yhteisprojektin, pääsiäiselokuvan kuvaamista paikallisella ratsastustallilla, kuoroharjoituksen valmistelua, nuottien monistamista ja itse kuoroharjoitukset.

Lähdin kotoa aamukahdeksalta, palasin iltaseitsemän jälkeen. Tapasin äkkiä laskettuna työkavereideni lisäksi noin kuusikymmentä muuta ihmistä ja yhden hevosen. Lauloin ehkä viisitoista laulua, join liian monta kuppia kahvia. Aivan tavallinen keskiviikkopäivä siis. Nyt väsyttää, mutta samaan aikaan olen täynnä energiaa ja innostusta. Hetkittäin työni on todella antoisaa!

Vaikka kaikki työ useimmiten tuntuukin työltä, tänään olen ihastellut omaani. On ihanaa, kun kahta aivan samanlaista työpäivää ei ole. Jokainen päivä tuo omat haasteensa ja eteen aina uudet, nopeasti tunnelmasta toiseen muuttuvat tilanteet. Olen joutunut opettelemaan, ja oppinutkin mielestäni kohtalaisen hyvin, nopeaa tilannetajua ja tarkan "nenän" haistamaan erilaisia tunnelmia, kun päivittäin tipahtaa tuntemattomien ihmisten keskelle tietämättä tilanteesta etukäteen paljoakaan. Onneksi elämäni varrelle on mahtunut muutakin ihmisläheistä työtä, uskallan väittää kehittyneeni melko taitavaksi ihmistuntijaksi ja erilaisten tunnelmien tulkiksi.

Työni rikkaus ja rakkaus, mutta samaan aikaan myös sen uuvuttavin elementti ovat ihmiset. Kohtaan päivittäin paljon ihmisiä, joiden kanssa saan ihastella elämän rikkautta ja kipupisteitäkin, syntymästä aina kuolemaan saakka. Ja kaikki se mitä noiden elämän alku- ja loppupisteiden väliin kuuluu, kuuluu myös jollakin tavalla minun työhöni. Olen oppinut noilta ihmisiltä paljon ja saanut omaan elämääni näkemystä ja perspektiiviä myös omiin murheisiini. Olen keskellä elämää, saan laulaa, soittaa, musisoida, ilahduttaa ja lohduttaa, opettaa ja usein olla myös opetettavana. Tänään olen kiitollinen kaikesta tästä rikkaudesta.

Työni vie myös mielenkiintoisiin, kauniisiin ja arvaamattomiin paikkoihin. Kirkko, jossa työskentelen, on yksi maailman kauneimmista. En koskaan väsy tuijottelemaan sen yksityiskohtia, täyteen maalattuja seiniä ja kattoa sekä vanhoista lasi-ikkunoista kauniisti taittavaa valoa. Mutta usein löydän itseni myös muualta kuin tavanomaisista kirkoista ja seurakuntataloista. Tänäänkin pääsin hevostallille, siellä harvoin tulee käytyä vapaa-aikana. Mutta olen työni puolesta vieraillut paljon erikoisemmissakin paikoissa, muun muassa vankilassa, kylpylähotellissa, venesatamassa, tunturikeskuksissa ja monta kertaa myös tarponut pattereilla toimiva piano olallani keskelle metsää tai toinen toistaan kauniimmille rannoille.

Tätä kirjoitusta läpi lukiessani alkoi naurattaa tuo "Seitsemännen päivän säpinät" -otsikko. Onhan se viikon seitsemäs päivä, eli sunnuntai, usein mun työviikon kiireisin päivä. Ja jos yhtään olette Raamattua lukeneet, luomiskertomuksessa kerrotaan kuinka Jumala lepäsi tuon seitsemännen päivän viikon luomisurakkansa jälkeen. Minulla, ja monilla muillakin kirkon työntekijöillä se seitsemäs päivä ei todellakaan ole lepopäivä. Tänään ei kuitenkaan ole sunnuntai, vaan keskiviikko, -minun työviikkoni ensimmäinen päivä. Työteliäs, mutta antoisa päivä. On onni, kun on työ, jota rakastaa!




tiistai 6. helmikuuta 2018

Kuudes päivä kiristellen hampaita.


Melkein viikko siihen meni, ennen kuin tuli eteen tämä päivä. Päivä josta ei meinaa keksimälläkään keksiä mitään hyvää sanottavaa. Jo aamusta alkaen on tehnyt mieli vain haastaa riitaa, kiukutella ja häätää toinen kotoa edes hetkeksi pois jaloista pyörimästä. Mieheni on siis tällä hetkellä pitkällä lomajaksolla, joten olemme vapaapäivinäni molemmat kotona. Niin tänäänkin.

Ei haluttaisi pilata vapaapäivää räyhäämisellä, joten puren hammasta. Haaveilen omasta kodista, jossa saan olla yksin ajatusteni kanssa aina kun niin tahdon. Kodista, jossa ei kuulu taukoamatonta television komediaohjelmien käkätystä ja puheenpulputusta, vaan on vain hiljaisuus. Ihana, rauhoittava ja mieltä virkistävä hiljaisuus.

Tällaisina päivinä olen kiitollinen illalla edessä olevista treeneistä. Mainitsinkin, että olen viime syksynä aloittanut uuden harrastuksen, johon hurahdin kerralla korviani myöten. Harrastus itsessään ei ole varsinaisesti uusi, vaan tutulla kuntosalillani aloitettiin vasta viime syksynä crosstraining -tunnit. Sinne on nykyään pakko päästä aina kun aikataulut vaan antavat myöten. Mikään ei vedä vertoja sille, kun saa päästellä päivän höyryt treeneissä, jotka lähestulkoon aina etukäteen hieman hirvittävät. Treenatessa ei ole aikaa, eikä voimiakaan miettiä mitään muuta. Ja treenin jälkeen on niin vahva ja virkistynyt olo, ettei kiukuttelu enää tunnu lainkaan sen arvoiselta, että pilaisi tuon loistavan fiiliksen.

Olen ylpeä, että uskalsin aloittaa uuden harrastuksen syksyllä. Pitkään minua hirvitti, treenasin ensin yksin "salaa" pohjakuntoa ennen kuin uskalsin mennä ensimmäiselle crosstraining -tunnille. Sen verran hurjilta treenit vaikuttivat. Mutta nopeasti huomasin kehittyväni, nyt treenaan jo paljon kovempaa kuin moni muu. On ihanaa, kun on jokin oma juttu, jota voi päivän odottaa. Jotain, mitä odotellessa jaksaa purra hammasta yhteen tietäessään, että pääsee purkamaan höyryt aivan pian. 

Myös uudet ihmiset, joita olen tavannut harrastuksen myötä, ovat suuri ilonaihe arkipäivisin. Salikaverit melkeinpä kuitenkin ovat ainoat ihmiset mieheni lisäksi, joita arkipäivisin kohtaan työn ulkopuolella. On kiva, kun treenikaverit käyvät tutuiksi ja treenaamisen ohessa voi jutella treenaamisesta itsestään tietenkin, mutta välillä myös paljon muustakin. Crossfit on parhaimmillaan todella yhteisöllistä, tuntuu hyvältä olla osa tuollaista hyvän olon ja hyvän mielen yhteisöä.

Omat harrastukset, vaikka niille tuntuukin aina olevan liian vähän aikaa, ovat kyllä elämän suurimpiä hyvän mielen ja hyvän olon lähteitä. Olisin paljon ikävämpi ihminen ilman mahdollisuutta omaan aikaan salilla sekä treenaamisen kautta saamaani, niin fyysistä kuin psyykkistäkin, hyvää oloa. Kiitos crosstrainingin, tästäkin päivästä varmasti selvitään. Ja illalla taipuu rauta!

maanantai 5. helmikuuta 2018

Viides helmikuuta






Kun vapaapäivät ovat arkena, keskellä muiden ihmisten arkista uurastusta, on ainakin minun usein vaikea heittäytyä rennosti lötköttelemään. Vapaapäivät tulee siis useimmiten lastattua täyteen puuhaa. On viikon kotityöt, siivoukset, pyykinpesu, kaupassakäynnit ja paljon muuta. Tänäänkin nousin ylös mielessäni kilometrin mittainen To Do -lista päivää varten. Ja jo ennen kuin sain aamukahvit juotua, olin pahalla tuulella. Pahalla tuulella sen tähden, että kello oli jo pitkästi yli kymmenen eivätkä tunnit päivässäni tulisi millään riittämään kaikesta suoriutumiseen. Pahalla tuulella myös siksi, että armas mieheni tottakai oletti minun viettävän vapaapäivääni yhdessä touhuten, en likapyykkivuorta valloittaen kuten itse olin suunnitellut. Kuinka kehtaakin tuolla tavalla häiritä MUN vapaapäivää?

Mutta sitten vedin muutaman kerran henkeä ja pysähdyin. Mietin, miten eri tavalla suhtautuisin päivään jos tänään olisikin lauantai. Lauantaina saa istua aamiaispöydässä vaikka puolille päivin, harrastaa omia juttujaan ja tehdä juuri sen verran kotitöitä kuin ennen lauantaisaunaa ehtii ja viitsii. Lauantai on letkeä, paineeton päivä. Totesin, että voin aivan huoletta suhtautua tähän helmikuun ensimmäiseen maanantaihin kuten lauantaihin. Onhan tämä minulle työviikon jälkeen ensimmäinen vapaa, ansaittu sellainen. Olkoon se siis juuri niin letkeä ja lauantaimainen kuin minä siitä haluan tehdä. Letkeästi ja lempeästi päivä onkin sitten sujunut, kotitöitä väistellen, vapaasta kellunnasta nauttien. Vähän ulkoilua kipakassa pakkasessa, hyvä treeni ja Runebergin päivän kunniaksi kunnon iltakahvit, -niillä on tänään ladattu akkuja. Tehokas ehtii olla sitten työviikollakin! Olen ylpeä, että osaan välillä hellittää.

Päivän ilahduttavin yllätys oli ehdottomasti tänään saapunut pienen siskontyttöni ystävänpäiväkortti. Tuota taideteosta on väkerretty rakkaudella ja suurella antaumuksella. Tunnen itseni tärkeäksi. Nuo pienet ystävät ovat kyllä sellaisia ilopillereitä, heidän kauttaan elämään tulee niin paljon iloa ja rakkautta. On onni olla täti.

Koska tänään on kotitöiden väistelyn päivä, olen kiitollinen kaikista niistä asioista, jotka voi lykätä huomiseen. Niinkuin vaikka edessä olevasta muutaman viime vuoden aikana kertyneiden nuottien järjestelemisestä ja mapittamisesta. Ne ovat pysyneet pinoissaan jo muutaman vuoden, jaksavat varmasti odottaa siis vielä huomiseen!

Sen sijaan kömmin nyt saunan lauteille lötköttelemään ja sen jälkeen otan lekoisan asennon sohvalta.  Aion nauttia tästä, kun voin huoletta odottaa inspiraatiota ennen hommien aloittamista. Siis toisin sanottuna loikoilla niin pitkään, että on pakko aloittaa. Huomiseen, ensi viikkoon, talvilomaan... En tiedä, tänään ei kuitenkaan ole vielä se päivä.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Helmikuun neljäs.





Koska sunnuntai on päivä, jolloin saa luvan kanssa jättää tekemättä kaiken sen, mikä ei ole aivan pakollista, tulee tämän päivän positiiviset tiivistetyssä muodossa. Laiskaa sunnuntaita, ystävät!
 
* Olen aina ihmetellyt sitä, miten suoristusraudalla voi muka tehdä kiharoita. Johan laitteen nimikin jo kertoo sen käyttötarkoituksen: suoristusraudalla suoristetaan, kihartimella kiharretaan. Koska tiesin, että se kuitenkin periaatteessa on mahdollista, olen kieli poskessa lähestulkoon viimeiset kymmenen vuotta harjoitellut. Tänä aamuna vihdoin onnistuin, mielestäni aivan kiitettävästikin vielä. Ohessa todistusaineistoa aamun saavutuksesta, erityisesti luottokampaajalleni Satulle. Siinäpäs näette!
 
* Mun pienet lapsikuorolaiset on kerrassaan mainioita oivalluksineen. Tänään, kun olemme lähestulkoon vuoden ajan työskennelleet yhdessä, yksi heistä vihdoin hoksasi, että johdan kuoroa työkseni, saan siis siitä ihan palkkaakin. Hänen mielestään oli aivan käsittämätöntä ja hassunhauskaa, että joku voi työkseen "pitää hauskaa ja laulella vaan". Hän olikin ehdottomasti sitä mieltä, että aikoo isona alkaa myös "kuoro-opeksi, kun on töitä vain torstai-iltaisin (meidän harjoituspäivä) ja aivan joskus harvoin vain sunnuntaisin." En vielä raaskinut paljastaa, ettei tuossa ole aivan koko totuus mun työnkuvasta...
 
* Tämä valo! <3 ( Ei varmaan tarvitse kertoa enempää)