maanantai 22. tammikuuta 2018

Osa-aikaperheen onni



Kotiimme on viime kuukausien aikana ilmestynyt tavaroita, jotka tuntuivat aluksi varsin hassuilta: laatikollinen hiekkaleluja, pino lastenkirjoja, piirustustarvikkeita. Jopa potta, amme ja sellainen pesualtaan eteen laitettava koroke kylpyhuoneeseen sekä rattaat varastoon.

Alkuun tuntui melkein luvattomalta. Niin kuin olisin ilman asianmukaisia pääsykokeita osallistumassa jonkun salaseuran toimintaan. Hiivin kaupassa pälyillen selkäni taakse kassalle noita tavaroita hankkiessani; mitä jos joku tuttu näkee ja pitää aivan kajahtaneena? Tai ylipäänsä, jos joku näkee? Kun vuosikausia odottaa perheeseen uutta tulokasta, kuvittelee lapsettomuuden leiman olevan niin näkyvä merkki otsassa, että tuntematonkin pystyy näkemään sen sinusta ensi silmäyksellä. 

Kysymys on siis siitä, että olemme ruvenneet tukiperheeksi. Meillä eletään perhearkea muutama päivä kuukaudessa. Asia tuli eteemme hieman yllättäen, itse tuskin olisimme uskaltautuneet tähän ryhtyä. Kuitenkin viime syksynä lähipiiriimme kuuluvasta perheestä meitä pyydettiin ryhtymään lasten tukiperheeksi ja jonkin aikaa asiaa puntaroituamme totesimme, että se oikeastaan tuntuikin vastaukselta moneen kysymykseen ja kipukohtaan omassa elämässämme. 

Olin, -ja olen vieläkin, mykistynyt siitä luottamuksen osoituksesta, mikä omien lastensa uskominen meidän hoiviimme on. Ensimmäistä kertaa elämässä tunnen oikeasti olevani Turvallinen Aikuinen. Se on huikea tunne. Väistämättä tulee ajatelleeksi, että syy sille ettei omia lapsia ole kuulunut, täytyy lopulta olla siinä, ettei minua vaan ole tarkoitettu vanhemmaksi. Että olen kaikin puolin kelvoton kasvattaja ja kykenemätön ottamaan vastuuta pienistä ihmistaimista. On hykerryttävää huomata, että oikeastaan kaikki menee lasten kanssa aivan hyvin, he ovat tyytyväisiä eivätkä vaadi meiltä mitään ihmeellisiä, sen samaisen salaseuran kokouksissa opetettavia taitoja. 

Ja se lapsen luottamus, onko mitään parempaa?

Saamme siis nauttia perhe-elämästä pieninä annoksina, touhuta lasten kanssa muutaman päivän, hellitellä, hoivata ja rakastaa. Ja niiden muutaman päivän jälkeen palauttaa lapset vanhemmilleen, huokaista syvään ja todeta, kuinka mukavaa ja yksinkertaista meidän kahden aikuisen perheen arki onkaan!

Uskallan väittää, että tämä järjestely on lasten lisäksi tehnyt todella hyvää myös meille ja parisuhteellemme. Kolmen pienen ihmisen kanssa touhutessa joudumme kommunikoimaan ja toimimaan yhteen aivan eri tavalla kuin sitä tavallista, omien touhujen ja harrastusten täyttämää arkea eläessämme. Useamman kerran iltaisin lasten nukahdettua olemme ihastelleet sitä, kuinka hyvä tiimi me olemmekaan yhdessä! Se on yhdistävä tunne ja kokemus!

Kuulostaa ehkä itsekkäältä, mutta tämän uuden tilanteen myötä olen alkanut myös miettiä sitä, etten välttämättä kuitenkaan koe menettäväni mitään, vaikka en koskaan niitä omia lapsia saisikaan pitää sylissäni. Onhan minun syli täynnä hetkittäin jo muutenkin. Miksi se ei riittäisi? Ajattelen, että käytän murehtimisen sijaan mieluummin aikani ja energiani uusien haaveiden etsimiseen ja toteuttamiseen. Ei voi olla niin, että äidiksi tuleminen olisi se elämän suurin ja ainoa merkityksellinen asia. Sehän tarkoittaisi käytännössä sitä, että minä olen merkityksetön. Täytyy olla paljon muutakin, jonka kautta voi kokea tuon saman merkityksellisyyden. Vielä en tiedä mitä se on, mutta aion sen vielä löytää.

Vapaus, -mikä ihana sana! Olen viime kuukausien aikana ymmärtänyt sen, kuinka vapaa olenkaan. Samaan aikaan kun olen uskaltanut päästää irti lapsettomuuden kivun taakasta ja avata oven jollekin uudelle, uskaltaisin väittää myös vapautuneeni. Sen saattaa hetkittäin jopa huomata ulospäinkin, väittäisin että hymyni yltää nykyään taas silmiini saakka. Mutta sitäkin tärkeämpää on vapautuminen henkisellä tasolla: minun elämäni on minun. Vain minä voin vaikuttaa omaan onneeni. Minä määrittelen sen, miten elän ja miksi. Jos olen julmetun onnellinen juuri näin, ei kukaan toinen voi tulla sanomaan, että minulta puuttuu jotain olennaista.

Minun onneni on tässä: kaksi aikuista ja yksi laiskaakin laiskempi arkajalkakoira. Sekä kolme ihanaa lainalasta, joihin saan käyttää kaiken rakkauteni. Ja tietysti kaikki täditettävät, kummitäditettävät ja syliteltävät sisarusten ja ystävien lapset. Kuinka väittäisin sylini olevan tyhjä?

Jos haluat tietää lisää tukiperhetoiminnasta, käy lukemassa faktatietoa esimerkiksi Pelastakaa Lapset ry:n sivuilta. Uusia tukiperheitä etsitään jatkuvasti lisää, perheistä on pulaa. Sivuilla kerrotaan, että tälläkin hetkellä yli tuhat lasta odottelee sopivan tukiperheen löytymistä. Kerron mielelläni lisää myös omista kokemuksistani, kysy ihmeessä rohkeasti!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti