keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Hyvien asioiden helmikuu


Tässä kuvassa on monta hyvää asiaa. On tämän hetken lempipaita ja yhdet lempihousuistakin, on harvinaisen pirteä aamu ja harvinaisen kiva fiilis lähteä töihin. Hiuksetkin ovat kampaajakäynnin jäljiltä oikeastaan tosi kivat ja olenkin tuona kuvanottohetkenä poikkeuksellisen tyytyväinen itseenikin. Mutta kuitenkin, paljon helpompi olisi luetella asioita, jotka kuvassa minun mielestäni ovat pielessä. Niitähän aina riittää.

Pidän kyllä itseäni mieluummin optimistina kuin pessimistinä, mutta siitä huolimatta minulla on taipumus synkistelyyn. Huomaamattakin tulen kaivaneeksi esiin asioista niiden negatiiviset puolet, stressaan asioista joihin en voi vaikuttaa millään tavalla ja kehittelen päässäni kaikenlaisia uhkakuvia tulevaisuuden suhteen. Helposti yksi negatiivinen kommentti tai pieni epäonnistuminen saa käännettyä muuten upean päivän päälaelleen. Keskityn vain siihen yhteen huonoon vaikka ympärillä on lukemattomia hyviä.

Aivan yhtälailla voisin ajatella, että kaikki menee varmasti hyvin. Miksi ei menisi, kun on tähän astikin mennyt?

Saadakseni haastettua itseäni ja ajattelutapaani olenkin kehitellyt tulevaksi helmikuuksi haasteen: hyvien asioiden helmikuun. Ajatus on sama kuin kiitollisuuspäiväkirjassa, mitä monet varmasti pitävätkin. Siis yksinkertaisesti etsiä jokaisesta päivästä tietty määrä asioita, joista on kiitollinen. -Tai kuten minä ajattelin asian ilmaista, mikä elämässä on hyvää tai hyvin. 

Päätin, että jos keksin joka päivä kolme asiaa, se riittää. Voisin pyrkiä viiteenkiin, mutta ei tehdä tästä nyt liian haastavaa! Tavoitteena on oppia näkemään hyvät asiat ympärilläni, mutta toisaalta myös oppia puhumaan kauniisti itselleni ja kiittämäänkin itseäni hyvästä työstä. Siksi olen teemoitellut tavoitteeni niin, että haluaisin ensinnäkin joka päivä löytää yhden hyvän asian itsestäni. Oli se sitten työhön, harrastuksiin, olemiseen, tekemiseen tai ulkonäköön liittyvä. Tuntuu muuten hurjalta ja pelottavalta julkisesti ruveta täällä kehumaan itseään! Ehkä se on juuri siksi tarpeen ja terveellistä. Toinen teema ovat ihmiset, joita kohtaan päivittäin. Siis puoliso, ystävät, hyvänpäiväntutut, työkaverit, työssä kohtaamani ihmiset tai satunnaiset kohtaamiset. Millaisia hyviä asioita ympärilläni olevat ihmiset tuovat elämääni, mitä hyvää saan elämääni toisten ihmisten kautta? Kolmas teema on sitten se kaikki muu, mikä tuo iloa ja hyviä asioita elämääni. Kaikki se, mitä ympärilläni ja arjessani on ja tapahtuu.

Pyrin postaamaan listani tänne blogiin päivittäin tai edes lähestulkoon päivittäin. Tavoitteenani on myös joka päivä hieman avata sitä, miksi valitsin juuri nämä asiat tänään. Joskus laajemmin, joskus ehkä vain muutamalla sanalla. Haastetta siis riittää!

Huomenna se siis alkaa, helmikuu! Olkoon se hyvien asioiden ja hyvän mielen kuukausi! Lähdetkö mukaan mun haasteeseen, vaikka vain oman kalenterin reunaan tehdyin merkinnöin? Uskon, että tästä haasteesta voi seurata paljon hyvää. Ainakin kuukauden mittaan kertyvät kahdeksankymmentäneljä hyvää asiaa tulevan kevään voimavaraksi ja harmaiden päivien piristykseksi.

Tervetuloa helmikuu!


tiistai 30. tammikuuta 2018

Varovasti, pullukka!



Viime syksynä aloitin pienen elämäntaparemontin. Tai pikemminkin haluaisin kutsua sitä päätökseksi välittää itsestäni enemmän. Tavoitteenani oli saada liikunta taas osaksi arkirutiineja ja opetella syömään tarpeeksi ja tarpeeksi usein. Ja tietenkin levätä ja tehdä mielekkäitä asioita vapaa-aikanani.

Onnekseni löysin syksyllä uuden lajin, johon hurahdin heti ensimmäisellä kerralla korviani myöten. Sen myötä vanha rakkaus treenaamiseen ja itsensä haastamiseen on löytynyt melkein vahingossa. Kunto ja jaksaminen arjessa onkin noussut kohisten viime syksyn aikana. Paras palkinto oli ehkä talven ensimmäiset hiihtolenkit, joiden aikana huomasin sen, kuinka paljon kevyemmin sukset kulkivat nyt kuin vielä viime keväänä!

Olen joskus treenannut todella kovaa ja ollut osen myötä myös todella kovassa kunnossa. Vaikka viime vuosina liikkumiseni onkin ollut kausittaista ja tuulella käyvää, uskallan väittää että jonkinlainen peruskunto ja vanha salihirmun ote treenaamiseen ovat säilyneet. Siksi olinkin varsin äimistynyt syksyllä ensimmäisiä kertoja treeneihin mennessäni. Jouduin nimittäin ensi kerran kasvokkain sen kanssa, miten ihmisestä tehdään päätelmiä pelkän ulkokuoren perusteella.

Väitän olevani urheillessani melkoinen sisupussi ja itsepäinen pakertaja, joka ei aivan helpolla luovuta. Haluan kehittyä ja haastaa itseni, tehdä treenin vaikeimman kautta saadakseni aikaan tuloksia. Joskus se tarkoittaa sitä, että puhisen, puhkun ja kiroilen, mutta en varmasti luovuta. Silti, kerta toisensa jälkeen juuri minulle tultiin neuvomaan se vähän iisimpi ja kevyempi tapa tehdä jokin tietty liike. Ihan vain sen perusteella, etten välttämättä parinkymmenen ylimääräisen kiloni kanssa mennyt aivan siihen salikissan muottiin, mitä suurin osa kanssatreenaajistani. Olin alkuun varsin häkeltynyt ja kun tajusin mistä on kysymys, myös vihainen. Vanhan treenihirmun itsetunnolle teki melkoisen kolauksen huomata, että minut lokeroitiinkin ulkonäköni perusteella aloittelijaksi. 

Sittemmin toki olen näyttänyt, että kiloistani huolimatta en ole luovuttaja. Olen vääntänyt sisulla, kehittynyt ja siinä sivussa karistanutkin muutaman kilon. Nykyään minulle neuvotaankin ennemmin se haastavampi tapa tehdä jokin liike tai ainakin kannustetaan lisäämään painoa tankoon. Ähäkutti!

Olen kuitenkin syksyn mittaan miettinyt paljon myös omaa suhtautumistani kanssaihmisiin. Vaikka itselle onkin tietyllä tapaa helpompi olla armollinen, -itse tietää oman tarinansa vyötäröllä olevien ylimääräisten kilojen takana, siitä huolimatta muista ihmisistä tekee helposti päätelmiä ulkoisen olemuksen perusteella. On helppoa olettaa, että ylipaino johtuu itsekurin puutteesta. Että vyötärömakkarat kertyvät, koska ihmiseltä puuttuu määrätietoisuutta ja sinnikkyyttä. Siis kontrollia omasta elämästään, tahtoa päästä eteenpäin. Niitä ominaisuuksia, joilla tässä ajassa menestyy.

On terveellistä ja avartavaa ollakin välillä itse niiden stereotyyppisten ajattelumallien kohteena, joihin on huomaamattaan syyllistynyt itsekin. Minä olen paljon enemmän kuin vyötärönympärykseni perusteella tehty yksinkertaistettu oletus heikosta luonteestani, miksi kukaan muukaan olisi sen vähempää?

Nykypäivän menestyjän malli on huoliteltu, superfoodeilla porskuttava, huippu-urheilijan treeniohjelmaa ja aamusta iltaan tarkkaan laadittua aikataulua noudattava uratykki. Menestyksen mittaa arvioidaan valitettavan usein sen perusteella, kuinka hyvin olemuksesi sopii tuohon kuvaan. Se, että näytät kovakuntoiselta ja hyvinvoivalta, kertoo menestyksestäsi. Kuitenkin uskaltaisin väittää, että hyvinvointia ja kovaa kuntoa tavoitellaan usein niin kovalla hinnalla, että kaiken pintakiillon alla ihminen voi todella pahoin. Liian kova tahti ja kovat vaatimukset kostautuvat sisäisenä pahana olona vaikka ulkoisesti ihminen näyttääkin voivan loistavasti.

Minä jaksoin aloittaa liikkumisen vasta kun tunsin voivani tarpeeksi hyvin välittääkseni ylipäätään itsestäni. Liian tiukka treeni liian aikaisin olisi varmasti kuormittanut minua vain lisää vaikeuttaen väsymyksestä toipumistani. Olen nyt kiitollinen siitä, että jaksoin odottaa oikeaa aikaa. Ja nyt jaksan jo treenata taas kovaa, ilman että siitä aiheutuisi minulle lisästressiä arkeen. Pikemminkin olen taas löytänyt oman tapani purkaa stressiä ja irrottautua arjen kiireestä, kun pääsen työpäivän jälkeen treenaamaan niin kovaa ettei mitään muuta ehdi edes ajatella.

Olen nykyään armollisempi itseäni kohtaan, mutta uskallan väittää suhtautuvani lempeämmin myös toisiin ihmisiin. Kukaan ei tiedä, mistä toinen on tähän hetkeen tullut. Vyötärönympärys tai treenatut pakarat eivät lopulta kerro ihmisestä yhtään mitään,  todellinen vahvuus on paljon syvemmällä.

Viisivuotias lainapoikamme nauraa saunassa aina aivan kippurassa muhkealle takamukselleni: "Lauralla on niiiin vahva pylly!". Otan sen mitä suurimpana kohteliaisuutena ja rakkaudenosoituksena, se totisesti on vahva. Minä olen vahva, vahvempi kuin uskonkaan.

maanantai 29. tammikuuta 2018

Kun palaat kotiin, sinulle myrkyn keitän.

Kuva: Arto Rajanen

Elämässä, ja parisuhteessa, on sellaisia tilanteita, joihin toivoisi jossain käsikirjassa olevan valmiin kaavan. Että joku kertoisi miten toimia, jotta välttää kaikki tilanteen sisältämät sudenkuopat ja karikot. Yksi tällainen tilanne on puolison palaaminen reissulta kotiin.

Mieheni reissaa työn puolesta melko paljon, saattaa välillä olla kuukausiakin poissa kotoa. Se on ihanaa ja kamalaa. Välillä nautin suunnattomasti siitä, että saan elää omaa arkea, tehdä asiat yksin ja omalla tavallani. Välillä taas olen vain todella vihainen, kun ihminen joka on luvannut jakaa arjen kanssani, ei olekaan torstai-iltana siinä kuuntelemassa kuulumisiani ja jakamassa väsymystäni. 

On ihanaa odottaa toista kotiin. Tehdä hyvää ruokaa, laittaa koti kauniiksi. Sytytellä kynttilöitä, lämmittää sauna... Ja sitte toisen kotiuduttua, kaataa saman tien kaikki inhottavat asiat ja synkät ajatukset toisen niskaan ja aloittaa oikein mehevä riita.

Mistä ihmeestä se oikein johtuukaan, ettei kotiinpaluusta selviä ilman riitaa, mykkäkoulua, kyräilyä ja hidasta sovintoa muutaman päivän kuluttua? Miten aina vain, kerrasta toiseen, ajaudumme samaan ralliin oppimatta edellisistä kerroista yhtään mitään?

Ihaninta parisuhteessa on se, kun saa jakaa päivän tapahtumat ja ajatukset toisen kanssa. Tavallaan purkaa päivän kuorman ja aloittaa taas seuraavana päivänä puhtaalta pöydältä. Toisen ollessa poissa kotoa näin ei olekaan, vaan asiat helposti kasaantuvat. Ja kun niitä itsekseen miettii ja pyörittelee, kasvaa niistä nopeasti vuoren kokoisia. 

Minä en osaa pitää yhteyttä, se on totta. Ystävänikin tietävät sen, etten osaa soitella ja lähetellä "mitä kuuluu" -viestejä. Luotan siihen, että tosiystävyys kantaa siihen asti kunnes seuraavan kerran tavataan. Parisuhteessa olen joutunut opettelemaan tuota mitä kuuluu -puheluiden taitoa. Mutta vieläkään en ole siinä kovin hyvä. Saatan helposti unohtaa soittaa hyvän yön puhelun jos se jää minun vastuulleeni, enkä millään jaksaisi roikkua puhelimessa kymmentä minuuttia kauempaa. Tiedänhän, että se toinen on kuitenkin olemassa siellä kaukanakin. 

En tiedä miksi, mutta minulle puhelimessa "sydämen asioista" puhuminen on todella vaikeaa. Voin jutella niitä näitä siitä, mitä olen tänään tehnyt ja miten koira voi ja millainen ilma. Mutta haluan nähdä toisen kasvot silloin kun kerron miltä minusta oikeasti tuntuu ja mitä aivan oikeasti olen tänään ajatellut. Siihen ei puhelin yllä. Uskon, että se on yksi syy siihen miksi asiat kasaantuvat.

Sanotaan, että parisuhteelle tekee hyvää välillä ikävöidä toista. Mutta ikävä on myös todella kuluttava ja raastava tunne. Välillä olen täynnä vihaa ja katkeruutta toista kohtaan. Vihainen siitä, että hänen takiaan joudun käymään tätä yksin läpi. Vihainen, kun hän ei ole läsnä arjessa sillä tavalla, mitä minun mielestäni myötä- ja vastamäessä tarkoittaa. 

Kun toinen on poissa, tuntuu arki jossa molemmat ovat läsnä, paratiisin kaltaiselta, ihanalta ja helpolta. Yhteinen arki on mielikuvissa kuin satukirjojen onnellisten perheiden, missä paahtoleivän tuoksussa aamuisin kiireettömästi luetaan sanomalehteä ja iltaisin kylki kyljessä tehdään askareita hymyssä suin. Kun toinen on poissa, kaikki paha mieli on helppo laittaa sen piikkiin, että toinen on poissa.

Kotiinpaluu on vähän kuin kesäloma, kauan ja hartaasti odotettu hetki, johon sisältyy paljon latausta ja ajatuksia siitä, miten sen kuuluisi mennä. Mutta kun tuo hetki koittaa, ollaan vieläkin ihmisiä, ei niitä satukirjan kiiltokuvahenkilöitä. Toista, ehkä molempiakin väsyttää. On nälkä, suututtaa vieläkin kaikki ikävä ja yksinäiset pimeät ajatukset, arkikin stressaa. Pumpulinpehmeät ja vaaleanpunaiset odotukset ihanasta yhteisestä ajasta, siitä miten kaikki ikävä loppuu, kaatuvatkin ryminällä.

Ei ole helppoa odottaa toista kotiin, ei varmasti myöskään olla se, joka ikävöi kotiin. Mutta miten vaikeaa se kotiinpalaaminenkin voi olla? Mistä saada se käsikirja, joka antaa toimintaohjeet tuohon rähähdysherkkään tilanteeseen?

Monenlaista on kokeiltu, paremmalla ja huonommalla menestyksellä. Tärkeintä tuntuu olevan se, että unohtaa liiat valmistelut ja odotukset siitä, että tuo hetki olisi kaikin puolin täydellinen. Jollain tavalla siihen tuttuunkin puolisoon täytyy jokaisen reissun jälkeen tutustua ja totutella uudelleen, ja se työ on kokemukseni mukaan syytä aloittaa välittömästi kotiin palaamisen jälkeen.

Ja se riita. Aina se tulee kuitenkin. Ja aina se tuntuu yhtä puhdistavalta. Ja jokaisen tällaisen riidan jälkeen vannon olevani seuraavalla kerralla viisaampi ja armollisempi toista kohtaan.

Kunnes koittaa se seuraava kerta.


maanantai 22. tammikuuta 2018

Osa-aikaperheen onni



Kotiimme on viime kuukausien aikana ilmestynyt tavaroita, jotka tuntuivat aluksi varsin hassuilta: laatikollinen hiekkaleluja, pino lastenkirjoja, piirustustarvikkeita. Jopa potta, amme ja sellainen pesualtaan eteen laitettava koroke kylpyhuoneeseen sekä rattaat varastoon.

Alkuun tuntui melkein luvattomalta. Niin kuin olisin ilman asianmukaisia pääsykokeita osallistumassa jonkun salaseuran toimintaan. Hiivin kaupassa pälyillen selkäni taakse kassalle noita tavaroita hankkiessani; mitä jos joku tuttu näkee ja pitää aivan kajahtaneena? Tai ylipäänsä, jos joku näkee? Kun vuosikausia odottaa perheeseen uutta tulokasta, kuvittelee lapsettomuuden leiman olevan niin näkyvä merkki otsassa, että tuntematonkin pystyy näkemään sen sinusta ensi silmäyksellä. 

Kysymys on siis siitä, että olemme ruvenneet tukiperheeksi. Meillä eletään perhearkea muutama päivä kuukaudessa. Asia tuli eteemme hieman yllättäen, itse tuskin olisimme uskaltautuneet tähän ryhtyä. Kuitenkin viime syksynä lähipiiriimme kuuluvasta perheestä meitä pyydettiin ryhtymään lasten tukiperheeksi ja jonkin aikaa asiaa puntaroituamme totesimme, että se oikeastaan tuntuikin vastaukselta moneen kysymykseen ja kipukohtaan omassa elämässämme. 

Olin, -ja olen vieläkin, mykistynyt siitä luottamuksen osoituksesta, mikä omien lastensa uskominen meidän hoiviimme on. Ensimmäistä kertaa elämässä tunnen oikeasti olevani Turvallinen Aikuinen. Se on huikea tunne. Väistämättä tulee ajatelleeksi, että syy sille ettei omia lapsia ole kuulunut, täytyy lopulta olla siinä, ettei minua vaan ole tarkoitettu vanhemmaksi. Että olen kaikin puolin kelvoton kasvattaja ja kykenemätön ottamaan vastuuta pienistä ihmistaimista. On hykerryttävää huomata, että oikeastaan kaikki menee lasten kanssa aivan hyvin, he ovat tyytyväisiä eivätkä vaadi meiltä mitään ihmeellisiä, sen samaisen salaseuran kokouksissa opetettavia taitoja. 

Ja se lapsen luottamus, onko mitään parempaa?

Saamme siis nauttia perhe-elämästä pieninä annoksina, touhuta lasten kanssa muutaman päivän, hellitellä, hoivata ja rakastaa. Ja niiden muutaman päivän jälkeen palauttaa lapset vanhemmilleen, huokaista syvään ja todeta, kuinka mukavaa ja yksinkertaista meidän kahden aikuisen perheen arki onkaan!

Uskallan väittää, että tämä järjestely on lasten lisäksi tehnyt todella hyvää myös meille ja parisuhteellemme. Kolmen pienen ihmisen kanssa touhutessa joudumme kommunikoimaan ja toimimaan yhteen aivan eri tavalla kuin sitä tavallista, omien touhujen ja harrastusten täyttämää arkea eläessämme. Useamman kerran iltaisin lasten nukahdettua olemme ihastelleet sitä, kuinka hyvä tiimi me olemmekaan yhdessä! Se on yhdistävä tunne ja kokemus!

Kuulostaa ehkä itsekkäältä, mutta tämän uuden tilanteen myötä olen alkanut myös miettiä sitä, etten välttämättä kuitenkaan koe menettäväni mitään, vaikka en koskaan niitä omia lapsia saisikaan pitää sylissäni. Onhan minun syli täynnä hetkittäin jo muutenkin. Miksi se ei riittäisi? Ajattelen, että käytän murehtimisen sijaan mieluummin aikani ja energiani uusien haaveiden etsimiseen ja toteuttamiseen. Ei voi olla niin, että äidiksi tuleminen olisi se elämän suurin ja ainoa merkityksellinen asia. Sehän tarkoittaisi käytännössä sitä, että minä olen merkityksetön. Täytyy olla paljon muutakin, jonka kautta voi kokea tuon saman merkityksellisyyden. Vielä en tiedä mitä se on, mutta aion sen vielä löytää.

Vapaus, -mikä ihana sana! Olen viime kuukausien aikana ymmärtänyt sen, kuinka vapaa olenkaan. Samaan aikaan kun olen uskaltanut päästää irti lapsettomuuden kivun taakasta ja avata oven jollekin uudelle, uskaltaisin väittää myös vapautuneeni. Sen saattaa hetkittäin jopa huomata ulospäinkin, väittäisin että hymyni yltää nykyään taas silmiini saakka. Mutta sitäkin tärkeämpää on vapautuminen henkisellä tasolla: minun elämäni on minun. Vain minä voin vaikuttaa omaan onneeni. Minä määrittelen sen, miten elän ja miksi. Jos olen julmetun onnellinen juuri näin, ei kukaan toinen voi tulla sanomaan, että minulta puuttuu jotain olennaista.

Minun onneni on tässä: kaksi aikuista ja yksi laiskaakin laiskempi arkajalkakoira. Sekä kolme ihanaa lainalasta, joihin saan käyttää kaiken rakkauteni. Ja tietysti kaikki täditettävät, kummitäditettävät ja syliteltävät sisarusten ja ystävien lapset. Kuinka väittäisin sylini olevan tyhjä?

Jos haluat tietää lisää tukiperhetoiminnasta, käy lukemassa faktatietoa esimerkiksi Pelastakaa Lapset ry:n sivuilta. Uusia tukiperheitä etsitään jatkuvasti lisää, perheistä on pulaa. Sivuilla kerrotaan, että tälläkin hetkellä yli tuhat lasta odottelee sopivan tukiperheen löytymistä. Kerron mielelläni lisää myös omista kokemuksistani, kysy ihmeessä rohkeasti!