keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Tärkeimpien ihmisten päivä




Tänään olisi ollut kiva viettää iltaa kotona työpaikan sijaan. Tehdä ehkä hyvää ruokaa, sytyttää muutama kynttilä, laittaa vaaleanpunaiset kukkaset maljakkoon ja tuijotella sitä pöydän toisella puolella istuvaa ihmistä syvälle silmiin niin kuin joskus ennen. Mutta ei, tänään lähdin töihin hänen vielä tuhistessa uniaan ja kotiudun vasta hammaspesun aikaan.

Mutta oli tänään myös varsin erityinen päivä, pienen kummityttömme päiväkodin Tärkeän Ihmisen Päivä. Siellä onnekseni saimme piipahtaa yhdessä mieheni, kummisedän, kanssa kesken työpäivän. Se pienen ihmisen ilo, joka oli vastassa oven avattuamme, valaisi kyllä koko lopun päivästä ja illankin töissä. Meitä oli todellakin odotettu! Aikuisenkin päivässä pitäisi useammin olla temppuratoja, askartelua ja aikaa istua sylikkäin lukemassa kirjaa. Olisipa aikaa antaa huolehtimisen unohtua ja luovuuden kukkia!

Tänään kiitän Tärkeistä Ihmisistä, pienistä ja suurista. Kiitän ystävistä, perheestä, läheisistä, kaikista ihmisistä ympärilläni. Kiitän siitä, että saan olla tärkeä aikuinen, luotettava ja turvallinen pienen ihmisen odottaa. Ja siitä että minunkin elämässä on niitä, luotettavia ihmisiä, jotka pysyvät vakaina kuin kallio. Kiitän siitä, että on ystävänpäivä, jolloin saan erityisesti ihmetellä kaikkia ihmisiä, joilla elämääni on siunattu ja rikastettu. Mutta myös kaikista muista päivistä, kaikista ystävän ja rakkaimpien päivistä.

Hyvää ystävänpäivän iltaa, toivottavasti päivänne on ollut täynnä rakkautta! Puspus XXX

maanantai 12. helmikuuta 2018

Maanantai, uusien alkujen päivä


Rakastan maanantaita. On ehkä hieman uhkarohkeaa sanoa se ääneen, tiedän toki että useimmille se on viikon inhokkipäivä. Päivä, josta selviämisen jälkeen voi taputella itseään olalle ja kiittää maailmankainkeutta siitä että seuraavaan maanantaihin on taas melkein täysi viikko aikaa. Minulle maanantai toki on yleensä työviikon jälkeen ensimmäinen vapaapäivä. Vapaapäivää on helppo rakastaa. Mutta on siinä muutakin. Maanantai on mahdollisuuksien, uusien alkujen ja toiveikkuuden päivä.

Usein juuri maanantai määrittelee sen, millainen alkaneesta viikosta kokonaisuudessaan tulee. Ainakin minulle. Kun viikon jaksaa aloittaa hyvissä fiiliksissä, kantaa se pitkälle loppuviikkoon saakka. 

Tänään oli hyvä maanantai. Työpäivä, mutta ei erityisen töisevä sellainen. Pidin etäpäivää kotona. Etäpäivät rikkovat viikkoa kivasti ja saavat aikaan vähän vaihtelua aamuihin. Tänään oli energiaa, juuri sitä maanantain tuomaa uuden ja lupaavan kutkuttavaa tunnetta. Mistä se tuli, sitä en tiedä. Mutta nautin, uudet alut ovat ihania. Uuden viikon aloittaminen ei tosin ole mikään radikaali muutos, mutta muutos ja mahdollisuus kuitenkin.

Rakastan myös aamuja. En todellakaan ole aamuihminen, torkutan useimmiten aivan liian monta kertaa ja vitkuttelen aamutoimissani helposti useamman tunnin. Mutta aamuissa on silti jotain ihanaa kunhan vain liikkeelle pääsee: kaikki on vielä edessä, päivä on kuin avaamaton kirja, josta päivän mittaan paljastuu aina uusia sivuja uusine seikkailuineen.

Uudet alut, uudet haasteet, uudet asiat, -kaikki uusi kiehtoo selittämättömällä tavalla. Ehkä kyse on ihmisen loppumattomasta uteliaisuudesta, ehkä kärsimättömästä luonteesta. En osaa sanoa, mutta uusien mahdollisuuksien viehätystä sen tietäminen ei varmasti vähentäisi kuitenkaan. Ajatella nyt vaikkapa syksyä: uuden aloittamisen vuodenaikaa. Miten ihana tunne syksyn tulo hyvin levätyn kesäloman jälkeen onkaan! On täynnä virtaa ja tarmoa tarttua uusiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Tai muutto uuteen kotiin tai uudelle paikkakunnalle: samalla aina vähän uudistuu koko elämä.

Tämän päivän ilonaiheena on siis ihana, uusi viikko. Jälleen uusi alku, hyvällä mielellä, hyvällä flowlla ja tarmolla. Sain paljon aikaan, treenin myötä myös olo on nyt uudistunut. Olen kiitollinen, että minulla on utelias ja eteenpäinkatsova mieli. Mutta yhtä aikaa olen kiitollinen myös puolisosta, joka osaa hieman jarrutella minua uuden etsimisessäni. On onni, että meillä asuu myös henkilö, jonka jalat ovat tukevasti maassa. Muuten voisimme minun aivoitusteni mukaan liidellä paikasta toiseen nopeammin kuin ehtisimme edes itse huomata. Ja vielä, olen kiitollinen siitä, että maailma on avoinna uusille mahdollisuuksille ja uusille aluille. Aina tulee uusi maanantai, uusi kuukausi, uusi vuodenaika, uusi vuosi... Ja jokainen on mahdollisuus oppia jotain uutta, aloittaa jotain uutta, tehdä jotain mitä ei ole koskaan aiemmin tehnyt. Niin kauan kuin näkee uusia mahdollisuuksia, on vielä elossa.


Suomesta loppuu lapset, -ja se on minun syytäni?


Ihanan lauantaiaamun seesteiseen aamukahvihetkeen avautui sanomalehdestä juttu, joka hetkessä pilasi aamutunnelman. Periaatteessa aivan asiallinen artikkeli, täynnä kiinnostavia faktoja. Mutta jotenkin se onnistui syyllistämään, osoittamaan syyttävällä sormellaan juuri minua, sysäämään tämän kansakunnan tulevaisuuden uhkakuvat juuri minun harteilleni. Häpeä sinä kolmekymppisenä kumppaniisi sitoutunut, korkeakoulutettu, jatko-opintojasi pakertava, pätkätöitä tekevä ja vapaudestasi nauttiva lapseton nainen. Häpeä!

Sinänsä itse artikkeli oli varsin mielenkiintoinen. Se kertoi muun muassa asenteista, jotka vaikuttavat perheen perustamisen lykkäämiseen tai siihen, että valitsee mieluummin lapsettoman elämän. Toimittaja on haastatellut tutkimuspäällikkö Reija Klemettiä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. Klemetti arvelee yhteiskunnan asenteiden muuttuneen siihen suuntaan, ettei lapsiperhearkea enää nähdä kovin houkuttelevana vaihtoehtona. Yksilöllisyys on lisääntynyt, eikä lapsia ehkä enää pidetäkään vain elämää rikastuttavana asiana. Pikkulapsiperheiden arki on viime aikoina ollut paljon esillä eri medioissa, eikä aina kovin positiivisessa valossa. Klemetti toivookin, että lastensaannista puhuttaisiin positiivisemmin. Myös työelämässä odotetaan nykyään aivan erilaista heittäytymistä ja panostusta kuin aikaisemmin ja tämä vaikuttaa lapsiperheiden arkeenkin radikaalisti. "Paineet ovat monenlaiset", sanoo Klemetti.

Tunnistan tämän kaiken. Tunnistan, ja tunnustan usein ajattelevani juuri näin. Perhevapaita tai lapsisairaspäivää viettävä työkaveri saattaa lähinnä ärsyttää, se että joudun joustamaan ja sopimaan aikataulujani jonkun toisen lasten päivähoitohakurytmiin sopivaksi tuntuu suorastaan pelleilyltä. "Työt ensin, sitten vasta siviiliasiat" -ajattelen helposti. Paineet töissä ovat kovat, alalla kuin alalla. Kilpailu työpaikoista on kovaa ja jokaisessa (pätkä)työssäsi sinun on näytettävä osaamisestasi parhaat puolet päästäksesi eteenpäin. On syytä olla dynaaminen, tehokas ja valmis joustamaan työn ehdoilla. Siinä kuviossa perheen vaatima aika ja panostus tuntuu valitettavan usein vain hidasteelta.

Olen tunnistanut tämän ajattelutavan itsessäni ja hävennyt. Katsonut peiliin ja miettinyt, että olenko tosiaan näin kylmä ja tunteeton? Vai onko tämä kenties kuitenkin kateutta? Ajattelenko, että kun en ole saanut tuota samaa ihanaa perhettä kuin sinulla, en halua olla missään tekemisissä sen puolen kanssa sinusta? Että älä tuo työpaikalleni kotiongelmiasi, vaan hoida ne sitten kun olet saanut työsi hoidettua? Kuulostaa raadolliselta, mutta aika inhimilliseltä kuitenkin. On hieman nurinkurista että minunkin ajatukseni ovat joskus näin jyrkkiä, kun kuitenkin pohjimmiltani haluaisin olla tukemassa perheen ja työn yhdistämistä helpottavaa kulttuuria työpaikallani ja koko yhteiskunnassa. Ehkä syynä ovat myös omat työpaineet. Jokainen työntekijä on nykyään melko kovilla, ei pelkästään se perheellinen, ruuhkavuosia elävä. Miksi siis minun tarvitsisi joustaa ja kantaa harteillani taakkaa perheensä kanssa aikaa viettävän kollegani puolesta? Ruuhkavuosia voi todellakin elää myös ilman lapsia, totesimme erään uraa tekevän ystäväni kanssa hiljattain kun huokailimme arkemme hullunmyllyä ja aikataulujamme.

Eksyin ehkä hieman alkuperäisestä ajatuksestani. Siitä, miten syylliseksi tunsin oloni lukiessani tuota artikkelia lauantaiaamuna. Samalla kun istuin omassa rauhassani yksin aamupalapöydässä,  juoden kolmatta kahvikupillistani, suunnitelmissani lähteä vielä kuntosalille ennen töitä ja palata vasta illalla noutoruoka kainalossa sohvalle nautiskelmaan lauantai-illan tunnelmasta. Tunsin, että jokainen valinta jonka olen elämässäni tehnyt on ollut väärä. "Sopivaa puolisoa ei löydy", listaa Klemetti. Niin, ei löytynyt. Löytyi monta vähemmän sopivaa, mutta ei sitä kenen kanssa olisin halunnut elämäni jakaa. Toki olin jo valmistautunut siihen ajatukseen, että perustan perheen yksin. Suunnitelma siitä, miten valmistumiseni jälkeen etsin työpaikan ja keksin näppärän keinon saada lapset yksin oli jo valmiina kun tapasin tulevan puolisoni. Elämä ei mennyt niin kuin ajattelin, vaan perustin perheen yhdessä miehen kanssa. Ja kahden hengen perheenä se on pysynyt, toiveistani huolimatta. Niimpä; "lastenhankinnan lykkääminen lisää tahatonta lapsettomuutta", sanoo Klemetti. Siitäs sain.

 "Opinnot ovat kesken", Klemetti jatkaa. Tosiaan, toisinaan epäilen olevani ikuinen opiskelija. Ja mitä se oikeastaan haittaisi? Minulle opiskelu ei ole koskaan ollut este perheen perustamiselle? Miksi olisi ollut? Näen opiskelun ennemminkin ajanjaksona, jolloin perhe on helppo yhdistää muihin velvollisuuksiin. Opinnot joustavat aivan eri tavalla kuin työelämä ja useilla aloilla opintoja voi tehdä kotoa käsin tietokoneen ääreltä varsin helposti. Toki ymmärrän, että taloudellinen tilanne ei opiskelijalla ole häävi, mutta miksi lapsen saamiseen tarvitsisi suurta omaisuutta?

Klemetin listaamia syitä riittää: "halutaan luoda uraa, taloudellinen tilannekin vaikuttaa." Näitä tulinkin jo hieman käsitelleeksi aiemmin. Ura, onko se niin tärkeä? Uskon siihen, että asiat tapahtuvat kun on intoa ja paloa siihen mitä tekee. Jos uraa täytyy ruveta tekemällä tekemään, se kuulostaa jotenkin keinotekoiselta. Jos työelämässä ei ole tilaa ihmiselle, onko se silloin tavoittelemisen arvoista? Minun on vaikea uskoa, että kenenkään elämä tai ura olisi pilalla, jos on välillä vuoden tai kaksi poissa. Aina voi jatkaa siitä mihin on jäänyt. Eikä tässä elämässä ole mitään aikataulusuosituksia, että tähän ikään mennessä sinun täytyy olla päässyt tähän ja tähän pisteeseen saakka. Jokainen menköön omaa tahtiaan.

Ehkä sorrun hieman mustavalkoiseen ja sinisilmäiseen ajatteluun. Juurihan tuossa aiemmin kirjoitin terävöityneistä asenteista ja työelämän kasvavista vaatimuksista. Mutta tuntuu epäreilulta. Mitä arvojärjestyksellemme on tapahtunut jos työ menee perheen edelle? Jos tuntuu tärkeämmältä hoitaa työ viimeistä piirtoa myöten täydellisesti perheen kanssa vietetyn ajan kustannuksella? Olen aina ajatellut, uskomattoman viattomasti ehkä, että perhe tulee kun on tullakseen ja muu elämä järjestyy sitten sen ehdoilla. Hahaa, aina ei ehkä olekaan näin.

Mutta se syyllisyys. Se, että minusta tuskin koskaan tulee yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta merkittävää kansalaista. Sitä, jonka kohdun hedelmät ovat tulevaisuutemme toivo ja kansamme jatkuvuuden tae. Kansalaista, joka työtä tekemällä ja kasvattamalla on turvaamassa omaa ja tulevien sukupolvien hyvinvointia. Sitä kansalaista, joka on kasvattanut veronmaksajat tienaamaan hänen eläkettään tulevaisuudessa. Yhteiskunnan kannalta olen hyödytön, maksan toki veroni kiltisti niin kauan kuin työuraani riittää, mutta sen jälkeen olen vain taakka. Henkilö joka ei tuota, eikä ole tuottanut tulevaisuutta. Hyvän keskivertokansalaisen ihanne ei kohdallani ehkä täyty koskaan, 1,57 lasta jäävät synnyttämättä ja kasvattamatta. Ne 1,57 suomalaista lasta, jotka suomalainen nainen vuonna 2017 keskimäärin synnytti. Sekin on kansakunnan luonnollisen väestönlisäyksen kannalta liian vähän, suomalaisia kuolee nykyään enemmän kuin syntyy. Ja se on juuri minunlaisteni naisten harteilla, tuo ikärakenteen vääristyminen ja suomalaisten uhkaava sukupuutto.

Vaan minä en suostu häpeämään. En vaikka tulevaisuuteen tuskin voin kohtuni hedelmillä vaikuttaa. Minun suomeni tulevaisuus on paljon moninaisempi. Annan mielelläni tuon oman osuuteni, 1,57 lasta, vaikkapa Suomeen turvaan otettaville pakolaislapsille. Miksi tulevaisuuden tarvitsisi olla syntyperäisten suomalaisten, suomalaisen äidin kohdusta tulleiden lasten? En suostu häpeämään enkä katumaan valintojani. Olen tullut pitkän matkan tähän pisteeseen, jossa voin olla tyytyväinen juuri näin. Lapsia vailla tulevaisuutta tässä maailmassa riittää, ehkä tulevaisuuden suomalaiset ovatkin jo syntyneet, mutta jossain aivan toisella puolella maailmaa?

Kirjoitan kärjistäen, koska pidän siitä. Mutta en suostu häpeämään. Olen jo hävennyt tarpeeksi, kantanut tarpeeksi syyllisyyttä yhden elämän ajaksi. Uskon sitäpaitsi, että Suomen tulevaisuus on myös minun käsissäni. Toivon, että voin osaltani tehdä siitä paremman jokaiselle lapselle, jokaisen lapsen vanhemmalle ja meille kaikille. Niin, että perhe olisi paljon muutakin kuin ne ihmiset, jotka sattuvat saman katon alla asumaan.

Kalevassa lauantaina 10. helmikuuta julkaistu artikkeli "Ovatko suomalaiset katoamassa maailmankartalta?" on Jaana Mattilan kirjoittama ja siihen on haastateltu Reija Klemettiä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.


sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Viikonlopun vastakohtaparit


Eilen sitten luistin ensimmäisen kerran jokapäiväisestä hyvien asioiden haasteestani. Mutta tein sen nyt aivan tietoisesti ja harkiten: olen nimittäin huomannut, että näin työpäivinä ne muutama tunnit jotka iltaisin ehdin kotona hereillä olla, tahtovat kulua nenä tietokoneen ruudussa kiinni, näppäimistö sauhuten. Ajattelin, että lauantai-illan kunniaksi yritän, paino sanalla yritän, olla hieman enemmän läsnä. On sitten aivan toinen juttu miten yrityksessäni onnistuin, mutta ei mennä siihen nyt...

Sen sijaan mietiskelin juurikin yrittämistä ja hyviä aikeita. Tämä on ollut juuri sellainen hyvien aikeiden viikonloppu. Jossain aikeissa olen onnistunut, suurin osa taas on jäänytkin vain aikeiksi. Tänään esimerkiksi oli suunnitelmissa käydä kesken työpäivän hiihtämässä. Ihan vain, koska olisi työtehtävien välissä ollut muutama joutilas tunti ja kerrankin mahdollisuus päästä ladulle päivänvalon aikaan. Mutta aikeeksi se jäi, mukamas tuulen ja lumisateen takia. Vaikka totuus on ennemminkin se, etten vain viitsinyt ruveta illalla pakkaamaan hiihtovarusteita autoon kaiken laiskotteluun käyttämäni ajan kustannuksella. No, hiihtämisen sijaan olen käyttänyt tänään päiväni työpöydän ääressä notkumiseen, "suunnitteluun" (eli papereiden ja sähköpostien päämäärättömään selailuun) sekä tämä blogitekstin ideoimiseen ja kirjoittamiseen. Tuossa ajassa olisin ehtinyt vaikka mitä aivan oikeata ja tärkeämpää. Mutta ehkä joskus onkin tärkeää vain notkua? Tuhlata aikaa vain tuhlaamisen ilosta, olla tekevinään jotain tekemättä mitään, antaa ajatusten lentää ja käydä tyhjäkäynnillä? Tehokas ehtii olla sitten kun on sen aika.

Koska eilen jäi kirjoittamatta, tämän päivän postauksen hyvät asiat tulevat tuplana. Tai oikeastaan vastakohtapareina, jotka ihanasti täydentävät toisiaan. Ilman toista ei olisi toista, ja kumpaakin näistä tarvitaan.

Tehokkuus & pysähtyminen:
Minusta löytyy molempia. Olen toisinaan kovin tehokas ja toimelias. Saan halutessani paljon aikaan ja osaan aikatauluttaa päiväni niin, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Suunnittelen tarkkaan työpäiväni, koiranulkoilutukset, treenit ja kaupassakäynnit, ja koen että arkeni helpottuu kun minulla on selkeä suunnitelma missä järjestyksessä ja miten asiat teen. Mutta toisinaan on ihana myös antaa hieman löysätä tuosta tehokkaasta suorittamisesta, siirtää jokin asia tehtäväksi sitten joskus myöhemmin ja unohtua nautiskelemaan juuri siitä hetkestä, joutilaisuudesta ja pelkästä olemisen ihanuudesta.

Kannustaminen & joustaminen:
On ihanaa, että elämässäni on ihminen joka kannustaa minua eteenpäin, ei koskaan moiti vaikka riennan vielä pitkän työpäivän jälkeen treeneihin, on heti mukana kun ehdotan asioilla käyntiä, kotitöitä, siivouspäivää, yhteistä lenkkiä... mitä vain. Mutta on myös ihanaa, että tuo sama ihminen ymmärtää sen, kun haluaa vain olla. Sen, että joskus tekee mieli perua yhteinen suunnitelma ja olla vain. Vaihtaa vaikkapa treffi-ilta kaupungilla leffaan ja poppareihin kotona. Ja toisaalta, on myös tilanteita jolloin ei itsekään ymmärrä että olisi kenties hyvä hidastaa tahtia, siksi on erityisen tärkeää että on vierellä ihminen joka välillä jarruttelee ja rauhoittelee. Olen oppinut, että siivota voi aivan hyvin huomennakin, jos tänään tuntuu että kaikki kaatuu niskaan. Yksinkertaista, mutta nerokasta. Ja silti niin vaikeaa muistaa.

Aikataulut & hetkessä eläminen:
Minulla on edelleen paperikalenteri ja on varmasti niin kauan kuin kynä pysyy kädessäni. Olen tarkka ajankäytöstäni, suunnitelen päiväni huolella kuten jo aiemmin kerroin. Minun täytyy tietää, milloin tapahtuu mitäkin ja ennen kaikkea missä välissä ehdin syödä. Kalenterini reunat ovat myös täynnä listoja, joissa on päivän hoidettavat asiat yksitellen yliviivattavaksi ne tehtyäni. Saan paljon aikaan silloin kun aikatauluni ovat kiinni minusta itsestäni. Aina näin ei tietenkään ole, vaan yllättäviä tilanteita tulee eteen tämän tästä. Toisaalta olen myös hetkessä eläjä. On ihanaa välillä unohtaa aikataulut ja suunnitelmat ja tehdäkin jotain aivan muuta kuin oli alunperin ajatellut. Muuttaa päivän suunnitelmat viime tipassa, tehdä juuri sitä mihin sillä hetkellä tuntuu olevan suurin flow. Innostuksen vallassa useimmiten tulee hyvää jälkeä, ne tylsemmät hommat ovat yhtä tylsiä myös myöhemmin. Tietenkään aina näin ei voi tehdä, mutta olen kiitollinen siitä, että minulla kuitenkin on melko suuri vapaus suunnitella päiväni itse, kuunnellen myös itseäni.

Vastakohdat ja niiden tasapaino, siinä kai se elämisen taito on?

perjantai 9. helmikuuta 2018

Helmikuun yhdeksännen hupaisat huomiot


Olin tänään työni puolesta muutaman tunnin Yhteisvastuukeräyksen lipaskerääjänä. Siinä marketin aulassa seisoskellessani ehdin tehdä monta havaintoa ohikulkevista ihmisistä ja tämä ilta onkin mennyt noita huomioita analysoiden, hieman huvittuneissakin tunnelmissa.

Olen tarkkailijaluonne. Voisin helposti istua kokonaisen päivän kahvilassa seuraten kanssakahvittelijoitani ja ohi kulkevia ihmisiä kuvitellen ketä he ovat, mistä he tulevat, mihin ovat menossa, mitä ajattelevat juuri nyt... Ihanaa, inspiroivaa ja mielikuvitusta ruokkivaa puuhaa. Kannattaa kokeilla joskus! 

Minua jännittää aina valtavasti, kun eteen tulee työtehtävä, joka vie minut keskelle ihmisiä. Jännitän osaanko olla, nauretaanko minulle tai kyseenalaistetaanko minut täysin. Tai onko joku niin avoimen vihamielinen, etten pysty ottamaan vastaan tuota vihanpurkausta, vaan hätäännyn tai menen täysin lukkoon. Varsinkin silloin, kun on kirkon asialla, joutuu varautumaan välillä todella jyrkkään ja vihamieliseenkin suhtautumiseen. Mutta taas tänään huomasin pelänneeni turhaan. Ihmiset ovat ihania ja sydämellisiä, vilpittömän kiinnostuneita auttamaan ja kyselemään keräyksen kohteesta. Olen jälleen ylpeä siitä, että uskallan mennä kohti pelkojani, omalle epämukavuusalueelleni. Siinä ohikulkijoiden kanssa jutustellessani ja mummujen kanssa kuulumisia vaihtaessani unohdin hyvin pian edes jännittäneeni koko tilannetta.

Yksi erityisen herttainen mummu jäi mieleen. Hän, minulle entuudestaan tuiki tuntematon vanha rouva, istui viereeni penkille odottelemaan saattajansa juostessa hoitamaan hänen asioitaan. Hän totesi minulle heti: "ihanaa kun olet siinä, -toivoinkin, että täällä olisi joku tuttu juttukaveri... tai eihän me vielä tuttuja olla, mutta pian ollaan kun hetki jutustellaan!" Tuota vilpitöntä, ennakkoluulotonta ja uteliasta asennetta ihmisiä kohtaan haluaisin häneltä oppia. Kunpa osaisikin aina suhtautua samalla tavalla, ilman ennakko-oletuksia, jokaiseen vastaantulijaan. Uskon, että palkintona tuosta asenteesta on varmasti lukemattomia mieleenpainuvia kohtaamisia ja paljon uutta oppia maailmasta. Tuolla rouvalla alkoivatkin jo 100-vuotissyntymäpäivät lähestyä, epäilemättä yksi noin pitkän iän salaisuuksista onkin vireä ja utelias mieli. Olen kiitollinen siitä, että työni kautta ja toki myös työn ulkopuolella saan kohdata kaiken ikäisiä ihmisiä. Myös näitä ikinuoria tervaskantoja, joiden tarinoista oppii paljon ja saa näkemystä omaan elämäänsä. Erilaiset ja eri-ikäiset ihmiset ovat suuri rikkaus.

On syytä olla kiitollinen myös vilkkaasta mielikuvituksesta. Se on lahja, vaikka joskus tuntuukin myös melkoiselta rasitteelta. Viihdyn mielikuvitukseni ansiosta hyvin itsekseni pitkiäkin aikoja, kuvittelen yhtä ja toista sekä käyn pitkiä ja polveilevia keskusteluja itseni kanssa. Kuulostaa kajahtaneelta, eikö vain? Mutta maailma olisi aivan liian tylsä, jos vain kaikki se minkä näemme olisi totta.

Ja niitä hupaisia huomioita vielä: on hassua, miten eri tavoin ihmiset reagoivat nähdessään lipaskerääjän. Suurella osalla on valtava tarve selitellä miksi eivät juuri nyt lahjoita: nyt ei sattunut käteistä mukaan, olen jo laittanut rahaa toiseen lippaaseen... Vaikka eihän minun, kerääjän, mieleenkään tulisi tuomita ketään. Tiedän toki itsekin, kuinka harvinaista käteinen raha nykyään on. Liekö kyse siitä, että ajattelemme jokainen olevamme hyviä ihmisiä ja pelkäämme, ettei tuo ihminen tuossa lippaan kanssa pidäkään minua sellaisena? On hurjaa, kuinka tärkeää meille onkaan näyttää hyvältä, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin ja toimia niin, että se näyttäisi toistenkin silmissä hyväksyttävältä. Taidamme olla enemmän laumaeläimiä kuin uskommekaan.

Mutta niitä vielä herkullisempia huomioita tein viikonloppuostoksiaan tekeviä ihmisiä tarkkaillessani. On huvittavaa, miten ostoskassista pilkottavista ostoksista voi melko helposti ennustaa tulevan viikonlopun kulun: yksi valmistautui treffeille, muutama poikien tai tyttöjen iltaan, muutamassa perheessä oli herkkupäivä ja leffailta tulossa, useampi vanhempi pariskunta näytti aikovan tehdä vähän kotitöitä ja valmistaa lauantaina vähän parempaa illallista... Lista on loputon, vain se mielikuvitus on rajana. 

Haluan viikonlopun kunniaksi haastaa teidätkin heittäytymään mielikuvituksen vietäviksi. Antakaa ajatustenne ja kuvitelmienne lentää, saatatte yllättyä siitä kuinka hupaisa paikka tämä maailma onkaan elää! 

torstai 8. helmikuuta 2018

8. helmikuuta: rakkaudesta ja ruuasta




Ruoka, päivieni suuri ilo ja keskeinen sisältö. Vaan kenelläpä ei olisi. Työn jaksaa paremmin kun välillä saa pysähtyä syömään rauhassa ja hyvin, ja treenin loppupuoliskon raskaimmat toistot leikiten tulevaa ateriaa suunnitellessa. Tänään aionkin fiilistellä syömisen ihanuutta.

Suuri askel minun viime syksynä alkaneen elämäntaparemonttini varrella on ollut järkevämmän ruokarytmin noudattaminen. Aloitin viime syksynä kuuden viikon tarkalla ruokavaliolla. En niinkään painonpudotusmielessä, vaan halusin saada uudelleen kiinni syömisen rutiineista: kuinka paljon, ja kuinka usein olisi hyvä syödä. Ja hyvin nopeasti huomasin, että kyse on nimenomaan siitä, että kuinka paljon onkaan syötävä. Olen aina syönyt lounaani kohtuullisen tunnollisesti, ja "salaattihirmuna" vielä varsin terveellisestikin, mutta kompastuskivenäni ovatkin olleet nimenomaan välipalat. Olen ollut laiska eväiden tekijä, välipalana on usein toiminut banaani tai suklaapatukka, ja kotiin päästyäni nälkä on ollut jo niin valtava, että jääkaapista tekee mieli syödä koko sisällön lisäksi ovetkin.

Olen opetellut kantapään kautta viime syksynä ja kuluvana talvena välipalojen tärkeyttä. Nykyään tunnistan hyvin sen nälän, joka iskee illalla heti jos välipalojen ja ruokailujen väli venähtää yli neljän tunnin. Varsin sääntöihin ja aikatauluihin kangistunut vatsa minulla siis on, vaikka muuten aikataulujen kanssa en ole niin turhantarkka. Olenkin todennut, että jos mietityttää, että pitäisikö syödä jotain nyt vai pärjäänkö vielä hetken, todennäköisesti kannattaa syödä juuri silloin. Mieluummin liian usein, kuin liian harvoin. Nykyään yritänkin huolehtia siitä, että työpaikankin eväskaapeista löytyisi aina perusvälipalatarvikkeet, kuten rahkaa, mehukeittoa, pähkinöitä, puuroa ja todella kiireisiin hetkiin proteiinipatukoita.

Mielitekojen määrä on vähentynyt huomattavasti syömistä säännöllistämällä. Vaikka totta kai niitä välillä tulee, ja yleensä syönkin hyvällä omallatunnolla sen mitä mieli tekee. Tänäänkin oli pakko saada työpaikan kahvihuoneessa tarjolla oleva laskiaispulla, vaikka pääosin pyrinkin pitämään kiinni siitä periaatteesta, että arkipäivisin ja töissä en herkuttele. Toki työni on sellaista, että usein kakkua ja muita juhlaherkkuja on tarjolla parhaimmillaan monessa eri tilaisuudessa päivän mittaan. Noita harvoin tekee oikeasti mieli, mutta aina ei viitsi kieltäytyäkään, vaan kohteliaisuussyistä ottaa pienen palan. Onneksi täällä syödään paljon lohikeittoa ja leipäjuustoa, ne ovat minun suuria herkkujani molemmat!

Hyvien asioiden helmikuu on mainio ajankohta ihailla hieman myös ruokaremonttini tuloksia. Toki paino on pudonnut, voisin olla ylpeä jokaisesta kadonneesta kilosta ja senttimetristä. Mutta paljon ylpeämpi olen siitä, että olen omilla pienillä valinnoillani pystynyt edistämään jaksamistani ja hyvinvointiani hurjan paljon. Olen nykyisin paljon pirteämpi, positiivisempi ja aikaansaavempi kuin vielä puoli vuotta sitten. Pystyn suhtautumaan ruokaan rennosti kyttäämättä jokaista suupalaa, mutta vaadin kuitenkin itselleni pääosin ravintoa, jonka tiedän tekevän minulle hyvää. Nautin taas syömisestä pelkäämättä paisuvani kuin pullataikina tai sortumatta liian tiukkaan syömisteni tarkkailuun.

Ruoassa on ihanaa myös se, että se kokoaa ihmisiä yhteen. Syödessään ihminen harvoin on pahalla tuulella ja ruokalautasen äärellä usein tuleekin käytyä uskomattoman hienoja, syvällisiäkin keskusteluja. Työpaikan kahvihuoneessa eväitä syödessä tutustuu työkavereihin aivan uudella tavalla ja toisaalta saa myös paljon inspiraatiota ja reseptejä omiin kokkailuihin toisten eväsannoksia ihastellessaan.

Minulle kokkaaminen ja ruuanlaitto on myös mitä suurin tapa osoittaa rakkautta. Arkinen, mutta aina yhtä romanttinen merkki puolison rakkaudesta on ainakin minulle valmis ruoka lämpimänä liedellä illalla kotiin tullessani.  Niin oli tänäänkin. Ihana, konkreettinen tapa osoittaa toiselle välittävänsä ja huolehtivansa. Ruokalautasen äärellä myös rauhoittuu, unohtaa yleensä päivän työkiireet ja keskittyy kuuntelemaan toisen päivän kuulumiset. Ruoka on minulle siis myös rakkauden ja läheisyyden rakennusainetta, tapa huolehtia ja helliä lähimpiään.

Mutta on ruoka myös taidetta. Taidetta, ja taitoa, joka parhaimmillaan yhdistyy monin aistein nautittavaksi. Toki tällaisen tuiki tavallisen torstain ruokanautinnot harvoin yltävät kovin korkeisiin sfääreihin, mutta toisaalta myös aivan tavallinen, puhdas arkiruokakin on parhaimmillaan ihanaa ja nautinnollista. Esimerkiksi puhtaat suomalaiset marjat, smoothiet, puurot, mausteiset keitot ja värikkäät salaatit : mitä arjen luksusta! Minulle ruuassa tärkeää, tuoksun ja maun lisäksi, on myös ulkomuoto. Rakastan kauneutta ympärilläni, miksi siis ruokakin ei voisi näyttää hyvältä ja kauniilta lautasellani? Tykkään myös kattaa kauniisti, sytytellä kynttilöitä ja hiljentää radion ja television ennen ruokailuhetkeä. Ruuassa on jotain pyhää.

Ajatus oli kuvata tänään kaikki päivän aikana syömäni ateriat, mutta suunnitelma petti jo lounaalla. Alla kuitenkin ruokapäiväkirjani tältä päivältä. Minua kiinnostaa jostain syystä pohjattomasti naistenlehdissä olevat julkkisten ruokapäiväkirjat. On hauskaa ja inspiroivaakin seurata mitä toiset syövät. Siksipä ajattelin paljastaa myös yhden oman arkipäiväni ruokalistan.

7.30     Aamiainen: smoothie, jossa rahkaa, banaania, marjoja ja limeä, siemennäkkäri Oivariinilla, juustolla ja kurkulla, kahvia
11.00   Lounas kouluruokalassa: kanapastaa, salaattia ja kurkkua
14.00   Välipala: rahka, mehukeittoa ja cashewpähkinöitä, laskiaispulla, kahvia
16.45 Välipala: Elovenan minuuttipuuro
20.00 Treenin jälkeen proteiinipatukka
20.45 Illallinen: miehen tekemää makaronilaatikkoa ja porkkanaraastetta

Aika paljon ruokaa, mutta just sopivasti! Täydellä vatsalla on paljon helpompaa olla hurmaava! :)
 

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Seitsemännen päivän säpinät.



Yleisin kysymys kertoessani tekeväni työtä kanttorina on : "Niin, mutta mitä sä teet aina sunnuntaiden välissä?" Tänään oli niin hassun poukkoileva, siis kaikin puolin juuri tavanomainen työpäivä, että ajattelin kertoa mitä kaikkea päiviini parhaimmillaan mahtuukaan.

Keskiviikkoaamuna meillä on yleensä kaikki työntekijät töissä, kun loputkin palaavat "viikonloppuvapailtaan". Siksi keskiviikko alkaa aina yhteisellä amuhartaudella ja -kahveilla. Aamuuni sisältyi kahvittelun jälkeen lasten päiväkerhon lauluhetken vetäminen, tulevan työviikon suunnittelua, yksi palaveri sekä sähköpostin ja kalenterin selaamista ja päivittämistä. Lounaan jälkeen oli vuorossa iltapäivän valmistelua, yhdet hautajaiset, koko työporukan yhteisprojektin, pääsiäiselokuvan kuvaamista paikallisella ratsastustallilla, kuoroharjoituksen valmistelua, nuottien monistamista ja itse kuoroharjoitukset.

Lähdin kotoa aamukahdeksalta, palasin iltaseitsemän jälkeen. Tapasin äkkiä laskettuna työkavereideni lisäksi noin kuusikymmentä muuta ihmistä ja yhden hevosen. Lauloin ehkä viisitoista laulua, join liian monta kuppia kahvia. Aivan tavallinen keskiviikkopäivä siis. Nyt väsyttää, mutta samaan aikaan olen täynnä energiaa ja innostusta. Hetkittäin työni on todella antoisaa!

Vaikka kaikki työ useimmiten tuntuukin työltä, tänään olen ihastellut omaani. On ihanaa, kun kahta aivan samanlaista työpäivää ei ole. Jokainen päivä tuo omat haasteensa ja eteen aina uudet, nopeasti tunnelmasta toiseen muuttuvat tilanteet. Olen joutunut opettelemaan, ja oppinutkin mielestäni kohtalaisen hyvin, nopeaa tilannetajua ja tarkan "nenän" haistamaan erilaisia tunnelmia, kun päivittäin tipahtaa tuntemattomien ihmisten keskelle tietämättä tilanteesta etukäteen paljoakaan. Onneksi elämäni varrelle on mahtunut muutakin ihmisläheistä työtä, uskallan väittää kehittyneeni melko taitavaksi ihmistuntijaksi ja erilaisten tunnelmien tulkiksi.

Työni rikkaus ja rakkaus, mutta samaan aikaan myös sen uuvuttavin elementti ovat ihmiset. Kohtaan päivittäin paljon ihmisiä, joiden kanssa saan ihastella elämän rikkautta ja kipupisteitäkin, syntymästä aina kuolemaan saakka. Ja kaikki se mitä noiden elämän alku- ja loppupisteiden väliin kuuluu, kuuluu myös jollakin tavalla minun työhöni. Olen oppinut noilta ihmisiltä paljon ja saanut omaan elämääni näkemystä ja perspektiiviä myös omiin murheisiini. Olen keskellä elämää, saan laulaa, soittaa, musisoida, ilahduttaa ja lohduttaa, opettaa ja usein olla myös opetettavana. Tänään olen kiitollinen kaikesta tästä rikkaudesta.

Työni vie myös mielenkiintoisiin, kauniisiin ja arvaamattomiin paikkoihin. Kirkko, jossa työskentelen, on yksi maailman kauneimmista. En koskaan väsy tuijottelemaan sen yksityiskohtia, täyteen maalattuja seiniä ja kattoa sekä vanhoista lasi-ikkunoista kauniisti taittavaa valoa. Mutta usein löydän itseni myös muualta kuin tavanomaisista kirkoista ja seurakuntataloista. Tänäänkin pääsin hevostallille, siellä harvoin tulee käytyä vapaa-aikana. Mutta olen työni puolesta vieraillut paljon erikoisemmissakin paikoissa, muun muassa vankilassa, kylpylähotellissa, venesatamassa, tunturikeskuksissa ja monta kertaa myös tarponut pattereilla toimiva piano olallani keskelle metsää tai toinen toistaan kauniimmille rannoille.

Tätä kirjoitusta läpi lukiessani alkoi naurattaa tuo "Seitsemännen päivän säpinät" -otsikko. Onhan se viikon seitsemäs päivä, eli sunnuntai, usein mun työviikon kiireisin päivä. Ja jos yhtään olette Raamattua lukeneet, luomiskertomuksessa kerrotaan kuinka Jumala lepäsi tuon seitsemännen päivän viikon luomisurakkansa jälkeen. Minulla, ja monilla muillakin kirkon työntekijöillä se seitsemäs päivä ei todellakaan ole lepopäivä. Tänään ei kuitenkaan ole sunnuntai, vaan keskiviikko, -minun työviikkoni ensimmäinen päivä. Työteliäs, mutta antoisa päivä. On onni, kun on työ, jota rakastaa!




tiistai 6. helmikuuta 2018

Kuudes päivä kiristellen hampaita.


Melkein viikko siihen meni, ennen kuin tuli eteen tämä päivä. Päivä josta ei meinaa keksimälläkään keksiä mitään hyvää sanottavaa. Jo aamusta alkaen on tehnyt mieli vain haastaa riitaa, kiukutella ja häätää toinen kotoa edes hetkeksi pois jaloista pyörimästä. Mieheni on siis tällä hetkellä pitkällä lomajaksolla, joten olemme vapaapäivinäni molemmat kotona. Niin tänäänkin.

Ei haluttaisi pilata vapaapäivää räyhäämisellä, joten puren hammasta. Haaveilen omasta kodista, jossa saan olla yksin ajatusteni kanssa aina kun niin tahdon. Kodista, jossa ei kuulu taukoamatonta television komediaohjelmien käkätystä ja puheenpulputusta, vaan on vain hiljaisuus. Ihana, rauhoittava ja mieltä virkistävä hiljaisuus.

Tällaisina päivinä olen kiitollinen illalla edessä olevista treeneistä. Mainitsinkin, että olen viime syksynä aloittanut uuden harrastuksen, johon hurahdin kerralla korviani myöten. Harrastus itsessään ei ole varsinaisesti uusi, vaan tutulla kuntosalillani aloitettiin vasta viime syksynä crosstraining -tunnit. Sinne on nykyään pakko päästä aina kun aikataulut vaan antavat myöten. Mikään ei vedä vertoja sille, kun saa päästellä päivän höyryt treeneissä, jotka lähestulkoon aina etukäteen hieman hirvittävät. Treenatessa ei ole aikaa, eikä voimiakaan miettiä mitään muuta. Ja treenin jälkeen on niin vahva ja virkistynyt olo, ettei kiukuttelu enää tunnu lainkaan sen arvoiselta, että pilaisi tuon loistavan fiiliksen.

Olen ylpeä, että uskalsin aloittaa uuden harrastuksen syksyllä. Pitkään minua hirvitti, treenasin ensin yksin "salaa" pohjakuntoa ennen kuin uskalsin mennä ensimmäiselle crosstraining -tunnille. Sen verran hurjilta treenit vaikuttivat. Mutta nopeasti huomasin kehittyväni, nyt treenaan jo paljon kovempaa kuin moni muu. On ihanaa, kun on jokin oma juttu, jota voi päivän odottaa. Jotain, mitä odotellessa jaksaa purra hammasta yhteen tietäessään, että pääsee purkamaan höyryt aivan pian. 

Myös uudet ihmiset, joita olen tavannut harrastuksen myötä, ovat suuri ilonaihe arkipäivisin. Salikaverit melkeinpä kuitenkin ovat ainoat ihmiset mieheni lisäksi, joita arkipäivisin kohtaan työn ulkopuolella. On kiva, kun treenikaverit käyvät tutuiksi ja treenaamisen ohessa voi jutella treenaamisesta itsestään tietenkin, mutta välillä myös paljon muustakin. Crossfit on parhaimmillaan todella yhteisöllistä, tuntuu hyvältä olla osa tuollaista hyvän olon ja hyvän mielen yhteisöä.

Omat harrastukset, vaikka niille tuntuukin aina olevan liian vähän aikaa, ovat kyllä elämän suurimpiä hyvän mielen ja hyvän olon lähteitä. Olisin paljon ikävämpi ihminen ilman mahdollisuutta omaan aikaan salilla sekä treenaamisen kautta saamaani, niin fyysistä kuin psyykkistäkin, hyvää oloa. Kiitos crosstrainingin, tästäkin päivästä varmasti selvitään. Ja illalla taipuu rauta!

maanantai 5. helmikuuta 2018

Viides helmikuuta






Kun vapaapäivät ovat arkena, keskellä muiden ihmisten arkista uurastusta, on ainakin minun usein vaikea heittäytyä rennosti lötköttelemään. Vapaapäivät tulee siis useimmiten lastattua täyteen puuhaa. On viikon kotityöt, siivoukset, pyykinpesu, kaupassakäynnit ja paljon muuta. Tänäänkin nousin ylös mielessäni kilometrin mittainen To Do -lista päivää varten. Ja jo ennen kuin sain aamukahvit juotua, olin pahalla tuulella. Pahalla tuulella sen tähden, että kello oli jo pitkästi yli kymmenen eivätkä tunnit päivässäni tulisi millään riittämään kaikesta suoriutumiseen. Pahalla tuulella myös siksi, että armas mieheni tottakai oletti minun viettävän vapaapäivääni yhdessä touhuten, en likapyykkivuorta valloittaen kuten itse olin suunnitellut. Kuinka kehtaakin tuolla tavalla häiritä MUN vapaapäivää?

Mutta sitten vedin muutaman kerran henkeä ja pysähdyin. Mietin, miten eri tavalla suhtautuisin päivään jos tänään olisikin lauantai. Lauantaina saa istua aamiaispöydässä vaikka puolille päivin, harrastaa omia juttujaan ja tehdä juuri sen verran kotitöitä kuin ennen lauantaisaunaa ehtii ja viitsii. Lauantai on letkeä, paineeton päivä. Totesin, että voin aivan huoletta suhtautua tähän helmikuun ensimmäiseen maanantaihin kuten lauantaihin. Onhan tämä minulle työviikon jälkeen ensimmäinen vapaa, ansaittu sellainen. Olkoon se siis juuri niin letkeä ja lauantaimainen kuin minä siitä haluan tehdä. Letkeästi ja lempeästi päivä onkin sitten sujunut, kotitöitä väistellen, vapaasta kellunnasta nauttien. Vähän ulkoilua kipakassa pakkasessa, hyvä treeni ja Runebergin päivän kunniaksi kunnon iltakahvit, -niillä on tänään ladattu akkuja. Tehokas ehtii olla sitten työviikollakin! Olen ylpeä, että osaan välillä hellittää.

Päivän ilahduttavin yllätys oli ehdottomasti tänään saapunut pienen siskontyttöni ystävänpäiväkortti. Tuota taideteosta on väkerretty rakkaudella ja suurella antaumuksella. Tunnen itseni tärkeäksi. Nuo pienet ystävät ovat kyllä sellaisia ilopillereitä, heidän kauttaan elämään tulee niin paljon iloa ja rakkautta. On onni olla täti.

Koska tänään on kotitöiden väistelyn päivä, olen kiitollinen kaikista niistä asioista, jotka voi lykätä huomiseen. Niinkuin vaikka edessä olevasta muutaman viime vuoden aikana kertyneiden nuottien järjestelemisestä ja mapittamisesta. Ne ovat pysyneet pinoissaan jo muutaman vuoden, jaksavat varmasti odottaa siis vielä huomiseen!

Sen sijaan kömmin nyt saunan lauteille lötköttelemään ja sen jälkeen otan lekoisan asennon sohvalta.  Aion nauttia tästä, kun voin huoletta odottaa inspiraatiota ennen hommien aloittamista. Siis toisin sanottuna loikoilla niin pitkään, että on pakko aloittaa. Huomiseen, ensi viikkoon, talvilomaan... En tiedä, tänään ei kuitenkaan ole vielä se päivä.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Helmikuun neljäs.





Koska sunnuntai on päivä, jolloin saa luvan kanssa jättää tekemättä kaiken sen, mikä ei ole aivan pakollista, tulee tämän päivän positiiviset tiivistetyssä muodossa. Laiskaa sunnuntaita, ystävät!
 
* Olen aina ihmetellyt sitä, miten suoristusraudalla voi muka tehdä kiharoita. Johan laitteen nimikin jo kertoo sen käyttötarkoituksen: suoristusraudalla suoristetaan, kihartimella kiharretaan. Koska tiesin, että se kuitenkin periaatteessa on mahdollista, olen kieli poskessa lähestulkoon viimeiset kymmenen vuotta harjoitellut. Tänä aamuna vihdoin onnistuin, mielestäni aivan kiitettävästikin vielä. Ohessa todistusaineistoa aamun saavutuksesta, erityisesti luottokampaajalleni Satulle. Siinäpäs näette!
 
* Mun pienet lapsikuorolaiset on kerrassaan mainioita oivalluksineen. Tänään, kun olemme lähestulkoon vuoden ajan työskennelleet yhdessä, yksi heistä vihdoin hoksasi, että johdan kuoroa työkseni, saan siis siitä ihan palkkaakin. Hänen mielestään oli aivan käsittämätöntä ja hassunhauskaa, että joku voi työkseen "pitää hauskaa ja laulella vaan". Hän olikin ehdottomasti sitä mieltä, että aikoo isona alkaa myös "kuoro-opeksi, kun on töitä vain torstai-iltaisin (meidän harjoituspäivä) ja aivan joskus harvoin vain sunnuntaisin." En vielä raaskinut paljastaa, ettei tuossa ole aivan koko totuus mun työnkuvasta...
 
* Tämä valo! <3 ( Ei varmaan tarvitse kertoa enempää)





lauantai 3. helmikuuta 2018

Helmikuun kolmas, mun päivä.






Suurimman osan ajasta minua suututtaa iltoihin ja viikonloppuihin painottuva työaikani suunnattomasti. Sosiaaliselle elämälle se on melkoinen kuolinisku, viikonloppuisin kun ei jaksa lähteä työpäivän jälkeen mihinkään. Ja puolestaan maanantaina, mun vapaapäivänä eli viikon parhaana päivänä, hengauskaveria ei tahdo löytyä millään. Mutta on tässä omat hyvätkin puolensa, nimittäin omaa aikaa ja omaa tilaa on riittämiin!

Tänään olen nauttinut tästä vapaudesta. Kun mies lähti jo ennen töistä kotiutumistani viettämään ystävänsä kolmekymppisiä, kuntosalilla ei todellakaan ollut se viikon ruuhkaisin ilta ja kaupassakin sai pyöriä ihan rauhassa miettimässä mitä jäätelöä tänään haluaisin syödä, on omaa tilaa todella ollut rutkasti. Kotonakin on ihanan hiljaista, vain uskollinen karvainen ystäväni kuuntelee mun yksinpuhelua pää kallellaan.

Olen huomannut, että työni sosiaalisuus vaatii vastapainoksi valtavan määrän hiljaisuutta, yksinoloa, omaa tilaa ja aikaa olla yksin ajatustensa kanssa. Jotenkin tuntuu, että tuo tilan tarve kaiken lisäksi vain kasvaa vuosi vuodelta. Onneksi olen oppinut hiljalleen itsekkäämmäksi ja pitänyt kiinni yksin olemisen mahdollisuuksista. Myös mieheni on vähitellen huomannut sen, että minun kanssani kannattaa keskustella vasta kun olen saanut kotiuduttuani viettää hetken "omassa kuplassani", vaikkapa päivällistä syöden ja lehteä lukien.

Yksin olo on yhtäaikaa siunaus ja taakka. Tarvitsen sitä, tarvitsen varmasti enemmän kuin moni muu.  Mutta yhtä aikaa yksin oleminen on myös taito jota täytyy koko ajan opetella. Ja silti, hetkiä jolloin tunnen itseni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi on myös liian paljon. 

Tänään kuitenkin kiitän yksinäisyydestä ja siitä, että osaan nauttia ja iloita omasta ajastani, vapaudestani. Osaan täyttää päiväni lempiasiollani, kuten yllä olevista kuvistakin näkee. On ihanaa, kun kuulee päässä pyörivät ajatuksensa. Siihen tarvitaan hiljaisuutta. Samalla tavoin luovuus tarvitsee paljon tilaa hengittää. Ilman hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ajatukset eivät lähde lentoon, vain pyörivät sitä tavanomaista kehäänsä arkisiin, tylsiin ratkaisuihin päätyen.

Ehkä on myös niin, että yksin olemisen taito on edellytys työni tekemiselle? Ei minun viikonlopuistani tule koskaan vapaita ja myöskin illat tahtovat työpäivinä kulua töiden merkeissä. Kovin vilkas sosiaalinen elämä ei vain sovi kuvioon. On osattava olla yksin, nieltävä ikävä. Luotettava siihen, että ystävät säilyvät, vaikka yhteinen aika jää pääasiassa lomien varaan.

Tämän päivän hyviin asioihin meinaa tahtomattakin hiipiä hieman kaihoisa sävy. On totta, että ikävöin ystäviäni. Varsinkin tällaisina iltoina, kun mieheni nauttii mahdollisuudestaan tavata omia ystäviänsä. Joskus se tuntuu kovin epäreilulta. Mutta toisaalta, samaan aikaan juuri tänään olen kovin kiitollinen siitä, että ystävät kuitenkin ovat. Ja tietävät ja tuntevat minut, eivät epäile minun unohtaneen. 

Vastakohtien päivä tämä mun päivä. Mutta sellainen kai minä olen, sosiaalinen erakko. Yksin ja yhdessä olemisesta ja kaikesta tekemisestä, mikä tuo elämään nautintoa ja mielekkyyttä. Niistä kiitän tänään.


perjantai 2. helmikuuta 2018

Toinen toista, -rakkauden päivä.





Toinen päivä helmikuun haastetta menossa, ja uskon jo hoksanneeni jotain olennaista. Nimittäin,- sillä miten tulevaan päivään suhtautuu, on paljon suurempi merkitys siihen millaisena päivän lopulta kokee, kuin uskoinkaan.

Kaksosten päivähän tämä on virallisesti, toinen toista. Mutta varsin sopiva päivä myös parisuhteeseen keskittymiselle ja toinen toistemme hemmottelulle. Vitsailimme aamupalapöydässä siitä, että tänään on aivan loistava mahdollisuus jo päivämääränkin puolesta keskittyä meihin ja tehdä yhteisestä ajasta mahdollisimman hyvää ja antoisaa. Itsekseni mietin, että niinpä, tänään otan tuon ajatuksen ihan tosissaan ja teen tästä rakkauden ja välittämisen päivän. On tässä viikon aikana, varsinkin iltaisin töiden jälkeen väsyneenä, tullut näytettyä se vähemmän hurmaava puoli itsestäni puolisolle. Ja niinhän se on, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, -toinen toisemme huomioimisessa ei ole papukaijamerkkejä hienoista suorituksista tällä viikolla kyllä jaettu.

Tänään lähdin aamupalapöydässä käydyn keskustelun jälkeen päättäväisesti sydän täynnä rakkautta kohti päivän töitä. Onneksi työpäivä oli lyhyt ja palasinkin tavallista pirteämpänä kotiin. Hyvällä tuulella, haastamatta riitaa. Todellinen haaste oli iltapäivän yhteinen kauppareissu täpötäydessä ja ruuhkaisessa perhemarketissa. Jotenkin kuitenkin siihen saakka hyvin mennyt päivä inspiroi niin, että onnistuin kahlaamaan koko reissun ilman yhtään tiuskimista tai kiukuttelukohtausta. Pidän sitä saavutuksena, jonka jälkeen saan taputtaa itseäni ylpeästi olalle. Sen verran ruuhkassa provosoituvaa, rauhaa ja omaa tilaa rakastavaa ihmistyyppiä kun olen. Meillä on siis vieläkin rauha maassa, hyvä tahto, rakkautta ilmassa, vatsa täynnä lempiruokaa ja saunakin lämpenemässä. Mietinkin tässä, että ehkä useammin kuin tiedostankaan, toisessa ärsyttävät asiat ovat omasta kulmikkaasta, hyökkäävästäkin käyttäytymisestä johtuvia. Olisikohan syytä opetella lisää lempeyttä?

Minä selvisin kiukuttelematta. Hyvä minä! Ja kiitos ihanalle miehelleni, joka sietää myös ne kiukun hetket. Tänään haluan katsoa häntä vaaleanpunaisten lasien läpi ja viettää lopun iltaakin päivän teeman mukaisesti, kiitollisena toinen toisistamme.

Ja sitten vielä tuo kolmas perheenjäsen, tuo karvaisempi ja hölmöin kaikista. Tänään palasin paljon aikaisemmin kuin hän osasi edes odottaa. Ja voi sitä riemua mikä minun kotiinpaluusta alkoikaan! Tuntui, ettei siitä tule loppua. On hyvä tulla kotiin, kun joku on sinua pienen koiran uskollisuudella noin kovasti odottanut. Vähäisinkin pahan tuulen vire kaikkoaa kyllä hetkessä.

Me olemme hyvä kolmikko, minä, hän ja karvainen kaverimme. Tänään kiitän meistä.

Rakkautta perjantai-iltaan ja koko viikonloppuun. Nauttikaa toinen toisistanne!

torstai 1. helmikuuta 2018

Helmikuun ensimmäinen

Aamukahvi ja sanomalehti. Huomaa lempikolumnisti, Riikka Pulkkinen.
Helmikuu alkoi. Ja alkoi aurinkoisella, ihanalla pakkaspäivällä. Täydellinen aloitus tälle hyvien asioiden kuukausihaasteelle! Jo aamusta saakka olen huomannut katsovani päivää jotenkin erilaisten silmälasien läpi. Kun tietää, että iltaan mennessä täytyy kirjata ylös ne päivän kolme tärkeintä positiivista asiaa, katsoo kaikkea aamukahvista illan hammaspesuun siitä vinkkelistä, mitä kaikkea hienoa tähänkin hetkeen sisältyy. Oi, tästäkin päivästä voisin kertoa vaikka mitä!

Usein sitä paahtaa arkeaan eteenpäin kauheassa kiireessä katsomatta juuri ympärilleen. Hyvät asiat jäävät niiden mukatärkeiden ja kiireellisempien jalkoihin. Tästäkin haasteesta voisi tulla sellainen: -yksi stressitekijä lisää arjen aikataulujen keskelle. Mutta päätin, että suhtaudun tähän niin kuin kahvitaukoon kesken työpäivän. Kahvitauonkin tarkoitus on virkistää ja antaa energiaa päivän haasteisiin, positiivisista asioista kirjoittaminen toimii ainakin minulle kahvitauon tavoin.

Tänään haluan kiittää itseäni siitä, että uskalsin rohkeasti mennä kohti pelkoani. Saatan vaikuttaa kovin sosiaaliselta, mutta sisimmässäni jännitän tolkuttomasti tilanteita, joissa joudun suuren ihmisjoukon eteen. Varsinkin, kun minun täytyy puhua. Tänään aloitin päiväni eräällä koululla, jossa liikuntasaliin kokoontuneiden oppilaiden ja opettajien edessä minullakin oli oma osuuteni puhuttavana ja opetettavana. Jännitin tuota tilannetta etukäteen niin, että menomatkalla vatsa tuntui kääntyvän ympäri. Kuitenkin lopulta yllätin itsenikin sillä, kuinka luontevasti osasin tuon tilanteen vetää läpi. Tuntuu hyvältä huomata, että omista epävarmuuksistaan voi päästä yli ja kasvaa hiljalleen jopa nauttimaan tilanteista, jotka vielä joskus olisivat kammoksuttaneet valtavasti. Miten sitä onkin aina niin, että itselle oma onnistuminen tulee kaikkein suurimpana yllätyksenä?

Ja mikä hyvänmielenkylpy aamuinen kouluvierailu oli muutenkin! Parhaimmillaan työni on juuri tätä: kohtaan lukemattomia ihania ihmisiä päivän mittaan. Pienten koululaisten kanssa juttelu ja touhuaminen on minulle kyllä yksi työn parhaista paloista. Se energia, elämänilo ja mutkattomuus tarttuu myös tällaiseen jäykkään aikuiseenkin!

Olen ehdottomasti aamuihminen: hitaiden aamujen ihminen. Tänään oli juuri sellainen aamu. Hyvä aamu, jolloin ehtii rauhassa ulkoiluttaa koiran, odotella hiusten kuivumista suihkun jälkeen, lukea lehden, juoda toisenkin kupin kahvia aamupalan kanssa ja vaihtaa vielä puolison kanssa aamun kuulumiset ennen töihin lähtöä. Voisin kellua tuossa aamutunnelmassa loputtomiin, niin että yleensä lopulta aina tuleekin kiire. Tänään ei tullut, tänään oli erityisen hyvä aamu!

Hahaa, ja kirsikkana kakun päälle sain päättää työpäiväni makeisiin nauruihin. Olin nohevana tyttönä saanut kuoroharjoitukset pidettyä ja tavattua vielä harjoitusten jälkeen häämarssivalintojen merkeissä tulevan viikonlopun hääparin. Vihdoin päivän lopussa katsastin itseäni peilistä ja totesin, että olin käyskennellyt kaikkien noiden ihmisten edessä housujen vetoketju apposen auki. Klassinen, mutta aina yhtä kammottava moka. Nyt jännitän lauantain hääparin puolesta, pysyykö heillä pokka alttarilla, kun näkevät minut urkujen takana. Hahah.

Päivän helmiä: koululaisten ajatuksia rauhaa rakentavista asioista.

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Hyvien asioiden helmikuu


Tässä kuvassa on monta hyvää asiaa. On tämän hetken lempipaita ja yhdet lempihousuistakin, on harvinaisen pirteä aamu ja harvinaisen kiva fiilis lähteä töihin. Hiuksetkin ovat kampaajakäynnin jäljiltä oikeastaan tosi kivat ja olenkin tuona kuvanottohetkenä poikkeuksellisen tyytyväinen itseenikin. Mutta kuitenkin, paljon helpompi olisi luetella asioita, jotka kuvassa minun mielestäni ovat pielessä. Niitähän aina riittää.

Pidän kyllä itseäni mieluummin optimistina kuin pessimistinä, mutta siitä huolimatta minulla on taipumus synkistelyyn. Huomaamattakin tulen kaivaneeksi esiin asioista niiden negatiiviset puolet, stressaan asioista joihin en voi vaikuttaa millään tavalla ja kehittelen päässäni kaikenlaisia uhkakuvia tulevaisuuden suhteen. Helposti yksi negatiivinen kommentti tai pieni epäonnistuminen saa käännettyä muuten upean päivän päälaelleen. Keskityn vain siihen yhteen huonoon vaikka ympärillä on lukemattomia hyviä.

Aivan yhtälailla voisin ajatella, että kaikki menee varmasti hyvin. Miksi ei menisi, kun on tähän astikin mennyt?

Saadakseni haastettua itseäni ja ajattelutapaani olenkin kehitellyt tulevaksi helmikuuksi haasteen: hyvien asioiden helmikuun. Ajatus on sama kuin kiitollisuuspäiväkirjassa, mitä monet varmasti pitävätkin. Siis yksinkertaisesti etsiä jokaisesta päivästä tietty määrä asioita, joista on kiitollinen. -Tai kuten minä ajattelin asian ilmaista, mikä elämässä on hyvää tai hyvin. 

Päätin, että jos keksin joka päivä kolme asiaa, se riittää. Voisin pyrkiä viiteenkiin, mutta ei tehdä tästä nyt liian haastavaa! Tavoitteena on oppia näkemään hyvät asiat ympärilläni, mutta toisaalta myös oppia puhumaan kauniisti itselleni ja kiittämäänkin itseäni hyvästä työstä. Siksi olen teemoitellut tavoitteeni niin, että haluaisin ensinnäkin joka päivä löytää yhden hyvän asian itsestäni. Oli se sitten työhön, harrastuksiin, olemiseen, tekemiseen tai ulkonäköön liittyvä. Tuntuu muuten hurjalta ja pelottavalta julkisesti ruveta täällä kehumaan itseään! Ehkä se on juuri siksi tarpeen ja terveellistä. Toinen teema ovat ihmiset, joita kohtaan päivittäin. Siis puoliso, ystävät, hyvänpäiväntutut, työkaverit, työssä kohtaamani ihmiset tai satunnaiset kohtaamiset. Millaisia hyviä asioita ympärilläni olevat ihmiset tuovat elämääni, mitä hyvää saan elämääni toisten ihmisten kautta? Kolmas teema on sitten se kaikki muu, mikä tuo iloa ja hyviä asioita elämääni. Kaikki se, mitä ympärilläni ja arjessani on ja tapahtuu.

Pyrin postaamaan listani tänne blogiin päivittäin tai edes lähestulkoon päivittäin. Tavoitteenani on myös joka päivä hieman avata sitä, miksi valitsin juuri nämä asiat tänään. Joskus laajemmin, joskus ehkä vain muutamalla sanalla. Haastetta siis riittää!

Huomenna se siis alkaa, helmikuu! Olkoon se hyvien asioiden ja hyvän mielen kuukausi! Lähdetkö mukaan mun haasteeseen, vaikka vain oman kalenterin reunaan tehdyin merkinnöin? Uskon, että tästä haasteesta voi seurata paljon hyvää. Ainakin kuukauden mittaan kertyvät kahdeksankymmentäneljä hyvää asiaa tulevan kevään voimavaraksi ja harmaiden päivien piristykseksi.

Tervetuloa helmikuu!


tiistai 30. tammikuuta 2018

Varovasti, pullukka!



Viime syksynä aloitin pienen elämäntaparemontin. Tai pikemminkin haluaisin kutsua sitä päätökseksi välittää itsestäni enemmän. Tavoitteenani oli saada liikunta taas osaksi arkirutiineja ja opetella syömään tarpeeksi ja tarpeeksi usein. Ja tietenkin levätä ja tehdä mielekkäitä asioita vapaa-aikanani.

Onnekseni löysin syksyllä uuden lajin, johon hurahdin heti ensimmäisellä kerralla korviani myöten. Sen myötä vanha rakkaus treenaamiseen ja itsensä haastamiseen on löytynyt melkein vahingossa. Kunto ja jaksaminen arjessa onkin noussut kohisten viime syksyn aikana. Paras palkinto oli ehkä talven ensimmäiset hiihtolenkit, joiden aikana huomasin sen, kuinka paljon kevyemmin sukset kulkivat nyt kuin vielä viime keväänä!

Olen joskus treenannut todella kovaa ja ollut osen myötä myös todella kovassa kunnossa. Vaikka viime vuosina liikkumiseni onkin ollut kausittaista ja tuulella käyvää, uskallan väittää että jonkinlainen peruskunto ja vanha salihirmun ote treenaamiseen ovat säilyneet. Siksi olinkin varsin äimistynyt syksyllä ensimmäisiä kertoja treeneihin mennessäni. Jouduin nimittäin ensi kerran kasvokkain sen kanssa, miten ihmisestä tehdään päätelmiä pelkän ulkokuoren perusteella.

Väitän olevani urheillessani melkoinen sisupussi ja itsepäinen pakertaja, joka ei aivan helpolla luovuta. Haluan kehittyä ja haastaa itseni, tehdä treenin vaikeimman kautta saadakseni aikaan tuloksia. Joskus se tarkoittaa sitä, että puhisen, puhkun ja kiroilen, mutta en varmasti luovuta. Silti, kerta toisensa jälkeen juuri minulle tultiin neuvomaan se vähän iisimpi ja kevyempi tapa tehdä jokin tietty liike. Ihan vain sen perusteella, etten välttämättä parinkymmenen ylimääräisen kiloni kanssa mennyt aivan siihen salikissan muottiin, mitä suurin osa kanssatreenaajistani. Olin alkuun varsin häkeltynyt ja kun tajusin mistä on kysymys, myös vihainen. Vanhan treenihirmun itsetunnolle teki melkoisen kolauksen huomata, että minut lokeroitiinkin ulkonäköni perusteella aloittelijaksi. 

Sittemmin toki olen näyttänyt, että kiloistani huolimatta en ole luovuttaja. Olen vääntänyt sisulla, kehittynyt ja siinä sivussa karistanutkin muutaman kilon. Nykyään minulle neuvotaankin ennemmin se haastavampi tapa tehdä jokin liike tai ainakin kannustetaan lisäämään painoa tankoon. Ähäkutti!

Olen kuitenkin syksyn mittaan miettinyt paljon myös omaa suhtautumistani kanssaihmisiin. Vaikka itselle onkin tietyllä tapaa helpompi olla armollinen, -itse tietää oman tarinansa vyötäröllä olevien ylimääräisten kilojen takana, siitä huolimatta muista ihmisistä tekee helposti päätelmiä ulkoisen olemuksen perusteella. On helppoa olettaa, että ylipaino johtuu itsekurin puutteesta. Että vyötärömakkarat kertyvät, koska ihmiseltä puuttuu määrätietoisuutta ja sinnikkyyttä. Siis kontrollia omasta elämästään, tahtoa päästä eteenpäin. Niitä ominaisuuksia, joilla tässä ajassa menestyy.

On terveellistä ja avartavaa ollakin välillä itse niiden stereotyyppisten ajattelumallien kohteena, joihin on huomaamattaan syyllistynyt itsekin. Minä olen paljon enemmän kuin vyötärönympärykseni perusteella tehty yksinkertaistettu oletus heikosta luonteestani, miksi kukaan muukaan olisi sen vähempää?

Nykypäivän menestyjän malli on huoliteltu, superfoodeilla porskuttava, huippu-urheilijan treeniohjelmaa ja aamusta iltaan tarkkaan laadittua aikataulua noudattava uratykki. Menestyksen mittaa arvioidaan valitettavan usein sen perusteella, kuinka hyvin olemuksesi sopii tuohon kuvaan. Se, että näytät kovakuntoiselta ja hyvinvoivalta, kertoo menestyksestäsi. Kuitenkin uskaltaisin väittää, että hyvinvointia ja kovaa kuntoa tavoitellaan usein niin kovalla hinnalla, että kaiken pintakiillon alla ihminen voi todella pahoin. Liian kova tahti ja kovat vaatimukset kostautuvat sisäisenä pahana olona vaikka ulkoisesti ihminen näyttääkin voivan loistavasti.

Minä jaksoin aloittaa liikkumisen vasta kun tunsin voivani tarpeeksi hyvin välittääkseni ylipäätään itsestäni. Liian tiukka treeni liian aikaisin olisi varmasti kuormittanut minua vain lisää vaikeuttaen väsymyksestä toipumistani. Olen nyt kiitollinen siitä, että jaksoin odottaa oikeaa aikaa. Ja nyt jaksan jo treenata taas kovaa, ilman että siitä aiheutuisi minulle lisästressiä arkeen. Pikemminkin olen taas löytänyt oman tapani purkaa stressiä ja irrottautua arjen kiireestä, kun pääsen työpäivän jälkeen treenaamaan niin kovaa ettei mitään muuta ehdi edes ajatella.

Olen nykyään armollisempi itseäni kohtaan, mutta uskallan väittää suhtautuvani lempeämmin myös toisiin ihmisiin. Kukaan ei tiedä, mistä toinen on tähän hetkeen tullut. Vyötärönympärys tai treenatut pakarat eivät lopulta kerro ihmisestä yhtään mitään,  todellinen vahvuus on paljon syvemmällä.

Viisivuotias lainapoikamme nauraa saunassa aina aivan kippurassa muhkealle takamukselleni: "Lauralla on niiiin vahva pylly!". Otan sen mitä suurimpana kohteliaisuutena ja rakkaudenosoituksena, se totisesti on vahva. Minä olen vahva, vahvempi kuin uskonkaan.

maanantai 29. tammikuuta 2018

Kun palaat kotiin, sinulle myrkyn keitän.

Kuva: Arto Rajanen

Elämässä, ja parisuhteessa, on sellaisia tilanteita, joihin toivoisi jossain käsikirjassa olevan valmiin kaavan. Että joku kertoisi miten toimia, jotta välttää kaikki tilanteen sisältämät sudenkuopat ja karikot. Yksi tällainen tilanne on puolison palaaminen reissulta kotiin.

Mieheni reissaa työn puolesta melko paljon, saattaa välillä olla kuukausiakin poissa kotoa. Se on ihanaa ja kamalaa. Välillä nautin suunnattomasti siitä, että saan elää omaa arkea, tehdä asiat yksin ja omalla tavallani. Välillä taas olen vain todella vihainen, kun ihminen joka on luvannut jakaa arjen kanssani, ei olekaan torstai-iltana siinä kuuntelemassa kuulumisiani ja jakamassa väsymystäni. 

On ihanaa odottaa toista kotiin. Tehdä hyvää ruokaa, laittaa koti kauniiksi. Sytytellä kynttilöitä, lämmittää sauna... Ja sitte toisen kotiuduttua, kaataa saman tien kaikki inhottavat asiat ja synkät ajatukset toisen niskaan ja aloittaa oikein mehevä riita.

Mistä ihmeestä se oikein johtuukaan, ettei kotiinpaluusta selviä ilman riitaa, mykkäkoulua, kyräilyä ja hidasta sovintoa muutaman päivän kuluttua? Miten aina vain, kerrasta toiseen, ajaudumme samaan ralliin oppimatta edellisistä kerroista yhtään mitään?

Ihaninta parisuhteessa on se, kun saa jakaa päivän tapahtumat ja ajatukset toisen kanssa. Tavallaan purkaa päivän kuorman ja aloittaa taas seuraavana päivänä puhtaalta pöydältä. Toisen ollessa poissa kotoa näin ei olekaan, vaan asiat helposti kasaantuvat. Ja kun niitä itsekseen miettii ja pyörittelee, kasvaa niistä nopeasti vuoren kokoisia. 

Minä en osaa pitää yhteyttä, se on totta. Ystävänikin tietävät sen, etten osaa soitella ja lähetellä "mitä kuuluu" -viestejä. Luotan siihen, että tosiystävyys kantaa siihen asti kunnes seuraavan kerran tavataan. Parisuhteessa olen joutunut opettelemaan tuota mitä kuuluu -puheluiden taitoa. Mutta vieläkään en ole siinä kovin hyvä. Saatan helposti unohtaa soittaa hyvän yön puhelun jos se jää minun vastuulleeni, enkä millään jaksaisi roikkua puhelimessa kymmentä minuuttia kauempaa. Tiedänhän, että se toinen on kuitenkin olemassa siellä kaukanakin. 

En tiedä miksi, mutta minulle puhelimessa "sydämen asioista" puhuminen on todella vaikeaa. Voin jutella niitä näitä siitä, mitä olen tänään tehnyt ja miten koira voi ja millainen ilma. Mutta haluan nähdä toisen kasvot silloin kun kerron miltä minusta oikeasti tuntuu ja mitä aivan oikeasti olen tänään ajatellut. Siihen ei puhelin yllä. Uskon, että se on yksi syy siihen miksi asiat kasaantuvat.

Sanotaan, että parisuhteelle tekee hyvää välillä ikävöidä toista. Mutta ikävä on myös todella kuluttava ja raastava tunne. Välillä olen täynnä vihaa ja katkeruutta toista kohtaan. Vihainen siitä, että hänen takiaan joudun käymään tätä yksin läpi. Vihainen, kun hän ei ole läsnä arjessa sillä tavalla, mitä minun mielestäni myötä- ja vastamäessä tarkoittaa. 

Kun toinen on poissa, tuntuu arki jossa molemmat ovat läsnä, paratiisin kaltaiselta, ihanalta ja helpolta. Yhteinen arki on mielikuvissa kuin satukirjojen onnellisten perheiden, missä paahtoleivän tuoksussa aamuisin kiireettömästi luetaan sanomalehteä ja iltaisin kylki kyljessä tehdään askareita hymyssä suin. Kun toinen on poissa, kaikki paha mieli on helppo laittaa sen piikkiin, että toinen on poissa.

Kotiinpaluu on vähän kuin kesäloma, kauan ja hartaasti odotettu hetki, johon sisältyy paljon latausta ja ajatuksia siitä, miten sen kuuluisi mennä. Mutta kun tuo hetki koittaa, ollaan vieläkin ihmisiä, ei niitä satukirjan kiiltokuvahenkilöitä. Toista, ehkä molempiakin väsyttää. On nälkä, suututtaa vieläkin kaikki ikävä ja yksinäiset pimeät ajatukset, arkikin stressaa. Pumpulinpehmeät ja vaaleanpunaiset odotukset ihanasta yhteisestä ajasta, siitä miten kaikki ikävä loppuu, kaatuvatkin ryminällä.

Ei ole helppoa odottaa toista kotiin, ei varmasti myöskään olla se, joka ikävöi kotiin. Mutta miten vaikeaa se kotiinpalaaminenkin voi olla? Mistä saada se käsikirja, joka antaa toimintaohjeet tuohon rähähdysherkkään tilanteeseen?

Monenlaista on kokeiltu, paremmalla ja huonommalla menestyksellä. Tärkeintä tuntuu olevan se, että unohtaa liiat valmistelut ja odotukset siitä, että tuo hetki olisi kaikin puolin täydellinen. Jollain tavalla siihen tuttuunkin puolisoon täytyy jokaisen reissun jälkeen tutustua ja totutella uudelleen, ja se työ on kokemukseni mukaan syytä aloittaa välittömästi kotiin palaamisen jälkeen.

Ja se riita. Aina se tulee kuitenkin. Ja aina se tuntuu yhtä puhdistavalta. Ja jokaisen tällaisen riidan jälkeen vannon olevani seuraavalla kerralla viisaampi ja armollisempi toista kohtaan.

Kunnes koittaa se seuraava kerta.


maanantai 22. tammikuuta 2018

Osa-aikaperheen onni



Kotiimme on viime kuukausien aikana ilmestynyt tavaroita, jotka tuntuivat aluksi varsin hassuilta: laatikollinen hiekkaleluja, pino lastenkirjoja, piirustustarvikkeita. Jopa potta, amme ja sellainen pesualtaan eteen laitettava koroke kylpyhuoneeseen sekä rattaat varastoon.

Alkuun tuntui melkein luvattomalta. Niin kuin olisin ilman asianmukaisia pääsykokeita osallistumassa jonkun salaseuran toimintaan. Hiivin kaupassa pälyillen selkäni taakse kassalle noita tavaroita hankkiessani; mitä jos joku tuttu näkee ja pitää aivan kajahtaneena? Tai ylipäänsä, jos joku näkee? Kun vuosikausia odottaa perheeseen uutta tulokasta, kuvittelee lapsettomuuden leiman olevan niin näkyvä merkki otsassa, että tuntematonkin pystyy näkemään sen sinusta ensi silmäyksellä. 

Kysymys on siis siitä, että olemme ruvenneet tukiperheeksi. Meillä eletään perhearkea muutama päivä kuukaudessa. Asia tuli eteemme hieman yllättäen, itse tuskin olisimme uskaltautuneet tähän ryhtyä. Kuitenkin viime syksynä lähipiiriimme kuuluvasta perheestä meitä pyydettiin ryhtymään lasten tukiperheeksi ja jonkin aikaa asiaa puntaroituamme totesimme, että se oikeastaan tuntuikin vastaukselta moneen kysymykseen ja kipukohtaan omassa elämässämme. 

Olin, -ja olen vieläkin, mykistynyt siitä luottamuksen osoituksesta, mikä omien lastensa uskominen meidän hoiviimme on. Ensimmäistä kertaa elämässä tunnen oikeasti olevani Turvallinen Aikuinen. Se on huikea tunne. Väistämättä tulee ajatelleeksi, että syy sille ettei omia lapsia ole kuulunut, täytyy lopulta olla siinä, ettei minua vaan ole tarkoitettu vanhemmaksi. Että olen kaikin puolin kelvoton kasvattaja ja kykenemätön ottamaan vastuuta pienistä ihmistaimista. On hykerryttävää huomata, että oikeastaan kaikki menee lasten kanssa aivan hyvin, he ovat tyytyväisiä eivätkä vaadi meiltä mitään ihmeellisiä, sen samaisen salaseuran kokouksissa opetettavia taitoja. 

Ja se lapsen luottamus, onko mitään parempaa?

Saamme siis nauttia perhe-elämästä pieninä annoksina, touhuta lasten kanssa muutaman päivän, hellitellä, hoivata ja rakastaa. Ja niiden muutaman päivän jälkeen palauttaa lapset vanhemmilleen, huokaista syvään ja todeta, kuinka mukavaa ja yksinkertaista meidän kahden aikuisen perheen arki onkaan!

Uskallan väittää, että tämä järjestely on lasten lisäksi tehnyt todella hyvää myös meille ja parisuhteellemme. Kolmen pienen ihmisen kanssa touhutessa joudumme kommunikoimaan ja toimimaan yhteen aivan eri tavalla kuin sitä tavallista, omien touhujen ja harrastusten täyttämää arkea eläessämme. Useamman kerran iltaisin lasten nukahdettua olemme ihastelleet sitä, kuinka hyvä tiimi me olemmekaan yhdessä! Se on yhdistävä tunne ja kokemus!

Kuulostaa ehkä itsekkäältä, mutta tämän uuden tilanteen myötä olen alkanut myös miettiä sitä, etten välttämättä kuitenkaan koe menettäväni mitään, vaikka en koskaan niitä omia lapsia saisikaan pitää sylissäni. Onhan minun syli täynnä hetkittäin jo muutenkin. Miksi se ei riittäisi? Ajattelen, että käytän murehtimisen sijaan mieluummin aikani ja energiani uusien haaveiden etsimiseen ja toteuttamiseen. Ei voi olla niin, että äidiksi tuleminen olisi se elämän suurin ja ainoa merkityksellinen asia. Sehän tarkoittaisi käytännössä sitä, että minä olen merkityksetön. Täytyy olla paljon muutakin, jonka kautta voi kokea tuon saman merkityksellisyyden. Vielä en tiedä mitä se on, mutta aion sen vielä löytää.

Vapaus, -mikä ihana sana! Olen viime kuukausien aikana ymmärtänyt sen, kuinka vapaa olenkaan. Samaan aikaan kun olen uskaltanut päästää irti lapsettomuuden kivun taakasta ja avata oven jollekin uudelle, uskaltaisin väittää myös vapautuneeni. Sen saattaa hetkittäin jopa huomata ulospäinkin, väittäisin että hymyni yltää nykyään taas silmiini saakka. Mutta sitäkin tärkeämpää on vapautuminen henkisellä tasolla: minun elämäni on minun. Vain minä voin vaikuttaa omaan onneeni. Minä määrittelen sen, miten elän ja miksi. Jos olen julmetun onnellinen juuri näin, ei kukaan toinen voi tulla sanomaan, että minulta puuttuu jotain olennaista.

Minun onneni on tässä: kaksi aikuista ja yksi laiskaakin laiskempi arkajalkakoira. Sekä kolme ihanaa lainalasta, joihin saan käyttää kaiken rakkauteni. Ja tietysti kaikki täditettävät, kummitäditettävät ja syliteltävät sisarusten ja ystävien lapset. Kuinka väittäisin sylini olevan tyhjä?

Jos haluat tietää lisää tukiperhetoiminnasta, käy lukemassa faktatietoa esimerkiksi Pelastakaa Lapset ry:n sivuilta. Uusia tukiperheitä etsitään jatkuvasti lisää, perheistä on pulaa. Sivuilla kerrotaan, että tälläkin hetkellä yli tuhat lasta odottelee sopivan tukiperheen löytymistä. Kerron mielelläni lisää myös omista kokemuksistani, kysy ihmeessä rohkeasti!