perjantai 20. lokakuuta 2017

En mennyt vielä sittenkään



Kauan siihen meni, mutta täällä minä vielä olen!

Olin jo kauan aikaa sitten päättänyt poistaa koko blogini. Ajattelin, että olen jo sanonut kaiken mitä minulla on sanottavana. Vähän kyllästynytkin vuodattamaan synkkiä ajatuksiani muiden luettavaksi.
Ajattelin, että tämä blogi on tehnyt tehtävänsä ja minun on aika jatkaa eteenpäin.

Mutta ystäväni sai minut sittenkin toisiin ajatuksiin. "Sun pitää nimenomaan kirjoittaa siitä, miten valoisalta sun elämä nyt näyttää. Kertoa, ettei lapsettomuus välttämättä määrittele koko elämää!"

Niinpä minä olen vielä täällä. Kiitos, Elisa! <3

Niin, se lapsettomuus. Siitä olen jauhanut ja jauhanut alusta asti. Eihän se ole tauti josta voi parantua.  Uskon, että kävi miten kävi, jokainen lapsettomuudesta kärsinyt kantaa sitä kipua lopun elämäänsä sydämessään. Vaikka toiveet toteutuisivatkin ja syli olisi täynnä pieniä ihmeitä.

Kuitenkin, uskallan väittää, että jollain tapaa olen "parantunut". Tai ainakin prosessi on minun kohdallani hyvällä mallilla. Lasta meille ei ole tulossa, olen jollain tapaa ehkä myös päästänyt irti siitä haaveesta, että koskaan tulisikaan. Ja oikeastaan tällä hetkellä tuo ajatus ei edes kirpaise kovin syvältä. Olen jopa yllättänyt itseni odottamasta menkkojen alkua, jotta tiedän voivani keskittyä elämääni iloa tuoviin asioihin ja omien tavoitteideni toteuttamiseen jatkossakin. Se tuntui ihmeelliseltä, kun viime vuosina menkkojen alku on tarkoittanut lukemattomia päiviä, joina sängystä ylös pääseminen tuntui ylivoimaiselta tehtävältä.

Niin, olen kulkenut pitkän tien. Käynyt pohjalla, elänyt mustia vuosia. Olen unohtanut kuka olen, vältellyt ystäviäni, tuntenut huonommuutta ja hävennyt itseäni. Olen ollut huono ystävä, huono vaimo, huono myös itselleni. Oikeastaan halusin vain luovuttaa, ajattelin että ilman lasta elämällä ei oikeastaan ole minulle enää mitään tarjottavaa. Uskoin, että olen jo nähnyt ja kokenut kaiken kokemisen arvoisen. 

Onneksi ymmärsin ottaa aikalisän. Jätin opinnot tauolle, keskityn vain töihin tällä hetkellä. Ja uskalsin myös hakeutua ammattilaisen puheille. Ilman sitä ulkopuolisen näkemystä, häneltä saatua "lupaa" olla hukassa, masentunut ja stressaantunut, en varmasti olisi tässä tilanteessa nyt. Mutta paljon olen saanut tehdä töitä. Kulkea psykologin vastaanotolla, puhua, puhua ja puhua. Puhua itsekseni, puhua miehelleni, puhua ystävilleni. Hiljalleen on jaksanut tehdä jo muutakin kuin puhua. Olen uskaltanut jättää itseni mollaamisen ja vähättelyn, alkanut tehdä tietyllä tapaa itsekkäämpiä valintoja. Ja huomannut, että itsensä etusijalle asettamalla oikeastaan koko perhe voikin paljon paremmin. Kun minä voin hyvin, jaksan myös huolehtia parisuhteesta ja kotiasioista aivan eri tavalla.

Murehtimisen sijaan olen keskittynyt niihin hyviin asioihin, joita minulla tällä hetkellä on elämässäni: työhön, tähän pieneen kahden ihmisen ja yhden koiran perheeseen, harrastuksiini, pitkästä aikaa myös ystäviini... Olen katsonut aamuisin itseäni peilistä ja todennut, että sinäkin olet tärkeä, välittämisen ja huolenpidon arvoinen. 

Suurin oivallus, tai oikeastaan sitä voisi kutsua myös päätökseksi, on ettei synnyttäminen tee minusta yhtään enemmän naista, ei äitiä, eikä sen tärkeämpää ihmistä tai yhteiskunnan jäsentä kuin olen jo nyt. Minun ei tarvitse kokea alemmuuden tunnetta tai joustaa periaatteissani ja aikatauluissani verrattuna niihin ikä-/työtovereihini, joilla on lapsia. Minulle on tarjottu elämässäni mahdollisuus asettaa itseni etusijalle monessa asiassa ja aion totta vie nauttia siitä tilaisuudesta! Se, joka tuon kokee itsekkääksi ajatteluksi, saa minun puolesta niin kokea. Hän ei tunne sitä polkua, jota pitkin olen tähän tilanteeseen tullut!

Ei jokainen päivä ole pelkkää euforiaa ja hyvää oloa. Mutta päivä päivältä paremmin, täydellistä tästä elämästä ei tule koskaan. Nyt kuitenkin tuntuu, että meidän perheestä ei sittenkään puutu mitään eikä ketään. Uskon siihen, että voin olla onnellinen ja tyytyväinen näinkin, -ilman sitä vuosia odotettua vauvaakin. 

Olen silti tyytyväinen, että olen uskaltanut avata suuni ja puhua asiasta, joka koetaan hyvin yksityiseksi ja salaiseksikin. Yhtäkkiä huomaan, että ystäväpiirissäni todella moni painii samojen asioiden ja ajatusten kanssa. Niin, olemme toki juuri siinä iässä: vähän päälle kolmekymppisiä, perheen perustaminen alkaa olla ajankohtaista. Ja kas vain, huomaammekin ettei se olekaan niin yksinkertaista kuin olemme aina kuvitelleet! En siis ole yksin, vaan minun kipupisteeni ovat samoja kuin yllättävän monen kanssaeläjäni ympärilläni. Katsotaan siis toisiamme lempeästi, koskaan ei tiedä mitä vieressä olevan ihmisen kiiltelevän pinnan alla kuplii. Toivon osaavani itse olla tukena ihmiselle, joka käy läpi samoja asioita, joita olen itse vuosien mittaan kipuillut. 

Ja se vauva, totta kai se on meidän perheeseemme aivan yhtä odotettu ja tervetullut vieläkin. Mutta ei se elämästämme tämän täydellisempää tee! Onneksi ilonaiheita nyt riittää ja oivalluksia elämästä tulee vastaan päivittäin. Niistä myöhemmin lisää!

Iloa viikonloppuun!