tiistai 20. kesäkuuta 2017

Oulun ihanin putiikki ja kesän voimapaita




En ole koskaan pitänyt Oulua oikein shoppailukaupunkina, ja olenkin koko täällä asumisen ajan hankkinut vaatteeni lähinnä reissuilta sekä nettikauppoja ja kirppareita koluamalla. Eilen yritin pitkästä aikaa käydä keskustassa shoppailukierroksella, mutta pettyneenä taas kerran sain palata kotiin. Jompikumpi, minä tai muut oululaiset vaan ovat niin ajastaan jäljessä, ettei minun makuni todellakaan kohtaa tämän kaupungin tarjonnan kanssa. 

Ehdin jo kotiin asti murehtimaan löytämättä jäänyttä täydellistä kesämekkoa ja mekon kanssa sopivia koruja kun muistin lauantaiöisen taksimatkani keskustasta kotiin. Taksikuski huomasi YoZen -korvakoruni ja päätteli niistä, että uskaltaa suositella minulle uutta Kure -nimistä liikettä Oulun keskustassa. Tänään sitten tein löytöretken tuohon putiikkin. Ja täytyy kyllä todeta, että oikeassa taksikuski oli, sattui suosituksineen napakymppiin! Oulussa on muuten hauskoja taksikuskeja, tuo ei ollut ensimmäinen yllättävä keskustelu mun harvoilla taksimatkoillani!

Mutta se Kure on siis suomalaisen designin näyteikkuna, tilava putiikki Oulun keskustassa, postiaukion kupeessa. Esillä on pelkästään suomalaisia, niin tuttuja -kuten Uhana Design, Ivana Helsinki ja Karhu, kuin vielä vähän tuntemattomampiakin, pieniä brändejä, -vaikkapa Venka&Vinka, jonka koruihin ihastuin oitis. Paitsi suomalaisen designin näyteikkuna, Kure on myös olohuone, jonka lounge -kahvilaan voi istahtaa aikaa viettämään. 

Ja se täydellinen kesämekko. Se jäi vielä odottamaan löytymistä. Monta potentiaalista vaihtoehtoa kyllä kokeilin. Mutta kesämekon sijaan mukaan tarttui Uhanan Girl Gang -malliston Sail Away- t-paita. Eihän se mikään töihin puettava vaate ole, mutta jotenkin se tuntui nyt niin sopivalta voimapaidalta tähän kesään. Seilatkoon pois huoli ja stressi, tämän kesän aion elää täysin rinnoin nauttien! Hykertelin paita päällä niin sovituskopissa kuin vielä kotonakin ja tunsin itseni siksi samaksi hupsuksi tytöksi kuin silloin vuosia sittenkin. Ei siis yhtään turha ostos, niin hilpeitä tunteita se herättää!

Kure löytyy siis Oulusta osoitteesta Hallituskatu 30 ja netistä osoitteesta www.kurestore.fi . Suosittelen!

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Valoa kohti




Jonain päivänä solmut lähtevät viimein aukenemaan. Hitaasti, yksi kerrallaan. Mutta kuitenkin.
Ja voi miltä se tuntuu, kun yllättäen huomaatkin olevasi sittenkin vielä elossa!

Kun yhtäkkiä heräätkin alkukesän kukoistuksessa hehkuvaan luontoon, lämmittävään auringon valoon ja puissa laulaviin lintuihin. Jaksat tehdä asioita aivan vain sen takia, että ne tuottavat sinulle iloa. Ja vielä; muistat mitä se ilo tarkoittikaan!

Pieniä asioita, mutta niin suurta nautintoa ja iloa, että tekisi mieli huutaa ääneen koko maailmalle tätä olemassaolon riemua. Yhtäkkiä tuntuu, että maailma on taas avoin ja täynnä mahdollisuuksia sen loputtoman pitkään jatkuneen tyhjyyden tunteen sijaan.

En silti ole vielä perillä, en edes puolimatkassa. Alkutaipaleella vasta. Mutta ne ensimmäiset, kaikkein vaikeimmat askelet on kuitenkin otettu. Kaipasin sitä, että joku näkisi pahan oloni, edes joku välittäisi niin paljon, että huolehtisi ja auttaisi. Onneksi minulla on mieheni, joka näkee minut tarpeeksi läheltä huomatakseen ettei kaikki ole hyvin. Hänen kannustamana jaksoin viimein hakea apua, puhua ammatti-ihmisen kanssa kokemuksistani ja tunteistani.

Jotenkin hupaisaa, että jo ajatus siitä, että minulla on aika varattuna ammattilaisen pakeille, helpottaa oloa hurjasti. Se, että minun ei tarvitsekaan kantaa tätä kaikkea yksin, vaan joku kuuntelee ne synkimmätkin ajatukseni. Eikä sittenkään tuomitse tai paheksu. Olisinpa osannut edes kuvitella kuinka paljon se voisi helpottaa!

Pitkästä aikaa katson itseäni lempeästi, harjoittelen hyväksymään ja rakastamaan minua. Aivan vain näin, tällaisena. Oivalsin nimittäin jotain, mitä en ollut edes osannut ajatella: terapeuttini puhui paljon siitä stressistä, mitä lapsettomuus, jo melko pitkäänkin jatkuttuaan, on aiheuttanut. En minä ole osannut edes ajatella, että minä stressaisin. Tai tietenkin stressaan, niitä asioita jotka ihmisille ylipäänsä stressiä aiheuttavat: työ, opiskelu, arjen aikataulut jne. Ajattelin, että lapsettomuus aiheuttaa lähinnä epämääräistä pahaa oloa, ei se ole asia jota olisi oikeutettua kutsua stressitekijäksi. 

Mutta juuri niinhän se on. Se suurin stressin aiheuttaja, niin suuri kivi kuormassa, että yksikin tavallinen pikkukivi lisää kuormaan tekee sen kantamisesta jo melkein mahdotonta. Ja noita pikkukiviä on viime vuosien aikana riittänyt; opiskelu toisella paikkakunnalla ja jatkuva reissaaminen, opiskelusta johtuvat taloudelliset haasteet, työpaikan löytäminen ja nyt taas uuteen työpaikkaan sopeutuminen... Ei sittenkään ihme, jos polvet tuon kuorman alla tahtovat pettää.

Tänään minä katson itseäni lempeämmin. Kehun ja kiitän. "Sinä pieni urhea nainen, olet kovempaa tekoa kuin uskotkaan. Sinä olet rohkea ja hyvä, riittävän hyvä. Minä lupaan pitää sinusta parempaa huolta."

Minä olen harjoitellut yksi askel ja pieni asia kerrallaan. 
Ja jokaisen jälkeen olen taputtanut itseäni olkapäälle ja kehunut kauniisti.

Olen lähettänyt ystävälle viestin ja ehdottanut tapaamista, ensimmäistä kertaa tämän vuoden aikana.
Olen käynyt yksin jumpalla, liikkunut vain koska se tekee minulle hyvää. En siksi, koska on pakko koiran takia lähteä ulos.
Olen pyöräillyt torille jäätelölle mieheni kanssa, aivan tavallisena torstaina.
Olen käynyt kampaajalla, ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen.
Olen leiponut kakun.
Olen kertonut rakastavani ja tuntenut todella tarkoittavani sitä.

Minä imen itseeni taas elämää, muistelen ja opettelen taas sitä ihmistä, joksi jossain sisimmässä tunnen itseni. Joka päivä se ei varmasti ole niin helppoa kuin tänään, mutta onneksi saan tehdä tätä matkaa vain päivän kerrallaan, huomisesta vielä murehtimatta.

Muutoksia elämään ja elämisen tahtiin tämä matka varmasti vaatii. Mitä ne muutokset sitten ovat, sitä aion selvitellä ja tunnustella aivan rauhassa, ajan kanssa. Mutta takuulla aion valita enemmän asioita, jotka tekevät minulle hyvää ja vähemmän asioita, joita minun oletetaan tekevän. Ei elämä kiirehtimällä ja stressaamalla sen valmiimmaksi tule. Enkä minä ihmisenä varsinkaan.

Mutta valoa kohti! Kesän valoisinta päivää kohti. Ja sitä kohti, että osaisin nähdä valoa kaikessa, elämän synkeämmilläkin poluilla. Uskon, että blogissakin näkyy taas valoa. Yhtäkkiä mieli taas pursuaa ideoita.

Valoa ja lämpöä juhannusviikkoon!

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Viime vuonna lakkasin kirjoittamasta



Eräänä päivänä sanat vain loppuivat. Minä väsyin ja lakkasin kirjoittamasta.
Yritin kyllä, mutta sain aikaan vain katkonaisia lauseita ja hajallaan olevia ajatuksia.

Minä väsyin siihen, että kirjoitin maailmaa, jossa määrittelen itseni ja jokaisen muun ihmisen sen kautta, onko hänellä lapsia vai ei. Erottelen, tuotan toiseutta.

Halusin kieltää koko asian, lapsettomuuden. Unohtaa lapset, keskittyä aikuisten maailmaan; -siihen todellisuuteen, jota elän.

Koko vauhdikkaan kevään onnistuin kohtuullisen hyvin. En vain ajatellut koko asiaa. Tai jos ajattelinkin, ei minulla ollut aikaa pysyähtyä. Koko ajan täytyi mennä, kaupungista toiseen, tehtävästä toiseen, koulusta töihin töistä kouluun. Oli helppoa kiertää ja kieltää koko asia.

Mutta nyt olen kotona, eikä minun enää tarvitse matkustaa mihinkään. Vapaapäivänä saan olla ihan rauhassa, ei tarvitse pakata eikä suunnitella lähtöä ja työpäivänäkin saan herätä omasta sängystä. Nyt minulla on taas aikaa, ja se on aivan kamalaa. 

Mieli etsii pakopaikkaa taukoamatta. Jos muuttaisin, olisiko minun helpompi olla? Olisi enemmän tilaa hengittääkin. Muuttaisinko yksin vai muuttaisimmeko yhdessä? Jos vaihtaisin kaupunkia, jos vain asuisin siellä missä ystävänikin asuvat, olisiko kaikki helpompaa? Jos alkaisin harrastaa jotain uutta, jos edes remontoisin tämän nykyisen asunnon?

Aivan mitä tahansa, jotta ei tarvitsisi kohdata sitä perimmäistä syytä kaiken ahdistuksen takana. On sietämätöntä elää näin, toivoen ja odottaen kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Vaikka kuinka yritän uskotella, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita ja että kaikki vielä kääntyy hyväksi, menee niinkuin on tarkoitettu, niin ei se niin ole. Asiat luisuvat päivä päivältä synkempään suuntaan, vaikka kuinka näyttäisi siltä, että hyvin ja tasapainoisesti menee. 

Ei saa mokata töissä, ei saa väsyä. Täytyy huolehtia itsestään ja miehestään ja koirastaan, laskuistaan ja kodistaan. Ei saa sortua eikä murtua, täytyy säilyttää tasapainon illuusio. Koska toisin kuin synnytyssaliin, adoptiovanhemmaksi pääsy voidaan evätä pienemmästäkin syystä. 

Minä uuvun ajatusteni painon alla. On pakko taas kirjoittaa, yrittää saada tähän sekasotkuun edes jonkinlainen järjestys. Sillä minä pelkään sitä ihmistä, joka minusta on tulossa.

En tiennyt, että niin paljon vihaa mahtuu yhteen pieneen ihmiseen. Niin paljon vihaa, että välillä tunnen vastustamatonta halua repiä paljain käsin kohdun irti naiselta, joka kertoo hups vain tuosta vain taas tulleensa raskaaksi. Melkein vahingossa, puolihuolimattomasti. Tai halua työntää portaita alas sietämättömän onnellisesti hymyilevä, raskaana oleva tyttönen. Haluaisin, että hekin oppisivat tuntemaan edes pienen palan minun kivustani. 

En tiennyt, että myös niin paljon katkeruutta. Niin paljon, että jättäydyn mieluummin kotiin kuin kohtaan sen, miten joku toinen on jo saanut sen mistä minä vain haaveilen. Että kierrän kaukaa paikat joissa perheet viettävät aikaansa ja tiuskin vihaisesti marketissa juoksenteliville lapsille.

En myöskään tiennyt miten paljon pelkoa. Yksin ja ulkopuoliseksi jäämisen pelkoa, kun ei enää tunne kuuluvansa oikein mihinkään. Pelkoa oman jaksamisen puolesta, -mitä jos jonain päivänä selkärankani oikeasti katkeaa, en jaksa enää yhtään vaan toteutan jonkun synkimmistä ajatuksistani? Mitä jos vanhenen näin yksin, eikä minulla ole ketään minusta huolehtimassa?

Tänään kuitenkin kirjoitin melkein puolen vuoden tauon jälkeen. Kirjoitin, vaikka vieläkin lauseet ja ajatukset katkeilevat ja hajoavat. Näköjään solmut elämän lankakerästä eivät häviä vain kieltämällä niiden olemassaolon, vaan tätä lankavyyhteä täytyy aivan oikeasti selvitellä ajan kanssa. Kaikki solmut tuskin selviävät koskaan, mutta joskus niiden kanssa ehkä vielä voi taas elää.

Minä olen toisenlainen. Ei toiseuskaan häviä kieltämällä. Uskon, että en myöskään hurjimpien ja synkimpien ajatusteni kanssa kuitenkaan yksin. Aina on joku toinen, samalla tavalla toisenlainen. Siksi aion taas jaksaa kirjoittaa. Minulle ja muille samanlaisille. Toisenlaisille.