tiistai 28. marraskuuta 2017

Vielä kolme yötä!



Muistatteko lapsuudesta sen tunteen, kun aamulla, vanhempien mielestä varmasti aivan liian varhain heräät ja ensimmäinen ajatuksesi on: JOULUKALENTERI!!! Erityisesti joulukuun alkupuolella, kun kalenteri on vielä uusi ja pääset avaamaan niitä aivan ensimmäisiä luukkuja.

Olen jo parin viikon ajan laskenut öitä joulukuun ensimmäiseen päivään, kärsimättömänä kuin pikkulapsi. Nimittäin tänä vuonna minulla on pitkästä aikaa oma, aivan ihana joulukalenteri! Onneksi tähän aikaan vuodesta on aivan sallittua heittäytyä lapsen mielelle ja iloita kalenterin tuomista päivittäisistä pienistä yllätyksistä lainkaan peittelemättä iloaan.

Innostuin tämän joulun hiteistä, kosmetiikkajoulukalentereista. Mielestäni on kiva, että kalenterissa on jotain oikeasti ilahduttavaa ja hyödyllistäkin sen pahvinmakuisen suklaapalan sijaan. Suklaata ja muitakin herkkuja saa joulun alla muutenkin jo aivan kylliksi. On kiva testailla uusia tuotteita, löytää ehkä joku uusi suosikkikin noista minikokoisista tuotteista sen sijaan että tuhlaisi rahojaan täyskokoisiin purnukoihin, jotka sitten lopulta kuitenkin jäävät käyttämättä.

Mutta siitä rahan tuhlaamisesta puheenollen, ovathan markkinoilla olevat kosmetiikkakalenterit melko hintavia. Satuin kuitenkin Dermosililtä tavanomaista rasva-/pesuainetilausta tehdessäni huomaamaan, että myös Dermosilin verkkokaupasta löytyi uutuutena tuo kosmetiikkakalenteri. Verrattuna esimerkiksi Lumenen vastaavaan kalenteriin on se sitäpaitsi noin puolet halvempi!

Olen jo vuosia tilannut suurimman osan käyttämästäni "peruskosmetiikasta" Dermosilin verkkokaupasta suoraan kotiin kannettuna. Mielestäni on vain niin paljon helpompi tilata kerralla suurempi satsi esimerkiksi rasvoja ja pesuaineita, kuin juosta kauppareissuilla sopivien ja mieluisten tuotteiden perässä. Suurin osa Dermosilin tuotteista on myös kokemukseni mukaan varsin laaduikkaita ja kohtuuhintaisiakin.

Jännä nähdä, mitä tuo kalenteri lopulta pitää sisällään! Olen ymmärtänyt, että sisältä löytyy tuttuja perustuotteita minikokoisina, mutta myös ihan kalenteria varten tehtyjä erikoistuotteita. Kiva olisi testailla uusiakin juttuja, mutta jo valmiiksi tututkin tuotteet on minikokoisina helppo pakata mukaan  esimerkiksi salikassiin ja reissuille. 

Positiivisesti yllätti muuten myös tuo kalenterin ulkonäkö. Vaikka en niin perinteisten tonttukuvien ystävä olekaan, on tuo kalenteria koristava Heikki Laaksosen tonttumaalaus minun makuuni sopivan yksinkertainen ja jouluinen tunnelmaltaan. Eniten minua yllätti kalenterin suuri koko, hetken verran jouduin etsiskelemään paikkaa johon se kotonamme ylipäätään mahtuisi.

Kävin Dermosilin verkkokaupassa tänään kurkkimassa, ja kalenteria näyttäisi olevan vielä jäljellä. Verkkokaupan varsin pikaisilla toimitusajoilla uskoisin nopean tilauksen ehtivän juuri sopivasti joulukuun alkuun jo kotiinkin.

Enää kolme yötä, minua kyllä jo vähän jännittää!




Dermosilin verkkokauppa löytyy osoitteesta www.dermoshop.fi 

maanantai 27. marraskuuta 2017

Se hankala tyyppi?




Tapahtui tässä taannoin töissä erään puolitutun kanssa niitä näitä jutustellessani keskustelu, joka jäi pyörimään mieleeni ja sai minut pohtimaan keskustelukulttuuriamme. Tai oikeastaan poliittisen korrektiuden ja vaikenemisen kulttuuria, loputonta miellyttämisen halua.

Keskustelu meni jotakuinkin näin: kerroin tämänhetkisestä elämäntilanteestani. Siitä, että pidän opinnoista välivuotta ja harkitsen sitä, haluanko edes palata tulevana syksynä opintojen pariin. Että mietin, mitä muuta ylipäätään haluaisin elämässäni tehdä. Tähän keskustelukumppanini totesi, uskoakseni ihan leikillään: " Sun täytyy hankkia lapset nyt, niin ei tarvitse vielä ensi syksynä palata koulun penkille!" Vielä jonkin aikaa sitten olisinkin ehkä ohittanut tuon kommentin epämääräisellä mutinalla ja siirtynyt seuraavaan asiaan, mutta nyt kuulin suuni puhuvan ennen kuin ehdin edes ajatella: " Niin, en ole toistaiseksi löytänyt paikkaa, josta niitä voisi hankkia. Ostaisin varmaan kerralla useamman."

Seurasi vaivaantunut hiljaisuus. Hitaasti puna nousi keskustelukumppanini kasvoille ja takellellen, pitkästi ja vuolaasti hän pyyteli anteeksi. Niin pitkään, että minunkin olisi tehnyt mieli jo pyytää anteeksi aiheuttamaani vaivaa ja mielipahaa. Mutta pidin pääni, tiesin että nyt minulla ei ole siihen mitään syytä. 

Miten iloitsenkaan siitä, että huomaan oppineeni puolustamaan itseäni! Hitaasti ja varmasti, mutta kuitenkin! Uskon, että oppimalla puolustautumaan henkilökohtaisesti kohtaamaani epäreiluutta vastaan, osaan asettua myös toisen ihmisen asemaan ja puolustaa myös minua heikompaa. Enään en suostu vaikenemaan ja nielemään asioita, joita jälkikäteen vatvoisin yksin hampaitani kiristellen. Minulle suurin henkilökohtainen loukkaus on juuri tuo oletus siitä, että lapsia "tehdään" ihan tuosta vain. Miksi en siis ilmaisisi loukkaantumistani? Jollekin toiselle tuo ei olisi iso asia, mutta hänellä taas on omat kipukohtansa.

Ja miten kuitenkin, sanottuani mitä ajattelen olen yhtä aikaa ylpeä itsestäni ja häpeissäni. Häpeissäni siitä, kuinka olen yhdessä pienessä hetkessä saanut kepeän keskustelun muuttumaan vaivaantuneeksi ja vakavaksi. Pahoillani keskustelukumppanini puolesta nähdessäni kuinka hankala ja tukala olo hänellä on tilanteessa. Pahoillani myö siitä, etten osaa olla se miellyttävä, poliittisesti korrekti, hajuton ja mauton tyyppi.

Olenko oikeassa kun haluan puuttua kokemiini epäreiluuksiin, "tökkiä" ihmisiä vaivaannuttavilla ajatuksillani ja herätellä ajattelemaan? Vai olenko kenties vain itsenäiseen ajatteluun ja omanarvontuntoon kasvattavan nykykulttuurin tuote, joka kaikessa turhantärkeydessään unohtaa hienotunteisuuden ja hyvät käytöstavat? Vai ovatko hyvät käytöstavat sittenkin vain juoni, jolla maailman epäreiluuksiin puuttumista yritetään estää?

Onko sittenkin olemassa tilanteita, joissa vaikeneminen olisi kultaa?

Uskon silti itsepäisesti, että ei. Miten muuten voisin muuttaa maailmaa, kuin yksi ihminen kerrallaan? Jos pelkään kailottaa mielipiteeni ääneen, tulen nielemään sen myös tilanteessa, jossa sitä minulta kysytään. Ehkä kaikkein tärkeintä onkin sanoa ääneen juuri se epämiellyttävä totuus, mukavien ja miellyttävien asioiden puolestapuhujia tässä maailmassa kyllä riittää!

Niin kuin keskustelukumppaninikin taannoin lopulta minulle totesi: "kiitos, että sait minut ajattelemaan." Siinäpä syytä olla se hankala tyyppi, piikki toisen lihassa ja kivi kengässä!

perjantai 20. lokakuuta 2017

En mennyt vielä sittenkään



Kauan siihen meni, mutta täällä minä vielä olen!

Olin jo kauan aikaa sitten päättänyt poistaa koko blogini. Ajattelin, että olen jo sanonut kaiken mitä minulla on sanottavana. Vähän kyllästynytkin vuodattamaan synkkiä ajatuksiani muiden luettavaksi.
Ajattelin, että tämä blogi on tehnyt tehtävänsä ja minun on aika jatkaa eteenpäin.

Mutta ystäväni sai minut sittenkin toisiin ajatuksiin. "Sun pitää nimenomaan kirjoittaa siitä, miten valoisalta sun elämä nyt näyttää. Kertoa, ettei lapsettomuus välttämättä määrittele koko elämää!"

Niinpä minä olen vielä täällä. Kiitos, Elisa! <3

Niin, se lapsettomuus. Siitä olen jauhanut ja jauhanut alusta asti. Eihän se ole tauti josta voi parantua.  Uskon, että kävi miten kävi, jokainen lapsettomuudesta kärsinyt kantaa sitä kipua lopun elämäänsä sydämessään. Vaikka toiveet toteutuisivatkin ja syli olisi täynnä pieniä ihmeitä.

Kuitenkin, uskallan väittää, että jollain tapaa olen "parantunut". Tai ainakin prosessi on minun kohdallani hyvällä mallilla. Lasta meille ei ole tulossa, olen jollain tapaa ehkä myös päästänyt irti siitä haaveesta, että koskaan tulisikaan. Ja oikeastaan tällä hetkellä tuo ajatus ei edes kirpaise kovin syvältä. Olen jopa yllättänyt itseni odottamasta menkkojen alkua, jotta tiedän voivani keskittyä elämääni iloa tuoviin asioihin ja omien tavoitteideni toteuttamiseen jatkossakin. Se tuntui ihmeelliseltä, kun viime vuosina menkkojen alku on tarkoittanut lukemattomia päiviä, joina sängystä ylös pääseminen tuntui ylivoimaiselta tehtävältä.

Niin, olen kulkenut pitkän tien. Käynyt pohjalla, elänyt mustia vuosia. Olen unohtanut kuka olen, vältellyt ystäviäni, tuntenut huonommuutta ja hävennyt itseäni. Olen ollut huono ystävä, huono vaimo, huono myös itselleni. Oikeastaan halusin vain luovuttaa, ajattelin että ilman lasta elämällä ei oikeastaan ole minulle enää mitään tarjottavaa. Uskoin, että olen jo nähnyt ja kokenut kaiken kokemisen arvoisen. 

Onneksi ymmärsin ottaa aikalisän. Jätin opinnot tauolle, keskityn vain töihin tällä hetkellä. Ja uskalsin myös hakeutua ammattilaisen puheille. Ilman sitä ulkopuolisen näkemystä, häneltä saatua "lupaa" olla hukassa, masentunut ja stressaantunut, en varmasti olisi tässä tilanteessa nyt. Mutta paljon olen saanut tehdä töitä. Kulkea psykologin vastaanotolla, puhua, puhua ja puhua. Puhua itsekseni, puhua miehelleni, puhua ystävilleni. Hiljalleen on jaksanut tehdä jo muutakin kuin puhua. Olen uskaltanut jättää itseni mollaamisen ja vähättelyn, alkanut tehdä tietyllä tapaa itsekkäämpiä valintoja. Ja huomannut, että itsensä etusijalle asettamalla oikeastaan koko perhe voikin paljon paremmin. Kun minä voin hyvin, jaksan myös huolehtia parisuhteesta ja kotiasioista aivan eri tavalla.

Murehtimisen sijaan olen keskittynyt niihin hyviin asioihin, joita minulla tällä hetkellä on elämässäni: työhön, tähän pieneen kahden ihmisen ja yhden koiran perheeseen, harrastuksiini, pitkästä aikaa myös ystäviini... Olen katsonut aamuisin itseäni peilistä ja todennut, että sinäkin olet tärkeä, välittämisen ja huolenpidon arvoinen. 

Suurin oivallus, tai oikeastaan sitä voisi kutsua myös päätökseksi, on ettei synnyttäminen tee minusta yhtään enemmän naista, ei äitiä, eikä sen tärkeämpää ihmistä tai yhteiskunnan jäsentä kuin olen jo nyt. Minun ei tarvitse kokea alemmuuden tunnetta tai joustaa periaatteissani ja aikatauluissani verrattuna niihin ikä-/työtovereihini, joilla on lapsia. Minulle on tarjottu elämässäni mahdollisuus asettaa itseni etusijalle monessa asiassa ja aion totta vie nauttia siitä tilaisuudesta! Se, joka tuon kokee itsekkääksi ajatteluksi, saa minun puolesta niin kokea. Hän ei tunne sitä polkua, jota pitkin olen tähän tilanteeseen tullut!

Ei jokainen päivä ole pelkkää euforiaa ja hyvää oloa. Mutta päivä päivältä paremmin, täydellistä tästä elämästä ei tule koskaan. Nyt kuitenkin tuntuu, että meidän perheestä ei sittenkään puutu mitään eikä ketään. Uskon siihen, että voin olla onnellinen ja tyytyväinen näinkin, -ilman sitä vuosia odotettua vauvaakin. 

Olen silti tyytyväinen, että olen uskaltanut avata suuni ja puhua asiasta, joka koetaan hyvin yksityiseksi ja salaiseksikin. Yhtäkkiä huomaan, että ystäväpiirissäni todella moni painii samojen asioiden ja ajatusten kanssa. Niin, olemme toki juuri siinä iässä: vähän päälle kolmekymppisiä, perheen perustaminen alkaa olla ajankohtaista. Ja kas vain, huomaammekin ettei se olekaan niin yksinkertaista kuin olemme aina kuvitelleet! En siis ole yksin, vaan minun kipupisteeni ovat samoja kuin yllättävän monen kanssaeläjäni ympärilläni. Katsotaan siis toisiamme lempeästi, koskaan ei tiedä mitä vieressä olevan ihmisen kiiltelevän pinnan alla kuplii. Toivon osaavani itse olla tukena ihmiselle, joka käy läpi samoja asioita, joita olen itse vuosien mittaan kipuillut. 

Ja se vauva, totta kai se on meidän perheeseemme aivan yhtä odotettu ja tervetullut vieläkin. Mutta ei se elämästämme tämän täydellisempää tee! Onneksi ilonaiheita nyt riittää ja oivalluksia elämästä tulee vastaan päivittäin. Niistä myöhemmin lisää!

Iloa viikonloppuun!

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Oulun ihanin putiikki ja kesän voimapaita




En ole koskaan pitänyt Oulua oikein shoppailukaupunkina, ja olenkin koko täällä asumisen ajan hankkinut vaatteeni lähinnä reissuilta sekä nettikauppoja ja kirppareita koluamalla. Eilen yritin pitkästä aikaa käydä keskustassa shoppailukierroksella, mutta pettyneenä taas kerran sain palata kotiin. Jompikumpi, minä tai muut oululaiset vaan ovat niin ajastaan jäljessä, ettei minun makuni todellakaan kohtaa tämän kaupungin tarjonnan kanssa. 

Ehdin jo kotiin asti murehtimaan löytämättä jäänyttä täydellistä kesämekkoa ja mekon kanssa sopivia koruja kun muistin lauantaiöisen taksimatkani keskustasta kotiin. Taksikuski huomasi YoZen -korvakoruni ja päätteli niistä, että uskaltaa suositella minulle uutta Kure -nimistä liikettä Oulun keskustassa. Tänään sitten tein löytöretken tuohon putiikkin. Ja täytyy kyllä todeta, että oikeassa taksikuski oli, sattui suosituksineen napakymppiin! Oulussa on muuten hauskoja taksikuskeja, tuo ei ollut ensimmäinen yllättävä keskustelu mun harvoilla taksimatkoillani!

Mutta se Kure on siis suomalaisen designin näyteikkuna, tilava putiikki Oulun keskustassa, postiaukion kupeessa. Esillä on pelkästään suomalaisia, niin tuttuja -kuten Uhana Design, Ivana Helsinki ja Karhu, kuin vielä vähän tuntemattomampiakin, pieniä brändejä, -vaikkapa Venka&Vinka, jonka koruihin ihastuin oitis. Paitsi suomalaisen designin näyteikkuna, Kure on myös olohuone, jonka lounge -kahvilaan voi istahtaa aikaa viettämään. 

Ja se täydellinen kesämekko. Se jäi vielä odottamaan löytymistä. Monta potentiaalista vaihtoehtoa kyllä kokeilin. Mutta kesämekon sijaan mukaan tarttui Uhanan Girl Gang -malliston Sail Away- t-paita. Eihän se mikään töihin puettava vaate ole, mutta jotenkin se tuntui nyt niin sopivalta voimapaidalta tähän kesään. Seilatkoon pois huoli ja stressi, tämän kesän aion elää täysin rinnoin nauttien! Hykertelin paita päällä niin sovituskopissa kuin vielä kotonakin ja tunsin itseni siksi samaksi hupsuksi tytöksi kuin silloin vuosia sittenkin. Ei siis yhtään turha ostos, niin hilpeitä tunteita se herättää!

Kure löytyy siis Oulusta osoitteesta Hallituskatu 30 ja netistä osoitteesta www.kurestore.fi . Suosittelen!

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Valoa kohti




Jonain päivänä solmut lähtevät viimein aukenemaan. Hitaasti, yksi kerrallaan. Mutta kuitenkin.
Ja voi miltä se tuntuu, kun yllättäen huomaatkin olevasi sittenkin vielä elossa!

Kun yhtäkkiä heräätkin alkukesän kukoistuksessa hehkuvaan luontoon, lämmittävään auringon valoon ja puissa laulaviin lintuihin. Jaksat tehdä asioita aivan vain sen takia, että ne tuottavat sinulle iloa. Ja vielä; muistat mitä se ilo tarkoittikaan!

Pieniä asioita, mutta niin suurta nautintoa ja iloa, että tekisi mieli huutaa ääneen koko maailmalle tätä olemassaolon riemua. Yhtäkkiä tuntuu, että maailma on taas avoin ja täynnä mahdollisuuksia sen loputtoman pitkään jatkuneen tyhjyyden tunteen sijaan.

En silti ole vielä perillä, en edes puolimatkassa. Alkutaipaleella vasta. Mutta ne ensimmäiset, kaikkein vaikeimmat askelet on kuitenkin otettu. Kaipasin sitä, että joku näkisi pahan oloni, edes joku välittäisi niin paljon, että huolehtisi ja auttaisi. Onneksi minulla on mieheni, joka näkee minut tarpeeksi läheltä huomatakseen ettei kaikki ole hyvin. Hänen kannustamana jaksoin viimein hakea apua, puhua ammatti-ihmisen kanssa kokemuksistani ja tunteistani.

Jotenkin hupaisaa, että jo ajatus siitä, että minulla on aika varattuna ammattilaisen pakeille, helpottaa oloa hurjasti. Se, että minun ei tarvitsekaan kantaa tätä kaikkea yksin, vaan joku kuuntelee ne synkimmätkin ajatukseni. Eikä sittenkään tuomitse tai paheksu. Olisinpa osannut edes kuvitella kuinka paljon se voisi helpottaa!

Pitkästä aikaa katson itseäni lempeästi, harjoittelen hyväksymään ja rakastamaan minua. Aivan vain näin, tällaisena. Oivalsin nimittäin jotain, mitä en ollut edes osannut ajatella: terapeuttini puhui paljon siitä stressistä, mitä lapsettomuus, jo melko pitkäänkin jatkuttuaan, on aiheuttanut. En minä ole osannut edes ajatella, että minä stressaisin. Tai tietenkin stressaan, niitä asioita jotka ihmisille ylipäänsä stressiä aiheuttavat: työ, opiskelu, arjen aikataulut jne. Ajattelin, että lapsettomuus aiheuttaa lähinnä epämääräistä pahaa oloa, ei se ole asia jota olisi oikeutettua kutsua stressitekijäksi. 

Mutta juuri niinhän se on. Se suurin stressin aiheuttaja, niin suuri kivi kuormassa, että yksikin tavallinen pikkukivi lisää kuormaan tekee sen kantamisesta jo melkein mahdotonta. Ja noita pikkukiviä on viime vuosien aikana riittänyt; opiskelu toisella paikkakunnalla ja jatkuva reissaaminen, opiskelusta johtuvat taloudelliset haasteet, työpaikan löytäminen ja nyt taas uuteen työpaikkaan sopeutuminen... Ei sittenkään ihme, jos polvet tuon kuorman alla tahtovat pettää.

Tänään minä katson itseäni lempeämmin. Kehun ja kiitän. "Sinä pieni urhea nainen, olet kovempaa tekoa kuin uskotkaan. Sinä olet rohkea ja hyvä, riittävän hyvä. Minä lupaan pitää sinusta parempaa huolta."

Minä olen harjoitellut yksi askel ja pieni asia kerrallaan. 
Ja jokaisen jälkeen olen taputtanut itseäni olkapäälle ja kehunut kauniisti.

Olen lähettänyt ystävälle viestin ja ehdottanut tapaamista, ensimmäistä kertaa tämän vuoden aikana.
Olen käynyt yksin jumpalla, liikkunut vain koska se tekee minulle hyvää. En siksi, koska on pakko koiran takia lähteä ulos.
Olen pyöräillyt torille jäätelölle mieheni kanssa, aivan tavallisena torstaina.
Olen käynyt kampaajalla, ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen.
Olen leiponut kakun.
Olen kertonut rakastavani ja tuntenut todella tarkoittavani sitä.

Minä imen itseeni taas elämää, muistelen ja opettelen taas sitä ihmistä, joksi jossain sisimmässä tunnen itseni. Joka päivä se ei varmasti ole niin helppoa kuin tänään, mutta onneksi saan tehdä tätä matkaa vain päivän kerrallaan, huomisesta vielä murehtimatta.

Muutoksia elämään ja elämisen tahtiin tämä matka varmasti vaatii. Mitä ne muutokset sitten ovat, sitä aion selvitellä ja tunnustella aivan rauhassa, ajan kanssa. Mutta takuulla aion valita enemmän asioita, jotka tekevät minulle hyvää ja vähemmän asioita, joita minun oletetaan tekevän. Ei elämä kiirehtimällä ja stressaamalla sen valmiimmaksi tule. Enkä minä ihmisenä varsinkaan.

Mutta valoa kohti! Kesän valoisinta päivää kohti. Ja sitä kohti, että osaisin nähdä valoa kaikessa, elämän synkeämmilläkin poluilla. Uskon, että blogissakin näkyy taas valoa. Yhtäkkiä mieli taas pursuaa ideoita.

Valoa ja lämpöä juhannusviikkoon!

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Viime vuonna lakkasin kirjoittamasta



Eräänä päivänä sanat vain loppuivat. Minä väsyin ja lakkasin kirjoittamasta.
Yritin kyllä, mutta sain aikaan vain katkonaisia lauseita ja hajallaan olevia ajatuksia.

Minä väsyin siihen, että kirjoitin maailmaa, jossa määrittelen itseni ja jokaisen muun ihmisen sen kautta, onko hänellä lapsia vai ei. Erottelen, tuotan toiseutta.

Halusin kieltää koko asian, lapsettomuuden. Unohtaa lapset, keskittyä aikuisten maailmaan; -siihen todellisuuteen, jota elän.

Koko vauhdikkaan kevään onnistuin kohtuullisen hyvin. En vain ajatellut koko asiaa. Tai jos ajattelinkin, ei minulla ollut aikaa pysyähtyä. Koko ajan täytyi mennä, kaupungista toiseen, tehtävästä toiseen, koulusta töihin töistä kouluun. Oli helppoa kiertää ja kieltää koko asia.

Mutta nyt olen kotona, eikä minun enää tarvitse matkustaa mihinkään. Vapaapäivänä saan olla ihan rauhassa, ei tarvitse pakata eikä suunnitella lähtöä ja työpäivänäkin saan herätä omasta sängystä. Nyt minulla on taas aikaa, ja se on aivan kamalaa. 

Mieli etsii pakopaikkaa taukoamatta. Jos muuttaisin, olisiko minun helpompi olla? Olisi enemmän tilaa hengittääkin. Muuttaisinko yksin vai muuttaisimmeko yhdessä? Jos vaihtaisin kaupunkia, jos vain asuisin siellä missä ystävänikin asuvat, olisiko kaikki helpompaa? Jos alkaisin harrastaa jotain uutta, jos edes remontoisin tämän nykyisen asunnon?

Aivan mitä tahansa, jotta ei tarvitsisi kohdata sitä perimmäistä syytä kaiken ahdistuksen takana. On sietämätöntä elää näin, toivoen ja odottaen kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Vaikka kuinka yritän uskotella, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita ja että kaikki vielä kääntyy hyväksi, menee niinkuin on tarkoitettu, niin ei se niin ole. Asiat luisuvat päivä päivältä synkempään suuntaan, vaikka kuinka näyttäisi siltä, että hyvin ja tasapainoisesti menee. 

Ei saa mokata töissä, ei saa väsyä. Täytyy huolehtia itsestään ja miehestään ja koirastaan, laskuistaan ja kodistaan. Ei saa sortua eikä murtua, täytyy säilyttää tasapainon illuusio. Koska toisin kuin synnytyssaliin, adoptiovanhemmaksi pääsy voidaan evätä pienemmästäkin syystä. 

Minä uuvun ajatusteni painon alla. On pakko taas kirjoittaa, yrittää saada tähän sekasotkuun edes jonkinlainen järjestys. Sillä minä pelkään sitä ihmistä, joka minusta on tulossa.

En tiennyt, että niin paljon vihaa mahtuu yhteen pieneen ihmiseen. Niin paljon vihaa, että välillä tunnen vastustamatonta halua repiä paljain käsin kohdun irti naiselta, joka kertoo hups vain tuosta vain taas tulleensa raskaaksi. Melkein vahingossa, puolihuolimattomasti. Tai halua työntää portaita alas sietämättömän onnellisesti hymyilevä, raskaana oleva tyttönen. Haluaisin, että hekin oppisivat tuntemaan edes pienen palan minun kivustani. 

En tiennyt, että myös niin paljon katkeruutta. Niin paljon, että jättäydyn mieluummin kotiin kuin kohtaan sen, miten joku toinen on jo saanut sen mistä minä vain haaveilen. Että kierrän kaukaa paikat joissa perheet viettävät aikaansa ja tiuskin vihaisesti marketissa juoksenteliville lapsille.

En myöskään tiennyt miten paljon pelkoa. Yksin ja ulkopuoliseksi jäämisen pelkoa, kun ei enää tunne kuuluvansa oikein mihinkään. Pelkoa oman jaksamisen puolesta, -mitä jos jonain päivänä selkärankani oikeasti katkeaa, en jaksa enää yhtään vaan toteutan jonkun synkimmistä ajatuksistani? Mitä jos vanhenen näin yksin, eikä minulla ole ketään minusta huolehtimassa?

Tänään kuitenkin kirjoitin melkein puolen vuoden tauon jälkeen. Kirjoitin, vaikka vieläkin lauseet ja ajatukset katkeilevat ja hajoavat. Näköjään solmut elämän lankakerästä eivät häviä vain kieltämällä niiden olemassaolon, vaan tätä lankavyyhteä täytyy aivan oikeasti selvitellä ajan kanssa. Kaikki solmut tuskin selviävät koskaan, mutta joskus niiden kanssa ehkä vielä voi taas elää.

Minä olen toisenlainen. Ei toiseuskaan häviä kieltämällä. Uskon, että en myöskään hurjimpien ja synkimpien ajatusteni kanssa kuitenkaan yksin. Aina on joku toinen, samalla tavalla toisenlainen. Siksi aion taas jaksaa kirjoittaa. Minulle ja muille samanlaisille. Toisenlaisille.