keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Kerro kerro kuvastin




"Olen koko syksyn Laura ihastellut kuinka kauniit ja persoonalliset vaatteet sulla on aina päällä. Sulla on kyllä niin kiva tyyli!"

Pari viikkoa sitten, ennen erästä konserttia tuskaillessani takahuoneessa tukkakriisissä vain hetkeä ennen konsertin alkua sain tuon ihanan kehun. Jotenkin se jäi mieleeni aivan erityisesti ja sai miettimään sitä, kuinka eri tavalla itse katsoo itseään verrattuna siihen, miten muut sinut näkevät. Itseään kohtaan on helppo olla niin tolkuttoman armoton ja rakkaudeton, toiset on paljon helpompi hyväksyä juuri sellaisina kuin  he ovat. 

Minua todella hykähdytti se ajatus, että koko syksyn, jonka olin itse tuskastellut kiristävien ja puristavien, kulahtaneiden ja elähtäneiden vaatteideni kanssa, joku toinen on ihastellut pukeutumistani ja tyyliäni. Ihanaa, että hän sanoi tuon asian ääneen! Se nimittäin sai minussa aikaan isoja asioita.

Itsensä hyväksyminen, se että kantaa itsensä ylpeästi juuri sellaisena kuin on, on varmasti elinikäinen opettelun paikka. Siihen peilin eteen vatsamakkaroitaan ja hyllyviä reisiään kauhistelemaan jumiutuu niin helposti. Aivan liian usein tulee kauhisteltua ääneen, mollattua ja nimiteltyä itseään. Silloin on helppo kuvitella, että kaikki olisi paljon paremmin kun tuosta muutaman sentin saisin pois ja treenaisin pakaran vähän pyöreämmäksi. Itsensä mollaamisen ja inhorealismin värittämän peilineduspuhetuokion jälkeen on oikeastaan aivan sama mitä pukee päälleen. Koko vaatekaapin sisältö näyttää ja tuntuu varmasti aivan kamalalta. Koska olo on aivan kamala jo valmiiksi, ei sitä voi korjata kauniilla vaatteilla.

Olen muistellut paljon sitä yli kaksikymmentä kiloa kevyempää minääni vuosien takaa. Peilin edessä itseäni tuijotellen olen yrittänyt löytää nykyisen pehmeän naisenvartaloni kätköistä sen hoikan, urheilullisen, lihaksikkaan, monen mittapuun mukaan "oikeanlaisen" kropan. Se on nyt hyvin piilotettu, sanoisin jopa että mennyttä. Tuskin sitä löydänkään enää koskaan. Mutta olen onnekseni huomannut senkin, että en oikeastaan haluakaan sitä takaisin. Se tyttö, joka näytti hyvältä alasti ja taipui vaikka millaiselle mutkalle ilman häiritseviä vatsamakkaroita, ei kuitenkaan ollut kovin onnellinen. Aivan samalla tavalla silloin seisoin peilin edessä miettien, kuinka vielä pitäisi treenata jotta vatsalihakset erottuisivat edes vähän paremmin, kuinka vielä pitäisi saada muutama kilo tiputettua ja pakaraa vähän muokattua. Se tyttö haki hyväksyntää ja rakkautta, kuvitteli että voidakseen olla rakkauden arvoinen täytyisi olla ulkoisesti ja sisäisesti täydellinen. 

Rakkaus tuli. Tuli sitten, kun ensin löytyi onni ja tyytyväisyys itseen ja omaan elämään. Ja rakkauden myötä tuli myös uusi, pyöreämpi peilikuva. On ollut aikoja, kun en ole katsonutkaan peiliin sen armottomuuden takia ja myös aikoja, jolloin olen viettänyt tuntikausia peilin edessä makkaroitani puristellen ja itseäni mollaten. Mukaan mahtuu myös aikoja, kun olen vältellyt viimeiseen asti jokaista sosiaalista tilannetta. Erityisesti vanhojen ystävieni tapaamista. Niitä, jotka tunsivat sen hoikan ja urheilullisen tytön joka joskus olin. Olen pelännyt yli kaiken sitä, kuinka he kauhistuvat nähdessään nykyisen minäni ja surkuttelevat mielessään sitä, mikä onneton pullukka minusta on tullut.

Koska valitettava totuus tuntuu olevan se, että nykypäivänä menestys ja hoikkuus rinnastetaan toisiinsa. Ne todelliset menestyjät, omien elämiensä supersankarit näyttävät ammattiurheilijoilta ja suoriutuvat töistään ja opinnoistaan vaivattomasti. Se, ettet pysty pitämään koko tuota pakettia kasassa, vaan annat jonkun osa-alueen repsahtaa, kertoo tämän ajan mittapuiden mukaan heikkoudesta. Kovassa, materialismin ja menestyksen mukaan mitattavassa maailmassa heikkous on perisynti, joka tuntuu tekevän sinusta arvottoman.

Mutta minä olen heikko. Hauras ja hatara ihminen. Vaan silti rakastettu. Ja rakkaus, oikea sellainen, ei vaadi minua muuttumaan ollakseni sen arvoinen. Sille minä riitän näin, juuri tällaisena kuin olen. Kumpa vain osaisin, tai kumpa vain osaisimme, rakastaa myös itseämme yhtä armollisesti. Olla lempeitä ja katsoa siinä peilin edessä rakastavien silmälasien läpi myös niitä selluliitteja ja makkaroita. Onni ei tule niitä sulattamalla, se on niistä huolimatta. Ja se tekee minustakin kauniin. Minä rakastan, minua rakastetaan. Olen hyvä juuri näin. Se riittää minulle, sen täytyy siis riittää muillekin. 







tiistai 27. joulukuuta 2016

Tuo kotiin lasten riemua kun loistaa joulupuu




Joulu oli, joulu meni.

Todella pitkästä aikaa sellainen joulu, ettei minulla ollut yhtään töitä, vaan sain olla ihan rauhassa kotona. Valmistella ja hössöttää, tehdä joulusiivousta, paketoida lahjoja, leipoakin vähän. Oikein odotin tätä ihmeellistä joulua, ajattelin että nyt saan nauttia täysin rinnoin kaikkien töiden parissa vietettyjen joulujen edestä. 

Mutta ei. Nyt jos koskaan minusta tuntuu, ettei se joulu tänä vuonna tullutkaan. Vaikka olosuhteet olivat kaikki kohdallaan: oli kauniiksi laitettu koti ja saunassa puhdas mäntysuovan tuoksu. Oli herkkuja pullisteleva jääkaappi ja huolella paketoidut lahjat. Oli vielä jouluaattona melkein koko perhekin koolla Rovaniemellä, minun vanhempieni luona. 

Kaikkien sisarusteni lasten mukana ollessa ei talosta tosiaan puuttunut lasten riemua. Oli ihana seurata sitä, kuinka jännittynein pienin lapsensydämin he pomppasivat jouluaattoaamuna intoa täynnä ylös ja laskivat tunteja joulupukin tuloon. Tuota samaa odotuksen ja innon kuplivaa tunnetta olin kaivannut itsekin ennen joulua. Mikä olisikaan sen parempi keino joulumielen löytämiseen?

Mutta lapsen riemu on valitettavasti melko äänekästä. Se meteli, mikä kotonani jouluaattona oli, tuntuu soivan korvissani vieläkin. On aina yhtä ihanaa touhuta noiden pienten tädin kullanmurujen kanssa, mutta samalla ymmärsin jotain siitä, mistä minun jouluni ja joulumieleni muodostuu: ei minua haittaa olla töissä, oikeastaan kaipasin sinne tänäkin jouluna. Töissä saan ilahduttaa ihmisiä musiikilla, laulaa joululauluja sekä tuoda iloa ja joulun tunnelmaa monen yksinäisen ja sairaankin ihmisen luo. Töissä saan myös itsekin hiljentyä ja rauhoittua joulun syvimmän sanoman äärelle.

Olen kuullut monet kerrat ihmisten sanovan, kuinka joulu saa syvemmän merkityksen vasta omien lasten kautta. Toki minäkin haaveilen siitä, että saisin joskus omien pienteni kanssa odottaa joulua ja nähdä heidän riemunsa. Mutta tänä jouluna oli lohdullista huomata se, että olen myös löytänyt minun jouluni, -minun oman tapani viettää joulun juhlaa. Minulle tärkeintä on hiljaisuus ja rauhoittuminen kotiin niiden rakkaimpien ihmisten kanssa. Tärkeää on myös perinteet, hautausmaalla ja joulukirkossa käynti. Yleensä olen toki siellä joulukirkossa ihan työni puolesta. Tänä vuonna jätin huonosti nukutun yön ja loputtoman metelin aiheuttaman väsymyksen takia menemättä kirkkoon ja se jotenkin harmittaa vieläkin. Tuntuu, että jotain olennaista joulusta jäi puuttumaan. Tärkeää on myös aika olla vain, kuunnella joululauluja jos jaksaa, lukea paljon kirjoja ja istua hiljaa mietteissään kynttilän valossa.

Siinä on jotain todella huojentavaa kun huomaa, että omat tavat viettää juhlaa ovat muotoutuneet hiljalleen. Vaikka joka joulu tästä eteenpäinkin tulen törmäämään siihen, kuinka joulu on lasten juhla, tiedän myös ettei se ole ainoa totuus. Joulu on myös minun juhlani ja saan, ja vielä tärkeämpää: osaan viettää sitä juuri minulle parhaimmin sopivalla tavalla. Minun jouluni on työtä ja sen tuomaa iloa, mutta myös hiljaisuutta, rauhaa ja perinteitä.

Varmasti joka joulu se kirpaisee, kun seuraa vierestä lapsiperheiden valmistautumista jouluun. Sitä samanlaista, lapsenomaista intoa ja jännitystä on aikuisena enää mahdoton tavoittaa. Joka vuosi se kirpaisee. Mutta samaan aikaan uskon, että vuosi vuodelta opin nauttimaan enemmän ja enemmän omasta joulustani. Ja myös uskallan rohkeasti tehdä joulustani juuri oman näköiseni. Unohtaa sukulaisissa juoksemisen ja turhan materialismin, keskittyä rauhoittumiseen, hyvään ruokaan ja pysähtymiseen kiireen keskellä.

Sitä on minun jouluni, riemua rauhasta ja hiljaisuudesta.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Värin pisaroita



Pimeinä syksyn ja talven päivinä tulee usein pukeuduttua tunnelmaan sopivasti: mustaan ja harmaan eri sävyihin. Jotenkin se tuntuu niin mukavalta ja turvalliselta. Niinkuin uppoutuisi ympäröivään maisemaan ja pimeyteen itsekin. Kirkkaat, kesäiset värit tuntuvat tuolloin jopa hävyttömän räikeiltä. 

Kuitenkin minusta alkoi marraskuun pimeässä tuntua siltä, että tuo musta-valko-harmaa värimaailma tarttui minuun kokonaan. Peilistä katsoessa kasvotkin näyttivät harmailta ja värittömiltä. Kaipasin jotain sopivan pientä, mutta kuitenkin väriä ja valoa antavaa pukeutumiseeni. Silloin löysin netissä surffaillessani ihan sattumalta nämä tämän syksyn rakkaudet: muutamat uudet korvakorut, joita olenkin pitänyt joka ikinen päivä siitä lähtien kun ne käsiini sain. 

Korut ovat Riikka luo -korumerkin puisia nappikorvakoruja, joita valmistaa kuvataitelija Riikka Luo. Koruverkkokauppa löytyy osoitteesta bbling.fi . Verkkokauppa on niin täynnä toinen toistaan värikkäämpiä ja kauniimpia koruja, että minulla tahtoi tosissaan iskeä valinnan vaikeus noita omiani tilatessa. Puisten korvakorujen lisäksi kaupasta löytyy esimerkiksi käsinvalmistettuja valokuvakoruja, jotka siis voi teettää omasta valokuvastaan sekä nahka- , sisäkumi- ja kangaskoruja. Tuo valokuvakoru jollakin muistoja herättävällä, korun saajalle tärkeällä valokuvalla olisi kyllä mitä loistavin lahjaidea!

Suosittelen tutustumaan jos olet yhtään korufriikki kauneuden rakastaja! Hinnaltaan korut olivat mielestäni yllättävänkin edullisia, joten pientä piristystä talven harmauteen saa hankittua jo pikkurahallakin. Harmaat vaatteet ja talvenkalpeat kasvotkin heräävät loistoonsa, kun saavat hieman väriä piristyksekseen! Nuo kasaripisarat ovat minun oma suosikkini, erityisesti mustien vaatteiden kanssa. Timantin muotoiset, pastelliväriset taas sointuvat kauniisti harmaiden vaatteiden kanssa.

Korut saapuivat kotiin kirjepostina pakattuina kauniiseen pahvirasiaan. Tuossa laatikossa korut on helppo säilyttää, tai lahjaksi koruja tilattaessa lahjapakettikin on siinä valmiina. Joululahjojen kanssa varmasti täytyy jo pitää kiirettä, mutta uskoisin, että vielä ei ole myöhäistä! 









sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Puhutaanko rahasta?


"Mikäs hätä sulla muka on", kuulen usein kun valittelen, että opiskelijana rahat on todella tiukilla jatkuvasti. "-Sullahan on mies töissä ja tienaakin vielä kai aivan kohtuullisen hyvin."

Niinpä. Eihän minulla oikeasti ole hätää, tiedän sen. Mutta ei se silti tarkoita, etteikö meillä raha-asioissa riittäisi haasteita ratkaistavaksi. Eritoten parisuhteen kannalta. Raha on toden totta meilläkin ongelma, vaikka jokaista penniä ei jatkuvasti tarvitsekaan laskea.

Mutta kehtaako rahasta puhua? Usein tuntuu, että on noloa myöntää olevansa rahaton. Mutta vielä nolompaa ja sietämättömämpää tuntuu olevan, jos viitsit ääneen sanoa, ettei sinulla ole rahahuolia. Että tulosi riittävät mainiosti elämiseen ja siihen, mitä tarvitset.

Marja Hintikka livessä puhuttiin tällä viikolla rahasta; -perheen perspektiivistä ja erityisesti äitiyden vaikutuksesta perheen talouteen. Yksi suuri kysymys keskusteluissa oli se, kuinka perheen menot jakautuvat silloin, kun puolisoiden tulot ovat epätasapainossa. Vaikka me emme ole lapsiperhe, eivätkä meidän tuloeromme johdu perhesyistä, on minulla nähdäkseni melkoisen hyvä tuntemus tilanteesta, jossa perheen tulot ja menot jakautuvat epätasaisesti, jopa epäreilusti monessa mielessä. 

Tällä hetkellä minä opiskelen. Ensimmäistä kertaa opiskelijaelämäni aikana vielä niin, etten säännöllisesti käy edes opintojen ohella töissä. Opintotuki on ainoa tulonlähteeni, joka kahden kaupungin ja kodin väliä seilatessa kattaa hädin tuskin puolet, ehkä vain kolmasosan kuukausittaisista menoista. Elän siis mieheni siivellä, mitä sitä kiertelemään. Todennäköisesti opiskeluni ei edes olisi ollut taloudellisesti mahdollista, jos eläisin yksin ja joutuisin vastaamaan kaikista menoistani itse.

Tilanteeni on silti monessa suhteessa helpompi kuin useimmilla opiskelijatovereillani. Saatan joskus viikonloppuisin päästä ulos syömään ja voin ostaa juustoa leivän päälle. Siis voin, jos pääsen yli jatkuvasti kalvavasta syyllisyydestä ja suostun tuhlaamaan itseeni noin holtittomasti.

Syyllisyys. Se on asia, jonka kanssa täytyy oppia elämään tilanteessa, jossa joutuu jatkuvasti elämään toisen avun varassa. Usein on helpompi kärvistellä päiviä pelkän kaurapuuron voimin kuin myöntää tarvitsevansa apua taas kerran. Itsenäisyyden illuusiosta tekee mieli pitää kiinni viimeiseen asti. Sen myöntäminen,  ettei pysty ottamaan vastuuta meidän yhteisestä elämästämme ja yhteisistä asioistamme samalla tavalla kuin puolisoni, tekee kipeää. Se nolottaa, se sattuu, se syyllistää. On kuluttavaa miettiä jatkuvasti, voinko ostaa vaikkapa uuden ripsivärin jo hetki sitten loppuneen tilalle, kun sen ostaminen tarkoittaa sitä, että joudun entistä nopeammin myöntämään taas miehelleni, että rahat ovat jälleen loppu.

Pahinta kaikista on kuitenkin kateus. Kauhistuin, järkytyin ja häpesin suunnattomasti kun muutama viikko sitten ymmärsin, että minua jo jonkin aikaa kalvanut epämääräinen, paha olo olikin kateutta. Kateutta miestäni kohtaan, joka silmääkään räpäyttämättä auttaa minua joka kerta, kun vain uskallan pyytää. Miten kiittämätöntä! Tuota oivallusta siis edelsi tilanne, että minun viimeiset päälle mahtuneet farkkuni olivat juuri menneet lopullisesti rikki. Kuljin siis leggingseissä ja sukkahousuissa, joissa niissäkin tuntui kaikissa olevan ainakin yksi reikä. Olisin kovasti halunnut uudet farkut, mutta ei vain ollut varaa. Samaan aikaan mieheni, toki minun kannustamana, shoppaili kokonaan uuden vaatekerran takkia ja kenkiä myöten. Se otti koville. Uskallan väittää, ettei materia ole minulle niin kovin tärkeää. Ei reikä sukkahousuissa juuri minun menoani hidasta. Mutta silti joskus tulee tilanteita, joissa haluaisi näyttää hyvältä ja pukeutua siististi. Ja tilanteita, joissa tekisi mieli hemmotella ja piristää itseään jollain uudella vaatteella tai tavaralla. Tuo tilanne otti koville,  enkä kerta kaikkiaan päässyt kateudestani ennen kuin uskalsin myöntää sen miehelleni. Häpeissäni, pää tyynyyn haudattuna tosin.

Todella paljon puhumista, selkeitä pelisääntöjä, nöyryyttä, avoimuutta ja perusteluja sille, mihin rahat kuluvat. Niitä tarvitaan. Sen tämä syksy on minulle opettanut. Koska Suomen avioliittolainsäädäntö nyt vain menee niin, että jos mieheni tilillä on rahaa, en voi marssia laskupinoineni sosiaalitoimistoon apua hakemaan, on minun opeteltava elämään tämän tilanteen kanssa. Tietenkään se ei tarkoita sitä, ettenkö ottaisi kiitollisena vastaan jokaista työmahdollisuutta joka eteeni tarjoutuu. Opiskelu on kuitenkin tärkein työni tällä hetkellä, ja osoitan kiitollisuuteni kaikkein parhaimmin panostamalla siihen niin hyvin kuin vain kykenen. On myös ollut todella terveellistä ja palkitsevaakin haastaa omia kulutustottumuksiaan ja huomata, että pärjään vähemmälläkin. 

Mutta silti, onneksi tämä on vain väliaikainen, hetken kestävä tilanne. Kiitän siitä joka kerta, kun joudun turvautumaan mieheni apuun. Ehkä vielä tulee päivä, kun on minun vuoroni ottaa suurempi vastuu, huolehtia puolestaan hänestä. Ja teenhän minä omalla tavallani niin nytkin, vaikka en taloudesta voi vastuuta ottaakaan. Onneksi kaikki asiat eivät sentään ole mitattavissa rahassa. Onnea ei voi ostaa.

Mutta minua kiinnostaisi kovasti kuulla myös Sinun tarinasi: Miten teillä on ratkaistu epätasaisesti jakautuvat tulot ja menot? Mitä ristiriitoja se kenties teillä aiheuttaa tai on aiheuttamatta?






perjantai 2. joulukuuta 2016

Rakkauskin asuu meillä

Viikonloppu, viikon tai useammankin ikävöimisen jälkeen pääset vihdoin kotiin. Olet ikävöinyt kodin tuoksua, omia tuttuja tavaroita ympärilläsi, omaa sänkyä, sohvaa, pianoa ja televisiota, saunaa ja takapihan terassia. Ja tietysti kaikkein eniten sitä ihmistä, joka lopulta tekee kodista kodin. Sitä kaikkein rakkainta.

Mikä helpotus se onkaan, kun viikon yksinäisyyden jälkeen tapaa ihmisen, joka on sinun puolellasi. Ihmisen, jolle saa kertoa kaunistelemattoman totuuden ajatuksistasi ja kuulumisistasi. Ihmisen, joka kuuntelee ja hyväksyy heikkoutesikin. Juuri ne, joita olet taas koko viikon parhaasi mukaan piilotellut. Kotiinpaluun hetki on viikon paras hetki. Huojentava ja helpottava. Olen taas selvinnyt yhdestä viikosta, ehjänä ja kunnialla. 

Siksi onkin niin kummallista, että meillä riidellään kaikkein eniten juuri noina kotiinpaluun hetkinä. Tuntuu, että usein olen oikein valmiina taisteluasemissa, jos olen ehtinyt kotiin ennen Rakkaintani. Tai jos hän odottaa kotona minua, ei sanasodan syttymiseen tarvita kuin yksi väärä lause. Koko ilta, pahimmillaan melkein koko viikonloppu on pilalla heti alkuunsa.

Uskon, että syynä on nimenomaan ikävä, jota on koko viikon potenut. Kun kuulumisia ei toisen kanssa oikein ehdi viikolla vaihtaa, eikä puhelinkeskusteluissa tahdo muutenkaan tavoittaa sitä samaa kontaktia kuin kasvotusten, kasaantuvat viikon huolet ja murheet kivireeksi perään. Ja tuo reki tulee aivan liian usein läväytettyä ensimmäiseksi pöydälle, niin että se hautaa alleen kaiken kotiinpaluun onnen ja ilon.

Kotona on myös vihdoin lupa rentoutua. Kotona ei tarvitse esittää reipasta, aikaansaavaa ja positiivista tyttöä. Kotona ei tarvitse olla tyttö, joka pärjää aivan mainiosti yksinkin. Tyttö, joka osaa huolehtia itsestään, koirastaan ja asioistaan. Tyttö, joka herää aamukuudelta lenkille ja jaksaa reippain ja dynaamisin askelin suorittaa päivänsä iltaan saakka. Kotona on lupa todeta etten minä pärjää yksin. Että tarvitsen sittenkin lähelleni ihmisen. Ihmisen, joka välittää, huolehtii ja kuuntelee. Kotona saan olla pieni ja pelokas. Kotona saan olla minä. Ja kotiin saapuessa tuon rentoutumisen tuntee. Se tuntuu niin suurena väsymyksenä ja uupumuksena, että juuri ja juuri jaksan kävellä ulko-ovelta sohvalle röhnöttämään.

Viikon väsymys niskassa on vaikea muistaa, että toistakin saattaa väsyttää. Miltei mahdotonta on myös ymmärtää, ettei oma väsymys ole toisen aiheuttamaa. Se, että minulla on vaikea yksin, ei sittenkään ole toisen vika. On aivan liian helppoa takertua niihin katkeriin ja kitkeriin ajatuksiin, kuvitelmiin, joissa arjen asiat sujuisivat kaksin niin kovin paljon helpommin. Kun voisi ajatella myös päinvastoin: minulla on arki, jossa saan tehdä asiat juuri oman pääni mukaan, kulkea mihin tahdon ja milloin tahdon.

Ja ne odotukset, mitä kotiinpaluuseen liittyy! Uskoisin, että lukemattomissa kodeissa riidellään vaikkapa matkoilta palatessa enemmän kuin miltei koskaan muulloin. Koti vain on paikka, joka mielikuvissa muuttuu ihanammaksi, seesteisemmäksi ja rauhallisemmaksi kuin se todellisuudessa ikinä koskaan tulee olemaankaan. Ja sitten kotiinpaluun hetkellä jääkaapista löytyykin vain sinne homehtumaan unohtunut juustonkannikka, eikä kahvipurkissakaan ole kuin tuoksu jäljellä. Kotiin ei voi vain kömpiä eheytymään, kotiin täytyy asettua. Tehdä olonsa kotoisaksi. Valmistella ja askarrella. Sekös väsyneenä harmittaa.

Tässä jokin aikaa sitten meillä käytiin pitkä keskustelu, kun taas yksi ihanaksi suunniteltu yhteinen perjantai-ilta päättyi riitelyyn ja itku silmässä nukahtamiseen. Keskustelu siitä, mikä lopulta kotiin palatessa on kaikkein tärkeintä. Tärkeintä ei ole se, kuka täyttää jääkaapin. Ei se, mitä illalla syötäisiin ja montako koneellista pyykkiä tänään ehtisi pestä. Ei myöskään se, millainen pölykerros pianon kannelle on ehtinyt kertyä poissa ollessamme.

Tärkeintä on hoitaa ensin ikävä. Hoitaa ensin meidät, kodin asukkaat. Väsyneet, ikävän kitkeröittämät, heiveröiset ja hellyyttä kaipaavat matkalaiset. Hellimällä hoidetaan kuntoon meidät, lääkitään viikon murheet, ikävä ja väsymys. Hellimällä muistutetaan toisiamme siitä, että meillä asuu myös rakkaus. Sen jälkeen koti tuntuu taas kodilta, vaikka pyykkivuori kurottelisikin miltei kattoon saakka. Silittelyin ja hellittelyin koti lämpenee kodiksi, paikaksi jossa meidän on hyvä olla ja levätä. 

Rakkautta viikonloppuun!

torstai 1. joulukuuta 2016

Hyvän olon marraskuu -miten se sitten menikään?

Joulukuun ensimmäinen, vihdoinkin!

Marraskuu meni toisaalta loputtoman ja tuskastuttavan hitaasti, toisaalta huomaamatta ja yhdessä hujauksessa se onkin jo ohi. Onneksi kuitenkin meni, joulukuussa on jotenkin paljon enemmän toivoa kuin marraskuussa! Lumen lisäksi jouluvalot ja kynttilät tuovat valoa pimeyteen, ja nyt työviikot ennen joululomaa voi jo laskea yhden käden sormin!

Mutta se omaan hyvinvointiini keskittyvä marraskuuni, kuinka sen sitten kävikään? 

Hankin marraskuun alussa jäsenyyden Fressi -kuntosalille, jossa pääsen treenaamaan niin Kuopiossa kuin kotona Oulussakin. Ja voi vitsit, kuinka paljon huomasinkaan ikävöineeni treenaamista, erityisesti ryhmäliikuntatunteja. Ensimmäisen kerran kun lähdin BodyAttack -tunnin jälkeisissä endorfiinipöllyissä kotiin, matkalla tuli itku siitä hyvänolontunteesta. Niin tosissaan olin sitä kaivannut.

Liikunnan, erityisesti nyt noiden ryhmäliikuntatuntien ottaminen osaksi arkea on sujunut kyllä melko kivuttomasti ja itsestäänkin. Tietysti osaksi alkuinnostuksen avulla, mutta toisaalta myös vanhasta tottumuksesta. Tietysti täytyy etukäteen suunnitella ja aikatauluttaa minä päivinä ja mihin aikaan aikoo treenata. Mutta sitähän arjesta selviäminen muutenkin on, kalenterin järjestelemistä ja aikataulujen kanssa pelaamista!

Marraskuun tavoitteena oli hyvä olo ja oman jaksamisen edistäminen. Onnistuin mielestäni varsin hyvin. Tietysti kokonaisvaltaista hyvää oloa ei kuukaudessa tavoiteta, vaan se on elämänmittainen projekti. Jaksamiseen ja energisempään oloon liikunta on kyllä auttanut huimasti. Olen melkeinpä kokonaan pystynyt luopumaan jo tavaksi muodostuneista päiväunistanikin! Ja tuo oma peilikuva. Pitkästä aikaa olen muutaman kerran huomannut katsovani omaa peilikuvaani ja miettiväni, että tuohan on oikeastaan ihan näpsäkän näköinen bööna tuolla. Mutta vielä on pitkä matka siihen, että osaisin kantaa itseni ylpeydellä ja arvostaen.

Liikkuminen ja omasta fyysisestä hyvinvoinnista huolehtiminen on kuitenkin vasta ensimmäinen askel oikeaan suuntaan. Olen huomannut, että joogan tai rauhallisen käveleskelyn sijaan minun pääkoppani tarvitsee tyhjentyäkseen ja rentoutuakseen sykkeet tapissa ja hiki valuen rehkimistä. Vasta rääkkijumpan jälkeen oloni on todella rentoutunut ja levännyt. Myös niitä muita oivalluksia itsestäni, niitä kaikkein raadollisimpia ja pelottavimpiakin ajatuksia, on tullut vastaan tässä kuukauden mittaan moneen otteeseen. Niitä työstän varmasti vielä pitkään ja kirjoitan noista aiheista aivan oman, erillisen postauksenkin vielä. Esimerkiksi sitä, miksi minä olisin kaiken tämän huolenpidon, taloudellisen panostuksen ja ajan arvoinen, olen joutunut pyörittelemään mielessäni todella paljon. Vaikka liikuntamotivaatio onkin korkealla, mietin silti jatkuvasti sitä, onko tässä mitään järkeä? Kannattaako minuun satsata? Onko itsekästä miettiä vain sitä, mikä minulle on hyväksi, kun siihenkin kuluvan ajan voisi käyttää johonkin hyödyllisempään?

Eli paljon on vielä tekemistä. Juuri siinä, että oppisi pois loputtomasta arvottomuuden ja merkityksettömyyden tunteesta. Osaisi vielä nähdä sen, että minullakin on joku tarkoitus. Vaikka hyvä olo lähteekin perusasioista; liikunnasta, kohtuullisen terveellisestä ruokavaliosta ja hyvistä unista, on niiden lisäksi vielä paljon työstettäviä asioita. Tämä projekti kestää siis varmasti vielä ensi marraskuuhunkin asti!