sunnuntai 30. lokakuuta 2016

1096 päivää


Eilen oli treffi-ilta.

Oikein sellainen perinteinen, pitkän kaavan kautta suunniteltu treffi-ilta ravintolaillallisineen, drinkkien äärellä istuskeluineen ja bändikeikkoineen kaikkineen. Koko ilta ihan kahden yön pikkutunneille saakka.

Se oli ihanaa.

Vaikka en olisi millään suostunut lähtemään. Mies joutui ihan kirjaimellisesti pakottamaan ja puhumaan minut ympäri. Miksi tuhlata ravintoloihin, kun ruokaa voi tehdä kotonakin ja kotitelevisiostakin tulee viihdettä kerrakseen? Miksi vaivautua lähtemään, laittautua tuntikausia, nähdä hurjasti vaivaa ja jännittää, miten koiraparka pärjää illan yksin kotona? Kun ne samat keskustelut voisi käydä ja sitä samaa tuttua naamaa voisi tuijotella kotikeittiössäkin!

Minusta on tullut vastenmielisen järkevä. Milloin niin kävi? 

Eilen oli onneksi pakko heittää järkevä minä hetkeksi unohduksiin. Koska meillä oli tehtävä. Perinne, joka velvoittaa. Tapasimme kolme vuotta sitten tänä samaisena kellojensiirtoyönä. Siitä lähtien olemme samana lokakuun viimeisenä lauantai-iltana käyneet yhdessä ulkona ja päättäneet illan samaan ravintolaan, jossa silloin tapasimme. Perinteistä täytyy pitää kiinni, mieheni on sen suhteen onneksi vielä ehdottomampi kuin minä!

Uskallan väittää, että välillä tekeekin hyvää unohtaa järkevä ajattelu ja heittäytyä hullutellen nauttimaan hetkestä. Syödä hyvin laskematta ravintolalaskun hintaa, tilata vielä yksi mojito ja tanssia jalat väsyksiin livemusiikin tahtiin. Se saa arjen unohtumaan. Parhaimmillaan myös palaamaan sen rakastuneen, sekopäisen ja elämää pelkäämättömän tytön saappaisiin, joka kolme vuotta sitten tapasi pojan. On huojentavaa löytää se tyttö itsestään aina uudelleen. Olen muutakin kuin tylsä ja marmattava arkiminä!

Ja siitä kai treffeillä käymisessä on kyse. Näiden kolmen yhteisen vuoden aikana, tarkalleen laskettuna 1096:n päivän aikana, on arki ehtinyt hiipiä meidänkin kotiimme. Päivät ovat kotitöitä, asioilla juoksemista, koiran pissatusta, kauppalistoja ja perjantai-illan Vain elämää -katsomoita. Vaikka arki on hyvää ja tasapainoista, on siitäkin välillä kuitenkin hyvä irrottautua. Istua tuijottamassa toista kynttilänvalossa, muistella menneitä ja tuntea taas nahoissaan se sama kutkutus, joka kolme vuotta sitten veti meidät yhteen. Meissä on vieläkin samaa taikaa, vaikka se tuntuukin välillä unohtuvan arjen alle.

Menkää siis ihmiset treffeille. Tehkää siitä erityistä, arjesta erottavaa, juhlaa! Juhlistakaa teitä, unohtakaa kaikki muu! Me tarvitsemme ripauksen taikaa pysyäksemme yhdessä! 

Rakkauden täyteistä uutta viikkoa ja pian alkavaa marraskuuta!


perjantai 28. lokakuuta 2016

Oodi Oululle



Oi Oulu.

Vielä hetki sitten väheksyin sinua niin kovin. Halusin muualle, minne tahansa muualle. Sinun katusi, Oulu, tuntuivat niin kylmiltä ja tuulisilta, aivan kuin ne vain haluaisivat puhaltaa minut pois.

Kuljin noita katujasi, Oulu, ja mietin kuka minä tässä kylmässä kaupungissa olen? Käymässäkö vain, turisti ja junan tuoma?

Kunnes elämä heitti minut toisille kaduille. Mäkisille, mutta yhtä tuulisille. Taas minä kuljin ja mietin kuka olen näitä katuja kulkemaan? Kadut vaihtuivat, kysymykset säilyivät. Kuka minä olen?

Kunnes vastasit minulle Oulu.

Minä olen juuri se, mitä eniten rakastan. Se, mitä siellä oudoilla kaduilla ikävöin. Kaikki se, minkä takia pakkaan reppuni kotiinpaluun hetkellä pikapikaa ja ajan kotiin vauhtia, joka saa liikennekamerat räpsähtelemään matkallani diskopallojen lailla.

Vaikka katusi ovatkin tuuliset ja kylmät, on sinussa Oulu silti niin paljon hyvää, kaunista ja lämmintä.

Sinun luonasi on koti jonne tulla. Minun paikkani, minun tilani, minun lupani levätä ja hengittää.

Sinun luonasi ihminen, se maailman rakkain. Hän joka kärsivällisesti odottaa. Eikä koskaan moiti kun olin poissa.

Sinun luonasi Oulu niin monta ystävää. Kaikki ne, joita aivan liian harvoin ehdin tavata. Mutta tiedän kuitenkin että ovat. Se on turvallista, muistuttaa minua paikastani maailmassa.

Ja kaikki ne tutut kadut. Liian tasaiset ja tuuliset, mutta tutut. Sinussa on turva.

Sinusta Oulu on kai sittenkin, huomaamatta, tullut minulle koti. Kiitos, että olet!

torstai 27. lokakuuta 2016

Minäkö muka tärkeä?


Olet ehkä pannut merkille, että olen viime aikoina kirjoittanut paljon vähemmän. Ja sen mitä olen kirjoittanut, vain kepeitä juttuja, kuulumisia ja niitä näitä. Aivan kuin olisin unohtanut sen, mikä sai minut alunperin blogin kirjottamisen aloittamaan: tyhjän sylin ja lapsen kaipuun. 

Mutta en ole unohtanut. Sen sijaan aivan tietoisesti olen vältellyt koko aihetta. Ottanut etäisyyttä, miettinyt asioita aivan omassa rauhassani.

Tämä syksy on ollut muutosten syksy. Uusi elämäntilanne opiskelun, kahden paikkakunnan välillä seilaamisen ja uusien haasteiden edessä on vienyt aikani niin tehokkaasti, etten juuri ole ehtinyt murehtia. Ehkä se on hyvä. Ehkä murheiden määrä on vakio, kohteet vain välillä vaihtuvat?

Silti mukana kulkee koko ajan pieni syyllisyyden peikko. Syyllisyys siitä, että en tee tarpeeksi. Epäilys, että ehkä tämä muutos vain osoittaakin sen, etten oikeasti edes ole sitoutunut unelmiini. Ei lasta tehdä etätöinä. Jos haluan toden teolla saavuttaa suurimman haaveeni, pitäisi minun olla valmis ajamaan kuusisataa kilometriä kotiin ja takaisin joka toinen ilta. Sillä niin kai ne tekevät, jotka oikeasti lasta haluavat? Sitoutuvat, tekevät töitä, yrittävät tosissaan. Ja minä. Minä valitsen mieluummin hyvät yöunet ja koiralenkin, kuin kahdeksan tuntia autossa pikapanoa varten. 

Tänä syksynä olen miettinyt paljon sitä vaihtoehtoa, että mitä jos joudummekin olla ikuisesti kahdestaan? Mitä se elämä on, onko se mitään? Mitä minä sitten teen? Mitä minä haluan? Kuka minä olen? Vielä en tiedä. Tuntuu mahdottomalta nähdä tulevaisuutta, jossa olisin hyväksynyt sen, ettei meille lapsia tullutkaan. En usko, että hyväksyn sitä koskaan. Mitä sitten, kun tulee se päivä jona huomaa, että nyt on jo liian myöhäistä? Onko sen jälkeen enää mitään? Niin kauan kuin on vähän toivoa, jaksaa vielä huomiseen. Mutta sen jälkeen. En tiedä.

Väistelyn ja välttelyn taktiikka. Se on tämän hetken selviytymiskeinoni. Keskityn opiskeluun, yritän saada koulun tahkottua mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti pois alta. Sen jälkeen voin taas miettiä sitä, mitä vauvahaaveilleni kuuluu. Saman katon alla mieheni kanssa se on paljon helpompaakin. Vielä on aikaa, vielä on toivoa.

Yhden asian olen tänä syksynä oivaltanut. Haastavat ja pitkät päivät ovat saaneet minut huomaamaan, että kaiken huolehtimisen keskellä olen unohtanut huolehtia yhdestä ihmisestä: itsestäni. On vaikeaa, miltei mahdotonta saada itsensä uskomaan, että minäkin olen tärkeä ja huolehtimisen arvoinen. Minäkään en jaksa, jos minua ei huolleta ja minusta ei huolehdita. Minäkään en ole kone. Vaikka sitä onkin vaikea itse uskoa, ei ole turhaa ja itsekästä etsiä asioita, jotka tuottavat hyvää oloa, hyvinvointia ja iloa minulle. Oman navan tuijottaminen on raadollista, vastenmielistäkin puuhaa. On paljon helpompi huolehtia muista. Minäkö muka olisin tärkeä? 

On minun onni, että eteeni tuli tämä piste, jossa huomaan konkreettisesti sen, etten selviä arkielämän haasteista jos en jaksa pitää huolta itsestäni. On välttämätöntä ja aivan oikein, että teen valintoja, jotka edistävät hyvinvointiani. Panostan siihen, että jaksan ja voin hyvin. Käytän aikaa (ja jopa vähäisiä rahojani, joskus) myös itsestä huolehtimiseen. Teen valintoja, jotka piristävät, ilostuttavat ja tuovat energiaa. Kliseistä, mutta niin totta näyttää olevan toteamus, että on mahdotonta huolehtia muista huolehtimatta ensin itsestään. Ja kuinka monta kertaa olenkaan toitottanut sitä muille huomaamatta että voisin tatuoida tuon muistolauseeksi otsaani myös itseäni varten!

Pian on marraskuu. Pitkä ja pimeä marraskuu. Minun marraskuuni tulee kuitenkin olemaan hyvän olon, ilon ja valon kuukausi. Satoipa ulkona kuinka paljon räntää hyvänsä! Sillä mikä aika vuodesta voisikaan olla parempi preppaamiselle itsestään huolehtimisessa? Mitä pimeämpää ja synkempää, sitä enemmän oma hyvinvointi ja jaksaminen korostuvat. Muuten marraskuu saa yliotteen.

Loppuvuoden siis keskityn tutustumaan siihen, kuka minä olen ja mitä (muuta kuin vauvoja) minä haluan? Mikä minut saa voimaan hyvin ja jaksamaan, mistä minä nautin, mikä minulle tuottaa iloa?

Melkoisia mysteerejä ratkaistavaksi!

tiistai 11. lokakuuta 2016

Tuu Kulumille, minäkin olen siellä!



Nyt vihdoinkin se on valmis: uusi oululainen blogisivusto Kulumilla! Ja mikä parasta, minäkin olen siellä mukana! Sivusto on vielä aivan tuore ja uuninlämpöinen, itse asiassa vasta muutama tunti sitten avattu! Pientä fiilausta ja päivitystä siis on varmasti vielä luvassa, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoiset sivut jo nyt!

Kulumilla -sivusto kokoaa yhteen oululaisia blogeja yhden portaalin alle. Se on elävän kaupunkikulttuurin puolestapuhuja, josta varmasti löytyy (ainakin melkein) kaikki se, mistä Oulussa tällä hetkellä puhutaan. Kulumilta löydät menovinkkejä, shoppailu- ja ravintolatärppejä ja tietysti meitä tavallisia, ihania oululaisia. Siis kaiken sen, mitä Oulusta tarvitsee tietää. 

Kulumilla -sivuston etusivulta löytyy poimintoja Oulu -aiheisista, tuoreimmista postauksista. Eri kategorioiden alle on listattu blogeja niiden sisällön mukaan: Muoti&Kauneus, Käsityö&DIY, Matkailu, Koti&Puutarha, Perhe, Taide&Kulttuuri, Ruoka&Leivonta, Luonto&Eläimet, Urheilu&Hyvinvointi sekä Lifestyle. LAla´s löytyy Perhe ja Lifestyle -kategorioista. 

Kurkkaa Kulumille osoitteessa www.kulumilla.fi .
Sivusto löytyy myös Facebookista ja Instagramista, liityhän seuraan!

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Skumppaa ja syysinspiraatiota

Ouluun on pian, vielä tämän syksyn aikana, avautumassa uusi Kulumilla -verkkomedia, joka kokoaa yhteen oululaisten bloggareiden juttuja. Minäkin olen siellä mukana. Tänään pääsin kuitenkin tuon Kulumilla -yhteistyön myötä ensimmäiseen aivan oikeaan bloggaajatapahtumaan. Olihan se jännää. Ja kivaa. Erityisen kiva oli tavata ihmisiä blogien takana ja nähdä, että aivan tavallisia ihmisiä he ovat kaikki!

Eniten odotin tätä päivää kuitenkin siksi, että ohjelmassa oli siis Robert`s Coffeen tarjoaman brunssin lomassa tutustumista syksyyn muotiin ja trendeihin oululaisessa Vima-vaateliikkeessä. Minusta on todellakin tuntunut, että kaipaan hieman inspiraatiota ja tsemppaustakin pukeutumisen suhteen. Hyvää vauhtia olen muuntautumassa yhdeksi tuulipukutädiksi lisää tähän tuulipukukansan luvattuun maahan. Ehkä se johtuu painonnousun myötä muuttuneesta kropasta, ehkä välinpitämättömyydestä itseä kohtaan, ehkä opintoihin palaamisen myötä kiristyneistä kukkaronnyöreistä ja tunteesta, ettei todellakaan ansaitse mitään ylimääräistä. Oli miten oli, nykyään vaatekaupoissa tunnen lähinnä kauhua ja ahdistusta sen edessä, että täältä tosiaan pitäisi valita jotain. Olen siis kaivannut kovasti inspiraatiota, ja tänään sitä toden totta sain! Tsemppaushalu ja taistelumieliala nousivat taas!

 





Ja mikäs olisi parempi tsemppari kuin skumppaa siemaillen ihastella muutaman kanssabloggaajan ja Viman taitavan pukeutumisneuvojan laatimaa muotinäytöstä. Mielenkiintoista olivat myös tarinat brändien takana. Mun suosikiksi muodostui ehdottomasti sympaattisen Myssyfarmin tarina myssyjä kutovine Myssymummoineen, luomulampaineen sekä houkuttelevan pehmoisina ja lämpimine tuotteineen. Heidän Myssykaulurinsa on ennen talvipakkasia kyllä hankittava! Ja nuo kauniit pakkaukset ovat kyllä puolet tuotteen viehätyksestä! Pakkauksen on nimikoinut tuotteen kutonut mummo. Myöskin tuotteeseen käytetty lampaanvilla on jäljitettävissä lampaaseen, josta juuri se villa on keritty. Ihanaa vaihtelua kasvottoman massatuotannon aikana!


Ihaninta syksyn pukeutumisessa on se, että sieltä löytyy juuri niitä elementtejä, joita eniten rakastan. On ylisuuria, pörröisiä ja pehmeitä neuleita, huiveja ja myssyjä, maanläheisiä värejä, hyvinlaskeutuvia materiaaleja, turvallista kerrospukeutumista... Saan hyvillä mielin vetää päälle jättisuuren turvavillatakin ja kaikki harmaan sävyt yhtäaikaa. Erityisesti ihastelin tänään oversize-päällystakkeja ja harmaita, suuria villatakkeja (edellisen sellaisen olenkin jo käyttänyt puhki). Ja tietenkään suuria, pörröisiä huiveja ja lämpimiä myssyjä asusteiksi ei koskaan ole liikaa.

Kiva aamupäivä muodin parissa piristi kyllä kovasti ja toi paljon inspiraatiota niin pukeutumiseen kuin myös bloginkin uudistamiseen. Minun täytyy kyllä pian päästä kameraostoksille! Ihania yllätyksiä löytyi myös tapahtumasta kotiin saamastamme kassista. Tuon Balmuirin kynttilän valossa ja tuoksussa parhaillaan kirjoitan tätä juttua. Tuoksuu syksylle ja tunnelmallisille koti-illoille!

Tästä on hyvä jatkaa. Lupasin juuri itselleni, että ensi viikolopun kauan odotettua tyttöjen iltaa varten hankin jotain uutta ja ihanaa päällepantavaa. Nyt on taas inspiraatiota. Ja uskoa siihen, että minäkin olen satunnaisen hemmottelun arvoinen!



Yhteistyössä: Vima Oulu, Robert`s Coffee, Beauty Spot, Kukkakauppa Kanerva, Kuudes Maku, Support Your Local, Yaya, Balmuir, Myssyfarmi




sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Yksin olemisen taidosta


Tiedät varmasti sen tunteen, kun huomaat, että olet jo monta päivää jutellut vain koirasi tai lastesi kanssa? Monta päivää ilman yhtään järkevää keskustelua aikuisen, vertaisensa seurassa? Ehkä muutama lyhyt puhelu, ehkä pientä small talkia kaupankassan kanssa. Mutta kunnollista, älyllistä keskustelua ei aikoihin. Tiedät siis varmaan myös sen hassun ulkopuolisuuden tunteen, joka tuota seuraa ihmisten ilmoilla kulkiessa? Niin kuin olisit tipahtanut joltain toiselta, puhumattomien planeetalta. Pelkäät, että olet muutamassa päivässä tyhmentynyt saappaan älylliselle tasolle, unohtanut kaiken, mitä sosiaalisista taidoista tiedät ja jos yhtäkkiä nyt joudut oikeaan keskusteluun, osaatkin vain lässyttää niin kuin koiranpentua kehuessa lässytetään.

Tiedät tai et, minulla on nyt juuri tuo fiilis. Viikonloppu on mennyt muuttaessa ja koiran kanssa kaksin kotona lekotellessa. Sosiaaliset tilanteet rajoittuvat muutamaan puheluun ja lähikaupassa asiointiin. Harvinaisen epäsosiaalinen viikonloppu siis.

Mutta voi vitsit, että myös nautin! Hiljaisuudessa on jotain niin puhdistavaa, rauhoittavaa ja rentouttavaa. Tuntuu, että vaikka eilinen olikin melkoista puurtamista muuttolaatikoiden kanssa, en pitkään aikaan ole levännyt näin hyvin. Tosin sekin varmasti vaikuttaa asiaan, että ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin olen ollut viikonlopun paikoillaan. Ei ole tarvinnut matkustaa mihinkään.

Opiskelussa ja työssäkin arki on kovin sosiaalista. Tälläiselle introverttiyteen taipuvaiselle toisinaan jopa yltiösosiaalista. Ihmisten kanssa oleminen, eritoten pirteänä ja mukavana ihmisten kanssa oleminen, kuluttaa voimia. Hiljaisuus ja yksinolo on siihen tuiki tarpeellista vastapainoa. 

Suurin juttu tämän kahden kodin järjestelyn vaatiman ajoittaisen yksinasumisen myötä minulle on kuitenkin ollut se, että olen huomannut sittenkin vielä säilyttäneeni itsenäisyyteni ja taitoni olla yksin. Avioliitosta ja suhteen symbioottisesta alusta huolimatta. Tietysti tarvitsen miestäni, enkä pärjäisi päivääkään ilman tietoisuutta siitä, että välimatkasta huolimatta hän on olemassa ja kanssani joka ikinen hetki. Mutta kuitenkin, minä osaan, minä pärjään, minä selviän myös itse! Selviän arjen haasteista, selviän yksin nukutuista öistä, selviän muutostakin (tosin täällä minulla ei ole pianoa...) ! On jollain tavalla kauhean huojentavaa huomata, että se vanha Laura on vielä tallella. Se itsenäinen ja itsepäinen, vahva tyttö. Vaikka olen Joonaksen Laura, olen silti vieläkin myös pelkkä Laura. Ja aivan yksinkin olen tärkeä ja hyvä.

Saattaahan olla, että yksinäisyyden ja oman tilan tarpeet ovat iän myötä kasvavia. Takuulla ovatkin. Tuskin minullakaan oli vielä viisitoistakesäisenä samanlaista kaipuuta hiljaisuuteen? En ainakaan muista, että olisi ollut. Ehkä olen sitten vanhana mummona kiukkuinen ja erakoitunut äkäpussi, jos tuo yksin olon tarve kasvaa koko lopun ikääni? Kuka tietää...

On ihanaa, kun on aikaa istua paikallaan ja tuijottaa ikkunasta ulos. Ottaa välillä sohvalla torkut. Unohtua tuijottelemaan tyhjyyteen lenkeillä koiran kanssa, joka muutaman metrin välein pysähtyy kuoputtamaan jotain tienpenkoilta. Silloin maailma löytää taas järjestyksensä pala palalta. Silloin tulevan viikon, tulevan kuukauden ja tulevien vuosien haaveet ja tavoitteet selkeytyvät. Silloin omat murheet asettuvat mittasuhteisiinsa. Ja kaikkein tärkeimpänä, silloin kadoksissa olleet luovuus ja inspiraatio taas hiipivät piiloistaan. Yhtäkkiä pää onkin taas täynnä ajatuksia ja ideoita, sormet syyhyävät kirjoittaa ja mielessä soi jo uusi laulu. 

Ja sitten, voi kuinka ihanaa on myös palata arkeen ja ihmisten pariin. Ja ihanimmista ihaninta palata arjen jälkeen kotiin rakkaimman kainaloon. Kun on saanut rauhassa tutustua itseensä, on taas helpompi antaa siitä aivan hyvästä tyypistä pala myös muille.