perjantai 30. syyskuuta 2016

Muuttopuuhia


Niin siinä sitten kävi, että kuukauden asustelun jälkeen huomenna on edessä muutto. Tässä illan Vain Elämää -jaksoa odotellessa olen pakkaillut ja jännittänyt huomista. Yksin muuttaminen koiran kanssa, joka pennun tolkuttomalla uteliaisuudella on koko ajan työntämässä nenäänsä kaikkeen mitä eteen tulee, on haaste. Jos ei niinkään fyysisesti, niin mun olemattomalle kärsivällisyydelle sitäkin enemmän. Onneksi mulla on täällä mukana vain se kaikkein välttämättömin, joten ei tuosta aivan mahdoton urakka pitäisi tulla!

Uudessa asunnossa minulla on kämppis. Mukava ja rauhallinen täti, kuten minäkin ;) Kuitenkin mua vähän jännittää. Siitä alkaa olla kymmenen vuotta, kun viimeksi on kimppa-asumista harjoittanut. Silloin se vielä onnistui varsin kivuttomasti, mutta nyt. Tässä on kymmenen vuoden aikana kuitenkin sen verran itsenäistynyt, itsepäistynyt ja muuttunut murisevaksi erakoksi, että edessä on varmasti vähän joustavuuden ja omasta mukavuudesta tinkimisen opettelua. 

Tai no, onhan mulla kotonakin kämppis, -aviomieheni. Vaan se on kuitenkin hieman eri juttu. Ja sen kämppiksen kanssa ei aivan vain kämppiksiä olla, vielä ainakaan...

Jännä nähdä, kuinka elämä alkaa uudessa kämpässä sujua. Toisaalta on upea mahdollisuus tutustua uuteen ihmiseen, saada ehkä jopa uusi elinikäinen ystävä. Mistä sitä tietää? Lähestulkoon kaikki entiset kämppikseni ovat vieläkin läheisimpiä ja rakkaimpia ystäviäni. Saman katon alla asuessa toinen ihminen tulee tutuksi läpikotaisin, on helppo ystävystyä. Ja Almakin saa uuden kaverin, kämppikseni on luvannut auttaa koiran ulkoiluttamisessa ja hoitamisessa.

Mutta toisaalta, aivan hyvin kaikki voi mennä pieleenkin. Ehkä vain emme tulekaan toimeen, vaikka kuinka yritämme. Ehkä en osaa kuivata tiskipöytää tarpeeksi hyvin, ehkä kolistelen astioita aamuisin sietämättömän kovaa, ehkä koirani pissii hänen kenkiinsä... En tiedä. On vaikea nähdä omia ärsyttävimpiä piirteitään, kun on kauan asunut yksin. Ja yksiasumisen jälkeen aviopuolison kanssa, joka kuitenkin on kanssasi juuri siitä syystä, että rakastaa niitä ärsyttäviäkin!

Aamulla kuitenkin suuntaamme muuttokuorman kanssa uuteen osoitteeseen. Vähän jännittäen, mutta kuitenkin iloisin mielin. Ei mitään hyvää tapahdu, jos sille ei uskalla antaa mahdollisuutta! Aina voi mennä pieleen, niin kuin tämän edellisenkin asunnon kanssa. Mutta aina voi myös käydä hyvin. Uskotaan siihen!

Mitkähän voisivat muuten olla sellaiset kimppa-asumisen kultaiset säännöt? :)

Mutta nyt aion vähän herkutella, löhöillä Vain Elämää katsellen ja kerätä energiaa huomiseen muuttoponnistukseen. Hyvää viikonloppua ihmiset!

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Hyvää, kiitos!


Edellinen postaukseni oli valitusvirsi.
Oikeastaan tuntuu, että koko kuluva syksy on ollut yksi valitusvirsi. 
Aina löytyy jotain, mikä on huonosti. Aina jotain, mikä tekee elämästä vaikeaa, melkein mahdotonta. Aina jotain.

Olen miettinyt viime päivät paljon sitä, miten negatiiviset asiat tuntuvat vetävän toisiaan puoleensa magneetin lailla. Kun yksi asia on huonosti, näkee kaiken muunkin samassa valossa. Yhtä vastoinkäymistä seuraa pian toinen ja kolmaskin. Sitä oikein odottaa, että mitä seuraavaksi.

Helposti myös negatiivinen, valittava puheenparsi jää päälle. Ennen kuin huomaat sulkea suutasi, olet taas kerran valittamassa ääneen siitä, kuinka raskasta, kuinka uuvuttavaa, kuinka väsyttävää, kuinka epäreilua. Ja jo puhuessasi häpeät. Miksi edes sanon tämän ääneen? Mitä iloa se minulle tuottaa? Entä muille? Ei varmasti mitään. Sen sijaan vain pahaa mieltä muille ja ikävän ihmisen leiman minun päälleni.

Olen siis yrittänyt kehittää itselleni uutta positiivisiin asioihin keskittyvää elämänfilosofiaa. Joo, tiedän, että jo pelkkä positiivisuudesta puhuminen kuulostaa lässytykseltä ja aivan yhtä tylsistyttävältä! Mutta uskon, että jos haluan muuttaa ikäviä asioita elämässäni, ei se onnistu keskittymällä niihin ikäviin. Sen sijaan minun täytyy löytää niiden vastakohtia, onnellisia ja iloisia asioita, jotka hiljalleen sysäävät ikävyydet tieltään.

Olen aloittanut pienin askelin: tehnyt yhden päätöksen. Aivan hyvän päätöksen mielestäni. Päätin, että jos en päivittäisissä kohtaamisissa keksi mitään positiivista keskustelun aihetta, en mitään hyvää ja rakentavaa sanottavaa, on parempi olla vaikka ihan hiljaa. Usein käy niin, että kun jätät sanomatta ääneen sen ikävän ajatuksen, vie iloinen keskustelu pian sinut mukanaan niin, että unohdat nopeasti mitä edes olit sanomassa. Hyvä vetää puoleensa hyvää, iloinen iloista, ikävä vain sitä ikävää.

Olen myös huomannut, että positiivisiin asioihin täytyy oikeasti keskittyä aivan tosissaan. Tehdä tietoisesti töitä sen eteen, että muistuttaa itseään jatkuvasti asioista, jotka elämässä ovat hyvin. Niin helposti hyvät ja onnelliset asiat hautautuvat sinne arjen kiireen, epäonnen ja -onnistumisten sekä väsymyksen alle. Minulla on oikeasti kaikki hyvin. Koti, jonne on viikonloppuisin ihana palata. Ja kotona ihana mies odottamassa. On koira, joka pitää minulle seuraa viikot ja kuuntelee murheitani marisematta. On koulupaikka, josta olen pienestä tytöstä saakka haaveillut. On mahdollisuuksia, joita harvalle annetaan. On häpeämätöntä olla olematta kiitollinen kaikesta tästä!

Ja silti aina ei muista. Varmasti osin kyse on ihmisen perusluonteestakin. Tarpeesta pyrkiä elämässä eteenpäin, aina kohti jotain parempaa ja ihmeellisempää. Ei pidä tyytyä siihen mitä nyt on, täytyy päästä aina vain eteenpäin. Toisaalta tuo on hyväksi. Itseään pitääkin kehittää ja etsiä elämässä uusia mahdollisuuksia. Mutta jos koskaan ei voi pysähtyä, katsoa ympärilleen ja todeta, että ompa minulla tässä hyvä, se on todella surullista. Vähän vaarallistakin ehkä.

Kiitollisuuden opettelua, pieniä positiivisia asioita, iloisia ajatuksia ja tekoja, joilla saa levitettyä hyvää mieltä ympärillenikin. Siinä on minun tämän syksyn läksyni. Vähemmän murhetta huomisesta, enemmän hetkessä elämistä! 

Uskon, että tuolla reseptillä arki on jo paljon keveämpi, eikä syksy läheskään niin pimeä!


maanantai 26. syyskuuta 2016

Syksy tuli


Syksy tosiaan tuli. Ja kuin sumuinen syysaamu on mielikin ollut koko viimeisen kuukauden.
Väsynyt, niin hurjan väsynyt ja sumuinen.
Toivon, että kaikki johtuu vain suuresta muutoksesta, jonka syksy toi tullessaan, -aika näyttää!

Koulu on ihanaa! Vaikka edellisestä oppilaitoksesta valmistumisesta ei vielä ole kovinkaan pitkä aika, on oppimisen halu melkein pohjaton. Nautin suunnattomasti kaikesta, mitä saan päivittäin tuolla musiikin ihmeellisessä maailmassa touhuta ja opetella. Kun vain jaksaisi pysytellä hereillä.

Kaikki uusi väsyttää, koulun ja nykyisen asumukseni huono sisäilma väsyttävät, pitkät päivät väsyttävät... Mutta uuvuttavinta on olla poissa kotoa. Olla koko ajan menossa johonkin, ilman että saisi aivan luvan kanssa olla ja pysähtyä. Tuntea syyllisyyttä siitä, että et ole kotona rakkaimman luona. Ja kotona taas siitä, kun et ole koululla paneutumassa opintoihin. Olla jatkuvasti pakkaamassa ja purkamassa matkalaukkua, huolehtimassa siitä, mikä tavara on missäkin asunnossa ja onhan kaikki tarpeellinen varmasti mukana. Kahden kodin välillä sukkuloidessa ei oikeastaan olekaan kotona missään, sielu ja mieli eivät pysy mukana nopeasti muuttuvissa maisemissa ja ympäristössä.

Tämä syksy on tosiaan ollut elämänarvojen puntaroimisen ja avioliiton välitilinpäätöksen paikka. Olen joutunut kyseenalaistamaan kaiken sen, mihin olen sitoutunut. Miksi olla suhteessa, jota ilman oma elämä olisi niin paljon helpompi järjestää? Miksi uuvuttaa itsensä kulkemalla kahden kaupungin väliä, kun perillä aika menee kuitenkin vain väsymyksen ja stressin aiheuttamaan kiukutteluun? Miksi olen niin yksin, vaikka toinen ihminen on luvannut olla rinnallani myötä- ja vastoinkäymisissä aina viimeiseen hengenvetoon saakka? Miksi, miksi, miksi? Miksi en lähtisi omille teilleni, omaan suuntaani, kohti omia tavoitteitani, -itsenäisesti ja itsepäisesti?

Niin, miksi en lähtisi? 

Täällä satojen kilometrien päässä kotoa, kaukana ihmisestä, jonka kanssa sen kodin olen rakentanut, ei tuohon kysymykseen ollu todellakaan helppo löytää vastausta. Sen sijaan sata syytä lähtemiselle löytyy varsin helposti.

Onneksi oli yksi kaunis syysviikonloppu. Oli ystävän häät ja ihana häähumu, joka tarttui varmasti jokaiseen juhlavieraaseen. Oli kaunista ohjelmaa sekä paljon puhetta rakkaudesta ja avioliiton syvimmästä olemuksesta. Oli hetki aikaa istua paikallaan, kuunnella ja miettiä omia ajatuksiaan. Ja silloin pitkästä aikaa näin taas sen ihmisen, ihmisen siinä vastakkaisella puolella pöytää. Ihmisen, keneen lupasin sitoutua koko elämän ajaksi. Näin sen pojan, johon niin tulisesti rakastuin. Sen kaiken, mikä oli hautautunut arjen, väsymyksen ja pettymyksien alle. Oli se kaikki siellä vieläkin, kun vain osasin katsoa.

Ehkä pitkän parisuhteen salaisuus onkin siinä, että aina uudestaan päättääkin vielä jäädä? Että jostain vielä löytyy sitä tahtoa jotta jaksaa jatkaa ainakin tämän päivän? 

Koska ei rakkautta voi säilöä huomiseen. Se on tämän päivän teoissa ja päätöksissä.

Tänään valitsen meidät.

Syksy on kuitenkin vasta alussa. Vielä on edessä monta haikeaa sunnuntai-iltaa ja maanantaiaamua, kun matka käy kotoa koulutielle. Vielä on edessä monta yksinäistä yötä, kun uni on eksynyt pois huolien tieltä, eikä toisen lohduttava kainalo ole lähellä. Vielä on monta kiukunpuuskaa matkalaukkuja pakatessa ja purkaessa, vielä lukemattoman monta tuntia autossa ja junassa istumista, odottamista, matkantekoa ja puutunutta takapuolta.

Mutta minä sinnittelen. Yhden päivän ja yhden pienen etapin kerrallaan. Olen luvannut itselleni, että nyt minun ei tarvitse jaksaa kuin syyslomaan asti. Silloin mietin, haluanko loman jälkeen vielä palata koulunpenkille. Ja sen jälkeen joululomaan asti. Vähän kerrallaan. Ja lopulta, ei minun ole tätä välttämätöntä tehdä. Jos kuitenkin haluan luovuttaa, ei se ole häpeä. Voin aina palata kotiin. Vaikka en koskaan Maisterin titteliä saavuttaisikaan, aina saan kuitenkin palata kotiin.

Tänään tahdon valita meidät. Vielä tänään tahdon olla tässä. Eikö se riitä? Kuka huomisesta mitään tietää? Tänään vielä opettelen olemaan kotona molemmissa kodeissani, harjoittelen uutta arkea ja kiitän jokaisesta päivästä, joka iltaan ehdittyään vie lähemmäs seuraavaa viikonloppua.

Koska sitä, viikonloppuja varten elämistä, nämä seuraavat vuodet tulevat olemaan.