sunnuntai 21. elokuuta 2016

Alma tuli taloon


Kerroinkin jo aiemmin, että meille on tulossa koiranpentu.

Ja tulihan hän, jo kolme viikkoa sitten. Ajattelin nyt, kun vihdoinkin ehdin (ja maltan) kertoilla hieman siitä, kuinka meillä on yhteiselo alkanut sujua.

Hänen nimensä on siis Alma, tyttö joka hurmasi meidät heti. Toki näiden kolmen viikon aikana myös ne vähemmän hurmaavat puolet tuosta karvaisesta perheenjäsenestä ovat tulleet tutuiksi. Mutta valloittava hän on edelleen. 

Kävimme tutustumassa Almaan kasvattajan luona jo ennen kuin haimme hänet meille. Siinä Alman istuessa mieheni sylissä koin ensimmäisen kerran tunteen, että me olemme perhe. Meillä on joku, kenestä yhdessä huolehtia. Joku, joka tarvitsee meitä. Joku, kenelle me olemme maailman tärkeimmät ihmiset. Joku, joka on meidän yhteinen aarteemme ja silmäterämme. Se on melko vavahduttava tunne. Niin kuin uusi, näkymätön silta olisi rakentunut välillemme, sydämestä sydämeen.

Nämä ensimmäiset viikot ovat olleet melkoista symbioosia. Ensimmäiset päivät töissä Alman tulon jälkeen olivat äärettömän vaikeita, kun ei olisi millään malttanut jättää häntä kotiin. Onneksi mieheni on ollut kesälomalla ja voinut huolehtia Almasta minun ollessa töissä. Mutta monta päivää ja iltaa on mennyt ihan huomaamatta koiraa rapsutellessa ja sen leikkejä seuratessa. Ollaan siis oltu kotona hissukseen niin kuin vauvaperhe konsanaan monta viikkoa.

Onhan tuo hurja muutos. Yhtäkkiä täytyykin opetella miettimään ensin jonkun toisen tarpeita ennen omia mielihalujaan. Enää ei voikaan vain mennä miten huvittaa, vaan kotiin täytyy ehtiä ulkoiluttamaan, leikittämään ja lenkittämään. Toisaalta tuo on kyllä tapahtunut puolihuomaamattakin. Perjantaina juuri innostuimme miehen kanssa kaupungille syömään ja sen jälkeen vielä minun edellisenä päivänä alkaneen loman kunniaksi terassille aurinkoiseen kesäiltaan istuskelemaan. Mutta toisen lasillisen puolivälissä tuli jo se tunne, että nyt on päästävä kotiin Alman luo. Todella huono omatunto siitä, että itse kuljailee vain kaupungilla ja toinen odottaa kotona yksin pimeässä.

On ollut varmasti hyväksi meille molemmille ottaa vastuuta elävästä olennosta, sen kasvattamisesta ja huolehtimisesta. Ensimmäiset päivät ja viikot olin aivan hädissäni. Olin siis aivan varma, että onnistun jotenkin kasvattamaan tuon koiraparan ihan kieroon, pilaamaan ihanan koiranpennun luonteen tietämättömyydelläni. Luinkin ensimmäiset päivät koirankasvatusoppaita ja keskustelupalstojen keskusteluita siihen saakka, että pääni oli jo aivan pyörällä. Hiljalleen olen onneksi uskaltanut jo vähän rentoutua. Nyt luotan jo siihen, että ihan maalaisjärkeäkin käyttämällä saamme varmasti kasvatettua tuosta tytöstä ihan kelpo koirakaverin ja perheenjäsenen. Siitä saa luottamusta, kun huomaa, että hiljalleen Alma alkaa jo sisäistää muutamia asioita, mitä olemme yrittäneet hänelle opettaa. Hiljaa hyvä tulee! Vähemmän olisin varmasti jännittänyt, jos meille olisi tullut vauva. Ihmislapsen hoitamisesta ja kasvattamisesta tiedän kuitenkin ennestäänkin jotain, koiranhoito ja -koulutus on täytynyt opetella aivan alusta alkaen. 

Ensi viikolla alkaa uusi arki, Oulun ja Kuopion välillä reissaaminen. Vähän jo jännittää, kuinka Alma sopeutuu kahden kodin arkeen. Tosin omaa sopeutumista ei ole juuri ehtinyt jännittää, kun on miettinyt vain koiran selsviytymistä, ja kuinka hänen stressiään voisi helpottaa. Mutta eiköhän tuo hyvin mene. Ainakin, jos vain onnistumme löytämään Kuopiosta kodin, niin ettei aivan joka reissulla tarvitsisi yöpyä eri paikassa. Välillä hirvittää, mutta yritän pitää viimeiseen asti kiinni luottavaisesta ja positiivisesta mielestä!

Eräs vanha ystäväni Rovaniemeltä ilahdutti juuri yökyläilemällä meillä. Oli ihanaa ja huojentavaa kuulla, kun hän visiittinsä ajan elämäämme ja arkeamme seurattuaan totesi: "tuo on kyllä Laura ollut aivan loistava ajatus, että olette ottaneet tuon koiran. Sinusta näkee, että sen on tehnyt hyvää!" Kyllähän minä sen tiesin, mutta tuntuu hyvältä, kun muutkin huomaavat sen. Jotenkin olo on ollut paljon tasapainoisempi ja onnellisempi. Vaikka koira tuokin mukanaan paljon työtä ja velvollisuuksia, rahanmenoakin, saa siltä myös niin paljon iloa ja rakkautta. Iloa, rakkautta ja aina hyväntuulista seuraa tässä on nyt tarvittukin.

Olen nauttinut joka päivästä. Päätin, että Alman tulon myötä pidän lomaa murehtimisesta. Otan loman vauvatoiveista, unohdan haaveilun ja haikailun, elän tätä päivää ja tätä hetkeä. Tiedän, että tämä on aivan varmasti väliaikaista, ennemmin tai myöhemmin murehtiminen saa minut taas kiinni. Mutta juuri tällä hetkellä meillä eletään täyttä elämää. Onnellista, tyytyväistä ja vähän jännittävääkin elämää. Olen tämän rauhan hetken ansainnut.

Nyt koira nukkuu lenkin väsyttämänä pitkiä päiväuniaan, mies on karannut moottoripyöräreissulle, uunissa paistuu sunnuntain kalapäivällinen ja taustalla soi pianokonsertto. Sitäpaitsi sovin juuri tässä samalla kun kirjoittelin tätä tekstiä ensi viikolle asuntonäytön Kuopioon. Asiat ovat siis mallillaan. Ja ne loputkin taitavat sittenkin vielä järjestyä!

Olen onnellinen nyt. Tästä hetkestä on syytä nauttia!

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Alkuinnostuksesta pakokauhuun.



Kiirettä on pitänyt, kuten postaustahdistani ehkä olette huomanneetkin.

Juuri nyt istun viimeistä työpäivää työhuoneessani. Ajatukset on hyvin sekavat, mieli apea. Vähän itkettää, vaikka kovasti koetankin olla reipas ja pirteä ja positiivinen ja valoisa. Tämä on ollut hyvä vuosi, hyvä kokemus, hyvä paikka tehdä työtä. Olen saanut paljon ja kiitollisena tästä voin siirtyä hyvillä mielin eteenpäin.

Mutta se, mitä edessäpäin on pelottaa. Pelottaa niin, että pelkäämisen lisäksi en juuri muuhun tällä hetkellä pysty. Enää vajaa viikko siihen, että pitäisi olla innokkaana aloittamassa uutta kouluvuotta. Ainakin luulen, että minun pitäisi olla edes vähän innostunut? Kiinnostunut? Iloinen, tai edes iloisehko?

Mutta ei. Juuri nyt haluaisin vain soittaa kouluun ja ilmoittaa äkillisestä estymisestä. Luovuttaa paikkani jollekulle paremmalle ja innokkaammalle. Jollekin, joka voi aloittaa opinnot hyvillä mielin, positiivisesti luottaen tulevaisuuteen.

Minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että teen vaihtokauppaa itse saatanan kanssa: "Anna minulle hienompi titteli ja paremmat työmahdollisuudet, saat vaihdossa avioliittoni". Tuntuu, kuin olisin jättämässä kaiken, luovuttamassa, laittamassa itseni Meidän edelle. 

Vaikka tiedän, että eihän noin kertakaikkiaan voi ajatella. Avioliitossakin on kuitenkin kaksi yksilöä, joilla molemmilla on omat unelmansa. Ja niiden toteuttamatta jättäminen, jos mikä, on varmin keino tuhota avioliitto. Silti on käsittämättömän vaikeaa olla tekemässä lähtöä. Edes muutamaksi vuodeksi, vain hetkeksi. Vain muutaman sadan kilometrin päähän, mistä vielä pääsee viikonlopuksi kotiin. Tai vaikka useamminkin, jos vain keksii keinon saada opintotuen riittämään kaikkiin noihin junamatkoihin. Vaikka tiedän, että jos jätän lähtemättä, myrkytän katkeruudellani liittomme ja kotimme nopeammin kuin ehtisin toisella paikkakunnalla edes alkaa ikävöidä. Silti haluan jäädä.

En vielä edes tiedä, mihin olen menossa. Asuntokin puuttuu yhä edelleen! Haluaisin rakentaa meille toisen kodin opiskelupaikkakunnalleni. Paikan, johon myös miehelläni olisi hyvä tulla luonani vieraillessaan. En kämäistä soluasuntoa, johon joutuisin salakuljettamaan mieheni kämppiksieni huomaamatta. Kodin, jossa olisi hyvä olla. Kodin, jonka rauhassa voisin keskittyä opiskeluun ihan oikeasti. Vaan huonolta näyttää, vielä en ole löytänyt yhtään potentiaalista asuntoa koko Kuopiosta, ja aikaa on enää vajaa viikko.

Vaan sanovathan nuo, että ihmeitä tapahtuu.

Etäsuhde, kahden kaupungin ja kahden kodin loukku. En uskonut, että vielä joutuisin tähän tilanteeseen! Minulle koti on aina ollut siellä, missä on mielekästä tekemistä ja haastetta. Siellä, missä on syy herätä aamuisin ja lähteä päivän askareisiin. Nyt täytyisi löytää uusi määritelmä sille, mitä koti tarkoittaa. Oulu ei tunnu kodilta, mutta siellä on kuitenkin mies, jonka luona on hyvä. Onko se silloin koti? Kuopiossa on paikka, jossa saan toteuttaa haaveitani ja intohimojani, tehdä juuri sitä mitä kaikkein eniten haluan, mutta ei kattoa pään päälle. Eikä sitä kaikkein rakkainta rinnalla. Onko se silti koti? Missä koti on silloin, kun seilaat kahden kaupungin välillä? Missä on se paikka, missä voisit levätä, mihin pysähtyä?

Luin vasta jostain, että pelko ja pakokauhu on aivojen puolustusmekanismi uuden edessä. Se alkukantainen selviytymismekanismi, joka vielä nykypäivänäkin yrittää pistää vastaan, kun teemme muutoksia elämässämme. Aivomme kyllä löytävät kaikki argumentit vanhassa ja turvallisessa pysymisen puolesta: miten saan rahat riittämään, miten käy parisuhteen, miten koira jaksaa reissuelämää, jaksanko itse, mistä asunto, missä koti, missä minä...? Mun aivot käy tällä hetkellä juuri tuota väsytystaistelua läpi vuorokauden niin, etteivät juuri öisinkään anna minun nukkua. Ja vaikka tiedän mistä on kysymys ja tiedän, ettei minun pidä kuunnella, silti joudun yhä uudelleen ja uudelleen perustelemaan itselleni miksi tämän teen. Miksi hyppään tuntemattomaan? Miksi en vain jatka niin kuin tähänkin asti, kun suurin jännityselementti on ollut se, riittääkö auton polttoaine viikon viimeisenä työpäivänä vielä kotipihaan asti? Minä väsytän aivojani, aivoni väsyttävät minua. 

Huomenna aion vain levätä.

Nyt pakkaan kuitenkin työhuoneestani kaikki elämäni nuotit, vuoden työn ja muistoni pahvilaatikkoihin ja kasseihin, kärrään ne kotiin ja istun illalla viinilasin kanssa hetkeksi alas, -koira sylissä ja mies kainalossa. Nautin siitä, mitä minulla on ympärilläni, kiitän jokaisesta hyvästä asiasta hiljaa, hyvästelen hitaasti.

Ehkä nämä eivät ole hyvästit. Ehkä tämä on kuitenkin vain uuden alku?




perjantai 5. elokuuta 2016

Heinäkuu kuvina

Heinäkuu oli ja meni. On elokuu, aavistus syksystä on jo hiipinyt mieleen. Ja samaan aikaan tuntuu siltä, ettei kesä vielä alkanutkaan. Töitäkin vielä pari viikkoa jäljellä ennen lomaa...

Kuitenkin näitä heinäkuun kuvia selatessani huomasin, että olenhan ehtinyt jo vaikka mitä, nauttiakin aivan yllin kyllin. Parhaat ilmat ja joutilaimmat päivät ovat sitäpaitsi vasta edessäpäin! Sadepäivistä huolimatta en siis aio luovuttaa syksyn tunnulle vielä.

Olen nauttinut aamiaisesta ulkona ilman kiirettä mihinkään.
Olen syönyt syntymäpäiväkakkuni hyvässä seurassa.
Olen lötköttänyt rannalla vapaapäiviä ja työpäivien iltojakin. Parasta on, kun pakkaa töiden jälkeen eväät ja pyöräilee rannalle syömään ja lukemaan päivän lehdet!

Olen myös ehtinyt nautiskella työstäni ja upeasta ympäristöstä, jossa sitä saan tehdä!

Olen järjestänyt miehelleni perjantaiyllätyksen.
Olen istunut takaterassilla viinilasin kera nuuhkimassa kesäiltaa.
Olen istunut Torinrannan laiturilla keskellä yötä noutoruokaa syömässä.
Olen kokenut hämärtyvän illan ja välkkyvät valot.
Olen saanut hemmotella ystävää grillailuillani.
Olen täyttänyt pakastinta talven varalle. Vielä tosin olisi pakastimessa tilaa ja marjastressi vain kasvaa jokaisen sateisen päivän myötä.
Olen ehtinyt juomaan skumppaa terassilla viltin alla ja räpsimään vessaselfieitä skumpan "kaunistamana".

Ja olen nähnyt öisen kaupungin kauneuden.