perjantai 29. heinäkuuta 2016

Klisee on klisee syystä.


"Kun sitä vauvaa ei kuulu, niin otetaan sitten koiranpentu."

Mikä klisee.
Ja miten monta kertaa olen kuunnellut, kun vierestä seuraavat hieman naureskellen puhuvat lapsettomista pariskunnista, jotka ovat koiraa hankkimassa. Lapsenkorvike, tyhjiön paikkaaja, kohde hoivavietin purkamiselle, lellikki siitä koirasta vain tulee...

Mutta nyt minä olen tuossa samassa tilanteessa. Odotan malttamattomana ensi viikon alkua, jolloin ihana Alma -koiranpentu muuttaa meille. Tässä koiraelämään valmistautuessa olen mietiskellyt tuota, miksi tämäkin klisee ylipäänsä on niin klisee. Miksi se joskus edes on tuntunut hieman huvittavalta? Nyt ei naurata ollenkaan, olo on huvittuneen sijasta varsin onnellinen ja innostunut. Ehkä hieman pelokaskin tulevan vastuun edessä.

Miksi klisee tuntuu lähestulkoon aina olevan negatiiviseksi tai vähintäänkin hassuksi ja hupsuksi mielletty asia? Ehkä sille on syynsä, miksi niin moni tuntuu tekevän asiat tietyllä tavalla, juuri tietyssä järjestyksessä... Kuka edes osaa kuvitella, mitä kaikkea toisen yksioikoisen ja kliseisenkin toimintatavan taakse saattaa kätkeytyä? Jos tietäisi, olisiko silloin valmis naureskelemaan ja heittämään huulta?

Minä olen miettinyt koiran hankkimistä lähestulkoon yhtä pitkään kuin olen elätellyt vauvahaaveitakin. Jostain syystä minulla oli alusta asti tunne, että meidän kohdalla asiat eivät toden totta tapahdu aivan siinä aikataulussa kuin toivoisin. Tiesin jonkun ihmeellisen etiäisen tapaan, että vauva ei ole tullakseen heti kun sille annetaan mahdollisuus. Koira ei todellakaan ole vauvankorvike. Mutta kuitenkin. Se on luontokappale, joka tarvitsee sinua. Joku, joka varauksetta rakastaa, odottaa aina yhtä innokkaana sinua kotiin, leikkii ja leikittää, vaatii huomiota, mutta myös antaa sitä takaisin. Koira pakottaa sinut sohvalta silloinkin, kun maailma yrittää sinut väkisin sinne painaa. Pitää seuraa, estää synkkien ajatusten hiipimistä mieleen...

Minulle koiranpennun tulo on ennenkaikkea äärimmäisen huojentava ajatus. Tuntuu, että pennusta huolehtiessa saan vapaata kaikelta muulta huolehtimiselta. Saan keskittyä uuden karvaisen ystävän hyvinvointiin ja kouluttamiseen, unohtaa hetkeksi lapsettomuuden surun. Alman tulon myötä meillä elätään hetken aikaa tiukasti tätä päivää, unohdetaan haaveilu ja haihattelu. 

Pitkästä aikaa minulla on olo, että oikeastaan kaikki on vallan hyvin tässä. En edes kaipaa mitään enkä mihinkään. Hetki sitten olin jo pakkaamassa muuttolaatikoita, kun loputon paikallaan oleminen teki pahaa. Halusin pois, halusin muutosta, uusia maisemia, uusia tuulia, uusia haasteita... Ja onhan niitä tulossa, kun uusi koulu kuukauden päästä alkaa Kuopiossa. Muuttoaikeet on nyt kuitenkin toistaiseksi kuopattu, kulkeehan junat Oulun ja Kuopion väliä päivittäin... 

Meillä on nyt Alma. Alma, joka siinä tutustumiskäynnillä kasvattajan luona mieheni sylissä istuessaan sai minut ensimmäistä kertaa oikeasti tuntemaan, että me ollaan perhe, että meillä on yhteiset tavoitteet ja päämäärät, yhteiset vastuut ja velvollisuudet, mutta myös yhteiset onnen ja ilon aiheet. Minä uskon, että Alma tuo tullessaan paljon lisää rakkautta tämän katon alle ja yhdistää meitä entisestään. 

Olen ylpeästi klisee. Ylpeästi hieman höpsähtänyt koiranomistaja. Sillä ikinä en on osaa pukea sanoiksi sitä, kuinka tärkeää ja kuinka iso asia tämä on minulle. Näyttää kliseiseltä, minä tiedän. Mutta kukaan ei silti tiedä sen kliseen kääntöpuolta.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

5. syy rakastaa Oulua: Hailuoto


Kesään kuuluu asioita, jotka vaan täytyy tehdä joka ikinen vuosi. Joita ilman kesä ei tunnu kesältä. Ne on varmasti jokaisella omansa, ehkä piknikit, grillaaminen, yöuinnit, kalaretket tai yöttömässä yössä aamuun saakka valvominen. Minulle yksi näitä kesän pakollisia juttuja on Hailuodon retki, ainakin kerran kesässä. 

Hailuodon saari on oma kuntansa, ei siis osa Oulua. Mutta kuitenkin niin lähellä, että näin oululaisena siitä mielellään omii siitä pienen osan itselleen. Mutta niin tuo on tainnut olla jo "ennen vanhaankin", että oululaiset ovat pitäneet Hailuotoa retkikohteenaan ja lomanviettopaikkanaan...

Vaikka matkaaminen tuonne Hailuotoon tuntuukin välillä melko vaivalloiselta, varsinkin helteisenä kesäpäivänä lauttajonossa odotellessa, pääsee siellä jotenkin aina arjesta irti aivan eri tavalla kuin tuolla tutulla lähirannalla. Matkaan kuuluvat tietenkin kylmälaukun täydeltä piknikevästä ja paljon lukemista. Eipä täydelliseen kesäpäivään rannalla juuri sen kummempaa tarvitse. Paitsi tietysti tarpeeksi aurinkorasvaa, onnistuin taas käräyttämään selkäni ja pakarani tuolla reissulla... 

Haaveissa on, että vielä tänä kesänä ehtisin telttaretkelle Hailuotoon edes yhdeksi yöksi. Olisi kiva mennä saarelle niin, että ehtisi kävellen tai pyöräillen sitä kiertää ja koluta. Rantapäivinä sitä yleensä ajaa suoraan lauttarannasta saaren toiseen päähän Marjaniemen hiekkarannoille ja illalla samaa reittiä äkkiä kotiin. Marjaniemessä on ihana majakka, satama, ravintola ja hotelli, mutta saarella olisi myös niin paljon muuta nähtävää. Esimerkiksi Hailuodon kirkko on mun mielestä aivan mielettömän kaunis, alttaritauluna siellä on vain suuri ikkuna, josta näkyy joka päivä hieman erilainen metsämaisema. Voiko kauniimpaa alttaritaulua edes olla?

Hailuodon kunnalla on omat nettisivut, joihin kannattaa käydä tutustumassa retkeä suunnitellessa. Sivulta löytyy myös lautta-aikataulut. Näin kesäsesonkiaikaan lauttoja menee muistaakseni puolen tunnin välein, tosin aina kaikki halukkaat eivät vielä ensimmäiseen lauttaan mahdu. Eli jonottamiseen kannattaa varautua rennolla ja kiireettömällä kesämielellä!

Loppuviikoksi taidettiin luvata lämpöä ja aurinkoa, ei kun siis retkelle!
















maanantai 18. heinäkuuta 2016

4. Syy rakastaa Oulua: Rotuaaripiknik!




Lauantaina minulla oli vasta illaksi meno töihin, eli piiitkästä aikaa päästiin miehen kanssa perjantaina yhdessä ulos. Järkkäsin meille sit varsin kivan illan, pienenä yllärinä miehelleni: hain sushia, viiniä ja liput perjantai-illan Rotuaaripiknikkiin.

Perjantain piknikissä esiintyivät Mira Luoti, Erin ja Vesala. Varsinkin tuota Vesalaa halusin päästä kuuntelemaan livenä. Mä en jotenkin osaa sanoa tykkäänkö jostain biisistä, jos en ole kuullut sitä livenä. Vesalan uutta levyä olen kuunnellut kotona, mutta nyt biisit vasta jotenkin aukes, kun ne kuuli ihan livenä esitettyinä. Ehkä pitääkin alkaa toimia niin, että käy ensin kuunteleen biisit keikoilla ja vasta sen jälkeen kuuntelee levyn. Äänitteistä vaan jää niin paljon pois. Niistä ei välity tunnelma samalla tavalla kuin live-esiintymisistä. Voi toki olla, et mä oon niin tottunu kuunteleen musiikkia enimmäkseen esitystilanteissa, konserteissa ja keikoilla, että siitä on tullut mulle se ainoa oikea tapa kuunnella musiikkia. Todella vähän kotona edes kuuntelen mitään, lähinnä vain siivouspäivinä. 

No mutta. Eksyin aika kauas aiheesta. Rotuaaripiknik on siis Oulussa, kävelykatu Rotuaarilla järjestettävä nelipäiväinen katufestivaali. Esiintyjiä on muutama joka illalle, ja ne vaihtelevat kyllä illan ja kohderyhmän mukaan melko paljon. Mua ois kiinnostanut myös varsinkin Ismo Alangon keikka, mutta sinne en ajankohdan takia päässyt. 

Oli tosissaan kiva käydä katsastamassa tuo tapahtuma. Olen nyt viidettä kesää Oulussa (jos oikein osasin laskea) ja joka kesä olen miettinyt, että tuolla olisi kyllä kiva käydä. Vihdoin sain aikaiseksi! Tykkäsin tuon tapahtuman koosta. Ei valtavia ihmismassoja, ei jonottamista joka paikkaan, ei ahdistavaa tunnetta keikoilla, kun ihmistungoksessa sinua ahdistetaan joka suunnasta. Mä en siis ylipäänsä ole festari-ihminen, olen elämäni aikana käynyt kerran festareilla. Ja silloinkin kuuntelin kaikki keikat kaljateltan suojista. Siellä kun sai istua rauhassa, eikä kukaan tullut tönimään... Mutta tuonne saattaisin mennä uudemmankin kerran, jos vielä joskus kesääni Oulussa vietän!

Jotenkin mua viehättää myös se, että tapahtuma tuodaan keskelle kaupunkia. Suuremmat festarit kun täytyy nyt varmasti jo ihan käytännön syistäkin "eristää" vähän kauemmas keskustasta. Oli hauska seurata, miten Rotuaaria ympäröivien talojen asukkaat kuuntelivat keikkoja asuntojensa ikkunoista. Näyttipä aika monella heistä olevan melkoiset bileet käynnissä, ikkunat olivat täynnä väkeä. Hauskaa. Harvapa sitä saa vaikkapa Paula Vesalan olohuonekeikalle kotiinsa!

Kesä-Oulussa tapahtuu kyllä yllättävän paljon. Tuntuu, että lähestulkoon jokaiselle viikonlopulle olisi jotain menoa, festareitakin useampia. Minä vielä mietin, lähteäkkö Qstockiin, -sielläkään en ole koskaan vielä käynyt!!! Mutta saattaa olla, että tuossa yhdessä Rotuaaripiknikillassa oli mulle festaria kerrakseen yhdelle kesälle, saa nyt nähdä. Vielähän tässä ehtii mieli muuttua...








torstai 7. heinäkuuta 2016

Ohhoh!


Edellisen postaukseni jälkeen tapahtui jotain käsittämätöntä.

Kirjoitin niin kuin aina. Kirjoitin ajatuksiani auki, järjestykseen päässäni. Kirjoitin itselleni ja niille muutamalle kymmenelle, korkeintaan muutamalle sadalle lukijalle, jotka tavallisesti blogiani seuraavat.

Mutta kävikin niin, että seuraavien parin päivän aikana tekstiäni luettiin tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Blogini kävijämäärä lähes kaksinkertaistui. Sain palautevyöryn: kommentteja, sähköposteja, yksityisviestejä... Niitä olen viime päivät lukenut, liikuttunut lukemattomia kertoja, itkenyt ja nauranut, ihmetellyt sitä luottamusta jonka olen saanut, kun kanssani on jaettu todella kipeitä ja yksityisiä asioita.

En tiedä oliko osasyynä se, että kirjoitin lestadiolaisuudesta? Vaikka en edes ajatellut, että tekstini varsinaisesti käsitteli lestadiolaisuutta, vaan ennemminkin lapsiperheiden ja lapsettomien maailmoiden erilaisuutta. Suviseurakäynti vain toimi ehkä viimeisenä sysäyksenä sille, että lopulta kirjoitin tekstin. Olen toki miettinyt aihetta paljon aiemminkin. Keväällä luin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Taitavasti kirjoitettu, kaunis kirja, jonka halusin lukea ennen kuin menen Oulun kaupunginteatteriin katsomaan kirjasta tehdyn näytelmän. Mutta minulle tuo kirja oli liikaa. Totesin, että on ehkä parempi jättää teatterikäynti välistä. Vaikka se kovin naivilta kuulostaakin, tällä hetkellä tuntuu mahdottomalta hyväksyä ajatus, että joku tässä maailmassa tulee vahingossa tai jopa vasten tahtoaan raskaaksi, suree menetettyä itsenäisyyttään, uupuu lapsiperhearjen keskellä... Että kaikki se, mikä on minulle suurinta unelmaa, voi olla jollekin toiselle hetkittäin sitä kaikkein pahinta painajaista. Mutta eiväthän nuo tietenkään ole asioita, jotka koskettavat vain lestadiolaisuutta. Toki siinä perhekeskeisessä kulttuurissa ne korostuvat aivan eri tavalla, mutta silti.

Olen oppinut paljon. Oppinut itsestäni. Katsonut peiliin ja nähnyt sen, kuinka oman navan ympärillä pyörimistä omista kipeimmistä kohdistaan kirjoittaminen toisinaan on. Oppinut katsomaan asioita myös sen toisen ihmisen, lähellä olevan, silmin. Toisaalta olen oppinut taas uudelleen myös sen, kuinka tärkeästä ja monia ihmisiä koskettavasta asiasta kirjoitan. Jälleen kerran hämmästyin siitä, kuinka moni ihminen aivan tässä lähellänikin kipuilee samojen asioiden kanssa.

Olen oppinut myös niistä muista. Erityisesti "lapsellisista", lapsiperheiden äidistä ja isistä. Olen joutunut pysähtymään sen faktan edessä, että lapsettomuus todellakin koskettaa myös heitä. Ei olekaan aivan helppoa oman perhearkensa keskellä kohdata sitä lapsettomuuden kanssa kamppailevaa läheistä. Neuvoton ja avuton voi olla myös hän, joka haluaisi tukea, mutta ei löydä sanoja ja keinoja siihen, kuinka sen parhaiten tekisi.

Tänään en aio noista aiheista kirjoittaa. Tänään tuntuu siltä, että tarvitsen aikaa ajatella. Aikaa antaa mieleni hautoa noita teemoja ja miettiä, mitä sanottavaa minulla tuohon olisi. Tiedän, että paljonkin sanottavaa, mutta kaikki ajallansa...

Tänään on syntymäpäiväni. Tänään aion olla kepeä ja huoleton. Nauttia ystävieni seurasta, nauraa paljon ja syödä mansikoita niin että vatsaan sattuu. Tänään en ole lainkaan synkeä ja syvällinen, vaan hetken lapsi, nuori ja vallaton. Hypin vesilätäköissä ja laulan mennessäni.

Iloa sadepäivään!

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Mua vaunumereen hukkumasta estä

Kuva: Suviseurojen kuvapalvelu

Piipahdettiin eilen mun töiden jälkeen vanhoillislestadiolaisten Suviseuroilla Torniossa. Melkein jokakesäinen, perinteinen retki vanhoja muistellen ja nostalgiseeraten. Tärkeintä minulle nykyään taitaa olla kaukana asuvien ystävien ja sukulaisten tapaaminen, yhdessäolo. Halusin myös viedä mieheni ensimmäistä kertaa katsomaan tuota eriskummallista tapahtumaa. Ja jotenkin, kun tuolla on lapsuudesta saakka joka vuosi perheen kanssa oltu, aina uudestaan ja uudestaan sinne vain tekee mieli päästä. Ehkä tunnelma siellä vain on jotenkin niin kotoinen vieläkin?

Mutta minkä taistelun se vaatikaan ennen kuin lopulta pääsimme lähtemään! Jo perjantai-iltana aloin valmistautua, lauantai oli jo aivan karmea päivä. Kiukkua, pahaa oloa, itkukohtauksia ilman sen ihmeempää syytä. Pelotti nimittäin ihan hirveästi. Tiesin tottakai jo etukäteen, millaiseen pyöreiden raskausvatsojen, rattaiden ja pienten ihmisenalkujen vilinään olin menossa. Suviseuravierailua ilman lasten ja lapsiperheiden paljouteen törmäämistä ei vain ole mahdollista tehdä. 

En tiedä miksi se on niin vaikeaa? Muuten en osaa pelätä. En minä muista tuntea vierautta suviseurakentällä liikkuessani, vaikka varmasti erotunkin ripsiväreineni ja korvakoruineni  muusta seuraväestä. En minä osaa ajatella ettenkö kuuluisi porukkaan, olisi yksi muiden joukossa. Ehkä toisten silmissä en kuulu joukkoon, mutta en minä osaa ajatella niin. Mutta tuo perheiden ja lastenrattaiden määrä. Se on minulle se asia, jonka tunnen erottavan minut tuosta joukosta. Kokemus siitä, ettei yksinelävälle, lapsettomalle ihmiselle ole paikkaa tuossa joukossa on hyvin vahva. Se asuu niin syvällä, että vieläkin koen olevani merkityksetön, aivan mitätön ihminen tuossa joukossa ilman äidinroolin tuomaa statusta. Vaikka olenkin lähtenyt tuosta joukosta omille poluilleni jo kauan sitten, vieläkin tuo asia on minulle se kaikkein kipein. Se joka minut sai aikanaan valitsemaan oman tien, etsimään paikkaa jossa minut nähtäisiin kokonaisena. Naisena, tahtovana ja haluavana, seksuaalisenakin olentona, yksilönä pelkän ryhmän jäsenen sijaan. Mutta yhtälailla myös osana yhteisöä, jossa myös lapseton nainen toiveineen ja kipuineen voisi tulla nähdyksi.

Aikaa on mennyt, vuosia kulunut. Silti se kaikkein suurin kipupiste ei ole kadonnut mihinkään. Päinvastoin, vuosi vuodelta se käy yhä kipeämmäksi. Lastenvaunumeri nielaisee ja tuntuu hukuttavan. Sen kohtaamiseen täytyy valmistautua yhä huolellisemmin, itkeä itkut ja kiukutella kiukuttelut etukäteen, voida pahoin ja oksentaa, nukkua useita levottomia öitä. Ja silti joka kerta se yllättää.

Tuntuu hassulta huomata, kuinka omat lapsuuden ja nuoruuden ystävät ovat lähestulkoon kaikki hiljalleen siirtyneet siihen lastenvaunuja työntävään ja seurakentällä säntäilevien lapsien perässä hilppovaan joukkoon. Niiden seesteistä lapsiperhearkea viettävien kolmikymppisten joukkoon, joiden maailmaan ja arkitodellisuuten minulla ei ole mitään pääsyä. En minä tiedä siitä todellisuudesta mitään. Tiedän vain sen, miltä se silloin aikanaan tuntui, kun ystävä toisensa jälkeen löysi rinnalleen jonkun minuakin tärkeämmän, etääntyi hiljalleen, meni naimisiin, ei enää ehtinytkään hetken mielijohteesta iltajuoksuille ja viikonloppureissuille. Minun toinen perheeni; ystäväni, liukuivat pois. Siinä he ovat, niin seesteisinä ja tyytyväisinä. Ja vieläkään minä en ole yksi heistä. Vieläkin minä katson kadehtien heidän onneaan ja toivon olevani yksi noista onnellisista.

Olenko minä katkera? En tiedä. En todellakaan itse tiedä, en osaa vastata. Yhdellekään lestadiolaiselle tai lestadiolaisuudelle ylipäänsä en ole katkera. Mutta sitten on nuo muutamat asiat, jotka sattuvat niin syvälle sydämeen. Lestadiolaisuus on perheiden ja pienten lasten yhteisö, yksin elävän tai lapsettoman on miltei mahdoton löytää sieltä omaa paikkaansa. Isossa joukossa jää helposti yksin, on vain yksi ryhmän osa, ei tule nähdyksi yksilönä. Silloin jää oman kipunsa ja tuskansa kanssa helposti näkymättömiin. Minun on vaikea sulattaa myöskään sitä, kuinka niin suviseuroissa, kuin myös muuten lestadiolaisten seura- ja muussakin puheessa puhutaan usein lapsista valtavana "työsarkana" ja taakkanakin. Samoiten keskitytään lapsiperheiden jaksamiseen, vanhemmuuden tukemiseen, siihen kuinka perheet ovat koko yhteisön ja yhteiskunnan tukipilareita ja ykkösasioita. Onhan se tärkeää, totta kai. Mutta jos aina vain huolehditaan perheenäitien ja -isien jaksamisesta, jätetään helposti unohduksiin ne kaikki muut. Ne orvot ja arat ja yksinäiset, jotka kantavat taakkansa yksin. Perheillä on toisensa, yksinäisellä ei välttämättä ketään. Siloitellun pinnan, uuden ja trendikkään vaatekerroksen ja leveän hymyn takaa kipu ei välttämättä näy. Silti se voi olla siellä.

En minä halveksi tuota joukkoa. Kunnioitan ja rakastan ennemminkin. Olen nähnyt myös sen, kuinka onnellisia ja tyytyväisiä ihmisiä tuohon joukkoon mahtuu. Haluan vain muistuttaa, kuinka monenlaisia tarinoita myös lestadiolaisuuden sisältä löytyy. Väsyneen suurperheen äidin tarina ei ole ainoa lestadiolaisuuden tarina. Toivon, että joku kertoisi myös niitä muita tarinoita, jotta joku toinen yksinäinen, joku toinen kipu sydämessään ehkä tulisikin tuossa joukossa nähdyksi.

Ja kuitenkin oli niin mukava käydä. Ajelimme eilen asuntavaunuruuhkassa hiljalleen kotiin Ouluun ja matkalla mietin, kuinka onnellinen olen että pääsin ja eritoten uskalsin kuitenkin käydä. Tuo yhteisö suviseuroineen ja muine kummallisuuksineen on kuitenkin lähtemätön osa minua. On jotenkin turvallista todeta aina uudelleen ja uudelleen, että kaikki on kuten ennenkin. Vaikka se samalla tekeekin niin kipeää. Mutta, huomasin illalla paluumatkalla myös sen, ettei se lopulta edes käynyt niin kipeää kuin pelkäsin. Ainakaan vielä tänä vuonna lastenvaunumeri ei minua nielaissut eikä lannistanut.

Kuva: Suviseurojen kuvapalvelu

Kuva: Suviseurojen kuvapalvelu