keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Ei vertaamalla mitään voita


Viime aikoina olen saanut monta iloista vauvauutista: kesävauvoja, syysvauvoja, alkutalven vauvoja on tulossa lähipiiriin ja ystävieni perheisiin. Ihanaa, vauvauutiset on aina ihania! Hämmästyttävän monet noista pariskunnista ovat minun kanssani suurinpiirtein saman ikäisiä, samassa elämäntilanteessa olevia, jotkut jopa naimisissa suunnilleen yhtä pitkissä avioliitoissa kuin mekin. Aivan kuten mekin, paitsi että heillä onnisti helpommin kuin meillä.

Tai niinhän sitä kuvittelisi.

Vaan kun koskaan ei tiedä. Olen viime aikoina noiden vauvauutisten myötä miettinyt paljon sitä, kuinka helppoa on sortua vertailemaan: noillakin kaikki sujuu kuin satukirjassa, tuokin tuossa tuli varmaan raskaaksi kun sattui pesemään miehen kalsarit samassa koneessa omiensa kanssa ja tuo kolmas, taas se odottaa, vaikka edellinenkin vielä sylivauva... Vaikka mitä enemmän lasten saamisesta ja lapsettomuudesta kirjoitan ja ihmisten kanssa keskustelen, sitä selvemmäksi tulee, että vertaileminen on turhaa. Mahdotontakin ja järjetöntä. Mutta niin inhimillistä.

Omille rakkailleen on mahdotonta olla kateellinen. Siskoille, ystäville, sukulaisille... Miksi olisin, kun tahdon heille vain kaikkein parasta, kaikkea hyvää? Suon ilomielin heille onnen, enkä todellakaan ajattele sen olevan minulta pois. Päinvastoin, odotan innolla ja kärsimättömänä noita pieniä tulokkaita, rakastan ja huolehdin koko tädinsydämelläni jokaisesta. Silti välillä huomaan miettiväni "miksi nuo, miksen minä?".

Kun elämää katsoo taaksepäin, näkee paljon kaunista ja hyvää. Ja sitten myös paljon niitä virheitä ja kipukohtia, asioita jotka olisi voinut tehdä toisin ja asioita jotka satuttivat silloin aikanaan, satuttavat ehkä vieläkin. Mutta mitään noista en muuttaisi, mitään en antaisi pois. Juuri kaikkien noiden kokemusten kautta minusta on tullut se minä, joka tänä päivänä olen. Olen ehkä vanhempi ja vähän ryppyisempi, mutta paljon viisaampi. Ja uskon, että omien taisteluideni kautta olen oppinut olemaan pehmeämpi ja empaattisempi myös muita ihmisiä kohtaan. Jokainen kipu siis kasvattaa. Mutta se kipuilu mitä juuri tällä hetkellä käy, ei sitä osaa vielä nähdä samalla tavalla. Tämän päivän tuska tuntuu vain tarpeettomalta kivireeltä, jonka vetäminen tekee elämästä toisinaan sietämättömän raskasta, lähestulkoon mahdotontakin. Vielä ei osaa kuvitella huomista, jolloin tämäkin taistelu on ehkä voitettu. Tai ainakin solmittu sen kanssa aselepo.

Kivulle ei ole selitystä. En tiedä tänään, enkä ehkä tiedä vielä huomennakaan, miksi juuri minun ja juuri meidän täytyy käydä läpi tämä lapsettomuuden tuska. Miksi juuri meidän, eikä jonkun muun? Ei minun tarvitsekaan tietää. Sen sijaan tiedän, että jokaisella meistä on omat kipukohtamme joista muilla ei välttämättä ole mitään aavistusta. Jokainen käy omaa sotaansa, toisella se voi olla suurempi taistelu kuin toisella. Mutta miksi vertailla? Uskon, että meille jokaiselle on annettu paitsi ne kipukohdat, myös voimavaroja sen mukaan mitä tarvitsemme. Ehkä minä olen vahvempi kuin luulenkaan, vahvempi kuin joku toinen? Ehkä minun täytyy käydä tämä läpi, jotta osaisin oikealla tavalla arvostaa perhettä sitten kun sen minulle suodaan? Ehkä käyn tätä läpi, jotta voin olla vertaistukena monelle muulle, joka painii saman asian kanssa? Ehkä tälle ei ole mitään suurempaa tarkoitusta, vain huono onni, huonot geenit? 

Päivääkään en antaisi pois. En menneistä kivuista, en myöskään tästä. En tiedä tulevasta, mutta luotan siihen että kaikki käy lopulta parhain päin. Paljon hyvääkin olen saanut jopa tästä kaikkein kipeimmästä; entistä lujemman luottamuksen parisuhteeseemme, luottamuksen siihen, että toinen pysyy rinnalla vaikka mitä tapahtuisi. Lapsettomuuden kipuilujen kautta olen myös löytänyt kirjoittamisen uudelleen ja blogi on herännyt eloon tavalla, jota en olisi edes uskonut vielä jonkin aikaa sitten. Olen myös saanut lukemattomia tarinoita muilta samassa tilanteessa olevilta, kannustusviestejä, vertaistukea ja uusia ystäviä. Teiltä rakkaat lukijat saamieni viestien perusteella olen myös saanut olla tukena ja apuna teidän kamppailuissanne. Se on asia joka vetää nöyräksi ja tekee mielen kiitolliseksi. Se antaa minulle yhden vastauksen tuohon miksi -kysymykseen ja motivoi jatkamaan kirjoittamista, vaikka välillä tuntuukin, että keskityn vain oman napani ympärillä pyöriviin asioihin ja unohdan todellisen maailman. Mutta, olen oppinut että en ole yksin. Lapsettomuus on yksinäinen asia, niin usein yksin kannettava murhe. Minä tahdon tehdä omastani hieman helpommin kannettavan jakamalla sen Sinun kanssasi, samalla ehkä lievittäen hieman sinunkin kipuasi.

Mutta vielä tuosta vertailusta. On jotenkin huojentavaakin huomata, kuinka elämällä on ihan oma aikataulunsa. Muistan kun vielä joskus lukioiässä sitä kuvitteli, että elämässä kaikki tulee tapahtumaan tietyn aikataulun mukaan: lukion jälkeen ammattiopintoihin, kaksvitosena työelämään, samoihin aikoihin löytyy ehkä Se Elämäni Mies, muutaman vuoden päästä naimisiin ja kolmekymppisenä viimeistään olen jo ainakin yhden, ellen kahden lapsen äiti. Niin varmasti kuvitteli ja kuvittelee edelleenkin aika moni tuon ikäinen tyttö. Mutta eihän elämä tuntenutkaan aikatauluja. Se kierrätti minut hieman mutkaisemman polun kautta. Polun, jonka varrella oli monta noista asioista, mutta ei vieläkään kaikki. Mutta silloin en edes osannut kuvitella mitä kaikkea elämältä sain ja mitä kaikkea vielä saankaan. Voiko enempää edes pyytää? Minun elämäni aikataulu on ollut minulle juuri oikea, tarpeeksi väljä oppiakseni tuntemaan sen naisen, joka minua peilistä katsoo aamuisin. Tarpeeksi väljä voidakseni tehdä kaikki ne virheet joita minun on tarvinnut tehdä tietääkseni mitä todella tahdon. Miksi vertailisin muihin, heillä on omat aikataulunsa?

Elämä ei ole kilpailu, eikä sitä onneksi tarvitse suorittaa tietyn aikataulun mukaan. Silti on hyvä välillä tehdä näin, pysähtyä ja ottaa väliaika. Ihastella sitä, miten toinen on ehtinyt tässä ajassa tuonne saakka, minä olen vasta tässä. Mutta kukaan ei tiedä toisesta, kuinka kaukaa siihen väliaikapisteeseen on tultu. Voimme vain ihastella ja ihmetellä kuinka monta erilaista tarinaa meillä onkaan, vaan vertaileminen on turhaa!

3. syy rakastaa Oulua: puistojumpat!

Kuva lainattu Fressi Heikinkadun Facebook -sivuilta (linkki).

Eilen vihdoin pääsin kokemaan yhden parhaista puolista Oulun kesässä, nimittäin puistojumpat! Jumpat ovat kyllä startanneet jo kesäkuun alkupuolella, mutta olen ollut kaikki tiistai-illat niin menossa, etten ole vielä päässyt osallistumaan. No eilen sitten aloittelevana puistojumpparina starttasin kevysti BodyAttack -tunnilla. Oli muuten melkoinen tunti kun edellisestä ryhmäliikuntatunnista taitaa olla jo useampi vuosi aikaa. Mutta selvisin ja olo jumpan jälkeen oli kyllä varsin euforinen! Ja tuosta valtavasta jumppareiden joukosta, jotka pistävät koko Ainolanpuiston tantereen tömisemään sai kyllä niin valtavasti energiaa ja tsemppiä, että itsestään sai puolivahingossa irti vielä paljon enemmän mitä olisin uskonutkaan!

Nuo puistojumpat missä eilen kävin ovat siis Heikinkadun Fressin järjestämiä. Jumpat pidätään tiistaisin klo 18 Ainolanpuistossa, Pohjois-Pohjanmaan museon edessä olevalla nurmikentällä. Ohjelmassa on tuttuja Les Mills -ryhmäliikuntatunteja, mm. BodyCombat-, BodyAttack- , Bodybalance- ja Sh´Bam -tunteja. Ja kaiken lisäksi jumpat ovat kaikille avoimia ja ilmaisia! Lisätietoja ja puistojumppien viikko-ohjelman löydät Fressin Facebook -sivuilta (linkki).

Puistojumppia järjestävät toki muutkin tahot ympäri Oulun puistoja koko kesän, osa niistä on ilmaisia, osa maksullisia. Suosittelen googlailemaan ja etsimään itselle sopivimman ajankohdan ja paikan puistojumpalle. Kannattaa kokeilla! Minun mielestä kesä on niin lyhyt, että jokainen hetki, jonka voi viettää ulkona täytyy hyödyntää! Salilla ehtii hikoilla sitten syksylläkin. Ja tuo vihreän nurmikon, kauniin kesäsään ja reippaan jumppaväen yhdistelmä on kyllä toden totta sellainen, ettei motivaatiota kunnon treenille juuri tarvi etsiä. 

Nähdään puistossa!


tiistai 28. kesäkuuta 2016

2. syy rakastaa Oulua: Koitelinkoski


Minun Oulurakkauden etsintäprojekti on lähtenyt varsin yskähdellen käyntiin. Mutta jotenkin kummasti olen saanut uutta potkua, kun tieto opiskelupaikasta Kuopiossa ja mahdollisesta muutosta sen myötä tuli. Nykyistä kotikaupunkia katsoo aivan eri silmin kun tietää, että edessä voi pian jo olla muuttolaatikoiden pakkaaminen! Nyt näitä postauksia lieneekin siis luvassa tiuhenevaan tahtiin, kun yritän imeä kaiken irti kotikaupungistani niin kauan kuin tätä oululaisuutta vielä kestää.

Juhannuksena tehtiin parikin "mitä tehtäis, lähdetäänkö retkelle" -reissua kun kaunis sää houkutteli lähtemään kotoa nauttimaan ulkoilmasta ja sulattelemaan grillieväitä. Lauantain retki suuntautui Koitelinkoskelle Kiiminkiin, noin parinkymmenen kilometrin päähän Oulusta. Olen koko viiden vuoden Oulussa asumisen ajan suunnitellut Koitelinkosken retkeä ja nyt vasta sen sain toteutettua. Niin se tuntuu olevan, että mitä lähempänä joku kohde tai paikka on, sen vaikeampi sinne on lähteä. Kun periaatteessa sinne on mahdollista mennä aivan joka päivä. 

Olin yllättynyt siitä, kuinka kiva, siisti ja toimiva retkikohde Koitelinkoski on. Tiesinhän minä, että siellä on viime vuosina tehty kunnostustöitä ja kohteen markkinointiinkin on panostettu aivan eri tavalla kuin aiemmin. Mutta silti. Vaikka paikalla lauantain sateiden väistyttyä auringon tieltä oli paljon väkeä, suuri parkkipaikka puolillaan autoja, löytyi kosken pauhusta ja metsäpoluilta silti rauha. Alueella on peräti seitsemän (muistaakseni) nuotiopaikkaa, eli makkaranpaistovuoroaan ei tarvitse kovin kauaa odotella. Mun lempparipaikkoja Koitelinkoskella olivat ehdottomasti rantakalliot, joilla istuskellen oli mukava paistatella päivää, kuunnella kosken huminaa ja metsän hiljaisuutta. Kallioille menen ehdottomasti uudestaan, vaikkapa yksin vapaapäivänäni hyvän kirjan ja eväiden kanssa rauhoittumaan ja rentoutumaan. 

Positiivista lapsiperheille ja huonosti kulkevalle on se, että parkkipaikka on aivan koskien vieressä. Kävellä ei siis tarvitse pitkästi, jos ei halua. Lisätietoa Koitelinkoskesta löytyy esimerkiksi Oulun matkailusivustolta, VisitOulu.fi:stä
Ei kun retkelle! Suosittelen!













maanantai 27. kesäkuuta 2016

Juhlaa arjessa, arkea juhlassa.



Minulla taitaa olla jo kotoa äidinmaidosta imettynä käsitys, että juhlaa ei tule ilman kunnon siivousta. Koti pestään lattiasta kattoon kaappeja tietenkään unohtamatta, vaihdetaan juhlaan sopivat verhot, pestään peitot ja tyynyt ja sohvatyynyt ja matot ja miehen kotiverkkaritkin. Unohtamatta tietenkään saunan pesua. Sauna on tärkeä. Saunasta alkaa juhla.

Ennen juhannusta oli se päivä. Siivouspäivä. Siivouspäivä on tärkeä päivä. Se starttaa heti aamupuuron jälkeen ja kestää usein pitkälle iltaan, saunaan ja lasilliseen valkoviiniä.

Minä nautin. Kuuntelin Regina Spektoria, niinkuin aina siivotessa. Vähän liian kovalla ja vähän liian kovaa myös lauloin mukana. Minun mielestä taustamusiikki on maailman typerin keksintö. Musiikkia pitää kuunnella niin, ettei vielä  aivan pieni maanjäristys kuuntelukokemusta häiritse. En pysty keskittymään mihinkään, jos musiikki on niin hiljaisella, että joudun keskittyä kaikin voimin sen kuuntelemiseen. Kuurasin siis saunaa ja pyyhin pölyjä niin että hiki valui. Siivoukseen nimittäin pätee sama sääntö kuin urheiluun: kropan täytyy tietää tehneensä jotain kun työ on tehty. Ilman kipua ei tule tulosta. Puunasin, hikoilin ja nautin. On aina yhtä kutkuttavaa valmistautua juhlaan, valmistaa kotiin mukavat puitteet rentoutua ja nautiskella.

Siivotessa ehtii myös miettiä syntyjä syviä. Juhannukseen valmistautuessani mietin erityisesti sitä, mikä lopulta tekee juhlan. Vaikka se mäntysuovantuoksuinen sauna ja puhtautta kiiltävä koti luovatkin tunnelmaa, ei juhla kuitenkaan lopulta ole niissä. Ei se juhlanhenki karkaa, vaikka sattuisikin eksymään sotkuiseen alusvaatelaatikkoon. 

Meille viimeinen vuosi on ollut aivan uudenlaisen juhlanvieton opettelua. Minun työni kun on ilta-, viikonloppu- ja erityisesti juhlapyhäpainotteista, joten mahdollisuuksia joulunvietolle sukulaisissa, pääsiäislomalle tunturissa tai mökkijuhannukselle järven rannalla ei juuri ole. Jossain vaiheessa olin vähän marttyyrin mielellä: meillä siis ei vietetä juhlan juhlaa, ei ainakaan silloin kun muut ihmiset niitä viettävät. Kun mies kuitenkin on aivan tavallisessa viikkotyössä, ei yhteistä aikaa omille "varjojuhlillekaan" oikein jää. Olemme siis opetelleet tekemään kompromisseja ja etsineet meidännäköisiä tapoja viettää juhlaa.

Ainakin olemme yrittäneet luoda ihan omat tapamme juhlistaa vuoden tärkeimpiä juhlapäiviä. On ollut huojentavaa huomata, että juhlan tuntu ei loppujen lopuksi ole kiinni suurista etukäteisvalmisteluista, valtavasta joukosta ihmisiä ympärillä ja matkustamisesta milloin minnekin oikean tunnelman perässä. Oikeastaan on ihanaa, kun riittää, että laittaa kotia hieman arkista kauniimpaan kuntoon, kokkaa vähän tavallista parempaa ruokaa, saunoo antaumuksella ja keskittyy yhdessäoloon miehen kanssa kaksin. Sen mitä töiltä ehtii. Niin paljon vähemmän turhaa stressiä, niin paljon enemmän aikaa sille kaikkein tärkeimmälle, -yhdessäololle.

Se harmittaa, jos sattuu juhla-aikoina oikein pitkät työpäivät ja toinen joutuu odottelemaan kotona kun ei ole hennonnut jättää minua tänne yksinkään. Tai jos joutuu kieltäytymään ystävien ja perheen kutsuista yhteisiin juhlanviettoihin. Tai se, jos kutsun esittäjä ei ymmärrä, etten ilkeyttäni kieltäydy kutsusta, vaan minun on ihan oikeasti hoidettava työni. Tai jos kutsu tulee ihan viime tipassa. Kun vain yksi viikonloppu kuussa on vapaana, on aivan tavallista, että puoleksi vuodeksi eteenpäin kaikkiin vapaaviikonloppuihin on jo buukattu jotain menoa. Kuukautta ennen juhlia lähetettyyn juhlakutsuun siis on useimmiten jo vastattava ei kiitos. Onneksi ystäväni tietävät tämän ja ottavat ihanasti huomioon! Minulla onkin usein kalenterissa kuukauttakin aikaisemmin sovittuja kahvitreffejä maanantai-aamuille ystävien kanssa, koska niin vain on tehtävä jos haluaa löytää yhteistä aikaa aivan tavallisissa viikkotöissä käyvän ystävän kanssa. Sekös sitten harmittaa, jos toinen peruu viime tipassa. Erityisesti jos on sovittu yhteistä menoa juuri mun harvinaisen vapaaviikonlopun aikana. No mutta, se siitä.

Tänäkin juhannuksena olin töissä. Onneksi vain lyhyet päivät, joiden jälkeen ehdin hyvin kotiin nauttimaan keskikesän juhlasta. Meidän juhannuksemme koostui pitkistä kävelylenkeistä, spontaanista retkeilystä, kesän ensimmäisestä piknikistä, hurjasta määrästä grillaamista uudella appiukolta saadulla grillillämme, jäätelöstä, saunomisesta ja muutamasta kylmästä saunajuomasta. Mitä muuta sitä enää tarvitseekaan?

Huomasin kuitenkin juhannuksena sen, että puhelin on syytä pitää poissa käden ulottuvilta ja Facebookia ja Instagramia on turha kovin tiuhaan selata. Kuitenkin se pieni kaiherrus muiden ystävien- ja perheentäyteisiä juhannuskuvia katsellessa helposti täyttää mielen. Vaikka kuinka nauttii olostaan ihan vain kotosalla, silti. Ystävät ja perhe kuitenkin ovat niin suuri osa perinteistä juhlanviettoa, että on vaikea korvata niitä millään muulla. Mutta opin samalla myös sen, että haikeutta on paras paeta mielekkään tekemisen pariin. Kun ei anna yksinäisyyden ajatuksille valtaa, ne menevät pian taas ohi. Juhannusaaton makasin sisällä sohvalla kun vain tuli niin kova ikävä ystäviäni, etten halunnut tehdä mitään muuta kuin ikävöidä. Mutta lauantaina jaksoin jo todeta, että nyt riitti, reippaasti vaan eteenpäin. Ja niin ehdittiin vielä viettää kaksi aivan ihanaa päivää mun töiden jälkeen.

Eikä minua silti harmita. Rakastan työtäni. Rakastan sitä, miten jokainen sunnuntaiaamu on omalla tavallaan juhla. Jokainen pyhä ja juhlapäivä tuntuu töissä aivan erityisen suurelta juhlapäivältä. Juhannuspäivänä ei harmittanut yhtään aamulla kävellä juhannuskoivuilla koristeltuun kirkkoon, nuuhkia koivuntuoksua ja kajauttaa Suvivirttä niin että vanhan kirkon seinät kaikuivat. Tunsin ennemminkin olevani varsin etuoikeutettu. Kaunis kirkko ja penkissä istumassa kaikki tutut, ihanat mummut! Ei kaikki saa tehdä niin ihanaa työtä kuin minä. Vaikka paljon se toisinaan ottaa, niin tosissaan paljon enemmän se myös antaa.

Sitäpaitsi uskon myös siihen, että meidän yhteiskuntamme on menossa koko ajan enemmän siihen suuntaan, ettei viikonloppuvapaat ja juhlapyhien vietto lomaillen enää olekaan itsestäänselvyys. Ainakaan suurelle osalle ihmisiä. Arjesta juhlan keskellä ja juhlasta arjessa tulee tuttua entistä useammalle. Ja se ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Minä ainakin nautin siitä, kun mun arkena, siis mun työpäivänä, ei aina olekaan vaan tavallinen tiistai tai torstai, vaan päivät ovat erilaisia. Välillä on sunnuntai, välillä jouluaatto tai juhannus. Juhlapäivänä työkin tuntuu erityisen juhlalliselta.

Ja niin myös muuten tuntuu tämä maanantai kotosalla, kun pitkät vapaat ovat vasta alussa.
Aamun vietin rannalla, auringon vetäydyttyä pilven taakse tulin kotiin kirjoittamaan auringon kirkastamat ajatukseni ylös.

Mikä Sinulle tuo juhlan tunnun silloin, kun mahdollisuutta perinteiselle tavalle juhlia ei ole?

Hyvää alkanutta viikkoa! 





keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Kuukauden kaikki 27 päivää


Selasin mun vanhoja postauksia ja mua alkoi ensin ihan tosissaan naurattaa ja sitten jo vähän itkettää. 

Huvittavaa ja tragikoomista, mutta totta: jopa mun blogipostaukset noudattaa mun kuukautiskierron kanssa samaa sykliä: Siihen tiettyyn aikaan kuusta menee hyvin ja elämä hymyilee, mutta ennemmin tai myöhemmin iskee aina se niitä päiviä edeltävä ahdistus, joka on pakko purkaa kirjoittamiseen.

En tiedä johtuuko se siitä, että lapsitoiveiden myötä sitä on jotenkin alitajuisesti antanut hormoneilleen luvan jyllätä vai mylviikö ja myrskyääkö ne ihan omasta tahdostaan, mutta nykyään elämä tuntuu välillä olevan yhtä selviytymistaistelua kaarnalaivalla hormonimyrskyssä, pyörteestä toiseen.

Olen ehkä aiemmin suhtautunut vähän huvittuneesti pms-oireista ja hormonien vietävänä olemisesta puhuvien naisten juttuihin. Ajattelin, että tuo hormonipuhe on vain yksi tapa selittää kaikki vastoinkäymiset ja huonot päivät. En todellakaan uskonut, että nuo naiset eivät ehkä sittenkään liioittele yhtään. Ei olisi ehkä kannattanut naureskella huvittuneena, sellaista naisena olemisen nurjien puolten oppikoulun pitkää oppimäärää olen viime vuodet ja kuukaudet opiskellut!

Vaan mistäpä olisin voinut tietää.

Mun elämä, se kulkee omaa tasaista neljän viikon sykliään kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Sykliä, jossa parhaimmillaan saattaa olla jopa kaksi viikkoa aivan tavallista, tasaista ja auvoista aikaa. Seuraavalla kerralla tuota aikaa kestääkin ehkä vain hädin tuskin viikon verran. Tuo ihanan tasainen, toivorikas aika alkaa kuukautisten loputtua. Se on aikaa, jolloin haaveillaan niitä vaaleanpunaisia vauvaunelmia, liikutaan, syödään terveellisesti, hoidetaan parisuhdetta, tavataan ystäviä, ollaan töissä aurinkoisia, iloisia ja reippaita. Tavallista, tasaista, helppoa elämää.

Toki tuonkin ajanjakson katkaisevat tuskaiset ja raastavat ovulaatiokivut. Mutta se on hyvää kipua, sen kestää ilomielin. Se on merkki siitä, että olen taas saanut uuden mahdollisuuden. Uuden toivon siemenen. Ja tuota siementä minun tulee nuo pari kriittistä päivää yrittää kaikin keinoin idättää.

Ovulaation jälkeen toivon päivät jatkuvat vielä hetken. On hyvä olla, mihinkään ei satu ja mieli on virkeä. Mutta pian, aina aivan liian pian, alkaa kaarnalaivan kieputus käydä päivä päivältä kovemmaksi. Mieli ja kroppa valmistautuvat jo pettymykseen, valmistautuvat valuttamaan taas uuden toivon idun verisenä vanana vessanpyttyyn. Ja aina se lopulta tulee, päivä jona tuo pettymys käy toteen, joka paikkaan sattuu ja mieli tekisi vain huutaa omaa kipua koko maailmalle.

Neljän viikon sykli. Tai tarkemmin sanottuna kahdenkymmenenseitsemän päivän sykli. 
Se pyörittää koko minun elämääni.
Minun pomoni, minun helvettini, minun rakastettuni.

Neljä viikkoa, joiden aikana ehdin matkustaa taivaasta helvettiin, kauneimmista unelmistä niihin kaikkein synkimpiin ja salaisimpiin. Toivosta syvimpään epätoivoon, mustista mustinpaan toivottomuuteen.

Neljä viikkoa, joihin mahtuu joka kerta päiviä, jolloin en todellakaan koe olevani työkuntoinen,. Mutta "eiväthän nyt kuukautiset ole mikään oikea syy olla poissa töistä, niitä varten on lääkkeet". Mitä jos soitankin joka kuukausi kuukautisten alkamispäivänä töihin, että menetin juuri lapseni? Sehän on totta, en minä valehtelisi. Ja siltä se myös tuntuu.

Neljä viikkoa, joiden aikana olen ihana, lämmin ja rakastava vaimo. Vaimo, joka kokkaa miehelleen ruuan valmiiksi odottamaan töistä tuloa ja pakkaa eväät illalla seuraavaa työpäivää varten Tupperwarerasiaan odottamaan. Vaimo, joka puhuu pehmeällä äänellä ja kysyy miehen kuulumisia ja toiveita valmiiksi katetussa aamupalapöydässä. Vaimo, joka rakastaa lempeästi ja lempii rajusti.

Neljä viikkoa, joiden aikana olen piikikäs, katkera ja riidanhaluinen vaimo. Vaimo, joka puhuu miehestään inhottavalla, narisevalla ja valittavalla äänellä, suunnittelee muuttoa oman katon alle, ostaa vain jäätelöä ja suklaata tyhjyyttään ammottavaan jääkaappiin ja pitää mykkäkoulua koko illan, jos ruoka ei ole odottamassa kun hän tulee illalla töistä. Vaimo, joka oman kurjuutensa keskellä ei edes muista ajatella sitä toista, joka on kaikessa lempeydessään luvannut rakastaa myös niinä myrskyisempinä päivinä, juuri näinä.

Kaikki nuo kuukauden kaksikymmentäseitsemän päivää mieheni rakastaa minua kyselemättä ja kyseenalaistamatta, antaa kieppua ja keikkua ja kaarnalaivan kaaduttua ottaa syliin ja lohduttaa. Ja kaikki nuo kaksikymmentäseitsemän päivää minä kuitenkin kiitän onneani hänestä.

Mutta kaikki nuo kaksikymmentäseitsemän päivää minun on myös elettävä itseni kanssa.
Katsottava aamuisin peilistä tuota naista, joka tekee juuri sitä mitä en tahdo, eikä mitään mitä tahtoisin.
Elettävä naisen ruumiissa, joka ei enää ole minun.
Kropassa, joka tuntuu välillä toimivan täysin minua vastaan. Kropassa, joka tuntuu tekevän kaikkensa sen eteen, että elämäni olisi mahdollisimman vaikeaa. Joka paisuu ja turpoaa milloin mistäkin ja mitä kummallisimmista syistä, joka ei suostu mahtumaan mihinkään vaatteisiin. Kropassa, joka ahdistaa, puristaa ja kuristaa.
Kropassa, jonka vasemmanpuoleisten kylkiluiden alle on pesiytynyt musta ja painava tiiliskivi, jonka painoa on välillä melkein mahdoton kantaa. Tuo tiiliskivi muuttaa välillä sydämen paikalle, välillä se nousee kurkkuun. Noina päivinä olen vaiti, puren hammasta, istun hiljaa yksin.

Seuraavan synkän postaukseni luettuasi tiedät todeta; "Ai, sillä on taas ne päivät!"

Noina päivinäkin ne ovat vain ne hormonit. Vaikka välillä pelkäänkin, että jonain päivänä ne vielä nujertavat minut.



maanantai 20. kesäkuuta 2016

Hiljaisuuden aikana tapahtui...


Voi että olen odottanut tätä hetkeä!
Hetkeä kun hälinä ympärillä rauhoittuu ja saan istua tietokoneen ääreen. 
Vain minä, tietokone, ajatukseni ja näppäimistön tasainen, rauhoittava napina.

Edellisen postauksen jälkeen on tapahtunut paljon.

On tapahtunut viikon rippikoululeiri, jossa ihanien ja ihanan energisten nuorten kanssa temmeltäessä omille ajatuksille ei juurikaan jäänyt aikaa. Eikä varsinkaan energiaa! Leirin kohokohtia olivat ehdottomasti iltalenkit, jolloin sai hetken aikaa olla ihan yksin ja ihan hiljaa. Yllä oleva kuva on erään illan lenkiltäni.

On tapahtunut rippileirin jälkeinen krooninen väsymys, jota ei vain toistaiseksi ole ehtinyt nukkua pois.

On tapahtunut haikeutta ja hyvästejä. Mun piano-oppilaat ja iki-ihana kuoro on hyvästelty ja annettu seuraaviin, hyviin käsiin. Olen taas ihmetellyt sitä, kuinka onnekas olenkaan, kun saan työkseni viikottain olla noin upeiden ihmisten kanssa tekemisissä. Välillä tuntuu, että saan itse noista kohtaamisista monin kerroin enemmän kuin mitä pystyn itse antamaan. Nyt on haikea, mutta kiitollinen mieli. Ja syy näihin hyvästeihin, se selviää muutaman rivin päästä...

On tapahtunut viikonloppureissu Tuusulaan ja ystävän ihanat häät siellä lauantaina. Viikonloppuun mahtui myös rakkaani syntymäpäivä, kaksi yötä upeassa hotellissa, paljon hyvää ruokaa, lukemattomia ystäviä joita en ole tavannut ikuisuuksiin. Ja loputtoman paljon autossa istumista. Tänään väsyttää entistä enemmän.

Lauantaina häähumussa. Tunnelma tarttuu! <3

On tapahtunut myös kaksi suru-uutista. Vaikka molemmat olivat odotettavissa, silti tuollaiset uutiset yllättävät aina. Nyt saimme molemmat uutiset vielä saman päivän aikana. Olen laulanut paljon, se väsyttää surun ja kääntää ajatukset kiitollisuuteen noiden ihmisten kautta saatuihin hyviin asioihin. Ja muistoihin.

Mutta onneksi on tapahtunut myös onnellisia asioita. Suurimman ilouutisen sain leirille lähdön aamuna: mun pääsykoereissu tuotti sittenkin tulosta, vaikka itse en juurikaan uskonut mahdollisuuksiini. Syksyllä siis jatkan mun opintoja Kuopiossa Sibelius-Akatemiassa. Olin sitäpaitsi ainoa, ketä Kuopioon kirkkomusiikin maisteriohjelmaan valittiin! Juurikin pari viikkoa sitten kirjoitin siitä, kuinka omista saavutuksista on niin vaikea olla ylpeä ja tyytyväinen. Nyt olen yrittänyt ottaa niskalenkin itsestäni ja fiilistellä tätä opiskelupaikkaa oikein sydämeni kyllyydestä!

Vaikka muutoksiahan se tuo hurjasti. Mutta muutoksen tuuliahan mä olen koko kevään kaivannutkin! Tuntuuhan se uuvuttavalta näin etukäteen, kun miettii mitä kaikkea täytyy hoitaa syksyyn mennessä: miehen työpaikka, asunnon kohtalo täällä Oulussa, uusi asunto Kuopiosta, rahoitus opinnoille, keikkatyötä Kuopiosta, muuttojärjestelyt... Mutta niinhän nuo sanovat, että kyllä kaikki järjestyy! Ja haluan tosissaan uskoa siihen, että jos tarpeeksi jotain haluaa, niin asiat kyllä järjestyy. 

Se pelottaa vähän, kun tässä nyt tuli sellainen hassu tilanne, et samana päivänä kun mulla loppuu työt, alkaa koulu Kuopiossa. Eli se vuosikausia hartaasti odottamani kesäloma jää taas viettämättä. Joskus ois tietty hyvä ihan vaan levätä, mutta ehkä sitä energiaa saa uusista haasteita sen verran että unohtaa loman menon sivu suun. Jonain päivänä vielä minäkin, vaikka sitten maisterin paperit kourassa kolmen vuoden päästä!

Huvittavaa muuten, kuinka mun suhtautuminen Ouluun muuttui heti kun kuulin opiskelupaikasta Kuopiossa. Vaikka olen pitkään haaveillut pääsystä pois täältä, minut valtasi välittömästi tunne, että viimeisistä Oulun kuukausista pitää ottaa kaikki irti, nauttia täysin rinnoin ja tehdä mahdollisimman paljon ja monenlaista ennen muuttoa. Ehkä se on hyvä juttu, tulee tehtyä muutakin kuin kärvisteltyä kotona koko kesä!

Mutta nyt, nyt tapahtuu kolmen vapaapäivän putki ennen juhannusta! Aion nauttia lämpenevistä päivistä täysillä, aloittaa mun kirja päivässä -kesälukuprojektin ja kirjoittaa. Kirjoittaa taas niin paljon kuin vain sielu sietää. Postausaiheita on kertynyt tuonne luonnostelmiin taas niin paljon, että vaikeinta on päättää mistä aloittaa.

Kuullaan siis pian! Aurinkoa juhannusviikkoon!







tiistai 7. kesäkuuta 2016

Toukokuu kuvina

Toukokuu oli ja meni, ja kesäkuu on pitkällä. 
Ajattelin silti palata hetkeksi muistelemaan kuvien kautta taaksejäänyttä kuukautta. 
Yllättävän paljon, ja yllättävän hienoja asioita siihen mahtui!
Olkoon tämä kepeä ja valoisa postaus vastapainona synkistelylle, johon silloin tällöin tahdon täälläkin vaipua!






Toukokuu on ollut kevään heräämisen ihmettelyä, joka päivä muuttuvan maiseman ihastelua, pitkiä kävelylenkkejä ja luonnon tuoksujen nuuhkimista.



Toukokuu on ollut upeita auringonlaskuja ja maailman sekä kotikaupungin kauneuden ihmettelemistä.




 

Toukokuu on ollut hyvää ruokaa hyvässä seurassa. Säät ovat suosineet niin, että grillikin on kuumennut jo useampaan otteeseen. Tähän näytti valikoituvan pelottavan lihapainotteisia kuvia, vaan älkää huoliko, en tosiaan ole syönyt noita kaikkia itse! :)



Toisaalta toukokuu on ollut myös pyrkimystä kohti parempia valintoja. Työpaikan taukohuoneen herkkujen houkutukset on (toistaiseksi) selätetty!


Toukokuussa myös kotitreenisalini siirtyi ulos. Tosin vain muistaakseni, miksi ulkona treenaaminen on toukokuun ja syyskuun välillä käytännössä mahdotonta: vihainen sääskiarmeija hyökkäsi kimppuuni heti, kun ensimmäiset hikipisarat alkoivat treenin myötä valua! Hankintalistan ykkösenä onkin nyt hyttysansa, jotta takapihatreenejä voi taas jatkaa.


Toukokuu on ollut myös kovaa työtä ja ankaraa soittotreeniä...


...joiden tulokset punnittiin pikavisiitillä Helsingissä.


Toukokuuhun on onneksi mahtunut myös juhlan aiheita. Tässä olen matkalla ystäväpariskuntani ihaniin läksiäisjuhliin Rovaniemellä. Kaikkea ihanaa reissuunne V&J! <3


Toukokuu on ollut myös talven työn tuloksien ihailua, kiitollisuutta ihanista ihmisistä joita saan työni kautta viikoittain kohdata ja paljon haikeutta. Ensi syksystä kun en vielä tiedä. On jännittävää olla uuden edessä, mutta samalla vanhan taakse jättäminen kaihertaa. Monen vuoden työ yhdessä jättää jäljen sydämeen. Kuvassa pienten piano-oppilaideni ihania kevättervehdyksiä.


Toukokuu on myös uusien alkujen odottelua ja juhlaan valmistautumista. Postilaatikkoomme tipahti toukokuussa hääkutsu, ja parin viikon päästä pääsemmekin jo viettämään tuota ihanaa rakkauden juhlaa. 
Kesä on tullut, nautitaan siis siitä!

Ja kiitos toukokuu, olit hyvä!









maanantai 6. kesäkuuta 2016

Katkeruus, sielun syöpä & suojakilpi

"Kauheinta mitä tiedän, ovat lapsettomat ja siitä katkeroituneet pariskunnat, jotka purkavat kaiken pahan olonsa lapsiperheisiin"
Näin totesi eräs ystäväni, kun iltateellä saunan jälkeen istuimme ja puhuimme elämästä. Minä lapseton nainen, hän monen lapsen äiti sekä kolmas, lapseton sinkkunainen. Kolme aivan erilaista näkökulmaa aiheeseen.

Mutta tuosta olimme samaa mieltä kaikki. Katkeroituminen on kauheinta ja ruminta mitä tiedän.
Ja kuitenkin, juuri sitä olen jo nyt. Katkera, myrkyllinen ja hapan. Täynnä vihaa, täynnä kostonhalua.

On pelottavaa huomata itsessään piirteitä, joita ei missään nimessä tunnista omikseen. Siinä ne kuitenkin riippuvat mukana. Kuin syöpä. Yhdenlainen sielun syöpä katkeruus lienee onkin. Syöpä, mutta samaan aikaan myös suojakilpi maailmaa ja todellisuutta vastaan. 

Minäpä kerron teille. 
Pidä hulluna jos tahdot. Kerron silti. 
Ehkä ymmärrät, miksi se katkera ihminen on niin kamala kuin on. Ehkä joskus annat sen myrkyllisyyden vielä hänelle anteeksikin. 
En tiedä. Yritän kovasti taistella katkeruuttani vastaan, ainakin piilottaa sen hyvin. Mutta on hetkiä, jolloin se pulpahtaa lupaa kysymättä esiin. Myrkyttää. 
Levittää pahaa oloa ympärille. 

Ja minä vain seuraan surullisena sivusta. Tällainenko minusta on tullut?

En enää kovin mielelläni kulje kaupungilla tai julkisissa paikoissa.
Ei minua väenpaljous ahdista. Mutta se, että väkijoukkoon mahtuu aina se joku onnellisen raskaana vaappuva nainen. Nainen, joka muistuttaa, että minä en ole. Nainen, joka pelkällä olemassaolollaan kaivaa puukkoa rinnassani monta kierrosta ympäri. Säälimättä, antamatta onnellisen hymyn kasvoilla hyytyä hetkeksikään. Minä haluaisin juosta ja pukata tuon naisen kumoon. Rullaportaita alas. Nenälleen asfalttiin. Minä haluan kostaa kivun, jota hän minulle aiheuttaa. Saada hänetkin tuntemaan edes osan siitä tuskasta jota minä kannan mukanani.

Pelkäänkö, että toteutan haluni? En vielä.

Paikat, joihin kaksi taikka kolme lapsellista naista kokoontuu. Kahvilat, naistenvaateliikkeet, jumppasalit, uimarannat... Niihin en tahdo. Vaikka kuinka keskityn omaan juttuuni, korvani jostain syystä poimivat aina jokaisen lauseen, jossa mainitaan lapset, äitiys, raskaus, synnytys... mitä nyt äiti-ihmiset puhuvat. Heillä on rankkaa ja hektistä, tiedän sen. Mutta kun taas kerran kuulen sen lauseen "meille ei toista/kolmatta/viidettä kyllä TEHDÄ ennenkuin..." , olen valmis omin kätösini kynsimään kohdun irti jokaiselta. Siinä kun sitten tehköön lapsensa!

Minä en ole ihminen, joka aamulla töihin lähtiessään osaisin ripustaa omat murheensa hengariin, josta työjakun vetää päällensä. Elän elämää kokonaisvaltaisesti, kannan iloni ja suruni mukanani myös työpaikalle. Siellä tuo niin tuttu katkeruus naamioituu usein stressin ja väsymyksen viittojen alle saaden sinut toimimaan kammottavalla tavalla. Marisemaan ja valittamaan, olemaan itsepäinen ja joustamaton, piikittelemään työkavereita, suhtautumaan asioihin mahdollisimman negatiivisesti... Miksikö? Koska on vain paha olla, surkea mieli. Sitä ei työyhteisössä, jossa sinulla on vahvan ihmisen imago, uskalla sanoa ääneen. Vaan mieluummin levittää palan omasta pahasta olostaan myös muihin, silkasta katkeruudesta ja kostonhalusta.

Ja ne lapsiperheet. Rakastan lapsia, viihdyn lasten kanssa. Luulen, että lapsetkin pitävät minusta. Osaan leikkiä ja laulaa ja puhua lasten kieltä. Mutta perheet. Näen jokaisessa perheessä itseni, mieheni ja toteutumattomat unelmani. Se sattuu. Ja taas on tuo kipu, jonka haluan siirtää jonkun toisen kärsittäväksi. Se suututtaa ja vihastuttaa. Ja keneen muuhun minä sen purkaisin, kuin tuohon lapsiperheeseen, joka kivusta muistutti? Aina löytyy jotain mihin puuttua. Metelöivät ja turhan ääneekkäät, juoksentelevat, käytöstavattomat, itsekkäät lapset ja aikuiset. Ja minä kyllä puutun. Olen löytänyt itseni esimerkiksi kirpputorin käytävältä pitämästä palopuhetta parivuotiaalle lapselle, joka onnellisena potkuauton löydettyään ajoi pitkällä käytävällä kovaa vauhtia minua päin.

Kirpputorit ovat kaikenkaikkiaan paikkoja, joita on parempi välttää. Kolme neljäsosaa myytävästä tavarasta on lastenvaatteita, joita hamstraavat perheenäidit ostoskärryjen ja lapsilauman kanssa. Sinä pienen korisi kanssa jäät jalkoihin alta aikayksikön ihmetellen, miten noista pienistä ihmisistä voikaan lähteä noin jumalattoman kova ääni? Niin tottuneesti he sen tekevät, että sinä unohdat omat ostoksesi ihmetellessäsi heidän elkeitään. Ja taas on paha mieli, paha olla, ahdistus.

Varo siis katkeruutta. Se satuttaa lähelläsi olevia ihmisiä.

Mutta, vielä enemmän tulisi varoa, koska se satuttaa minua itseäni. Tekee elämästäni vaikeaa, melkein mahdotonta. Syö sisältä, hitaasti mutta varmasti.
On loputtoman pitkä lista asioita, paikkoja ja tilanteita, joihin en tahdo mennä tai joita en tahdo tehdä, koska pelkään. Pelkään itseäni, minussa asuvaa katkeruuden demonia ja itsehillintäni kestävyyttä. Pelkään, että tänään onkin se päivä, kun en enää jaksakaan vain purra hammasta ja hymyillä.

Pelkään, etten jaksa.
Pelkään, että paljastun.

Ja koko ajan kannan syyllisyyden taakkaa siitä, etten osannut varoa. 
En ollut tarpeeksi vahva eikä sydämeni tarpeeksi suuri ja lämmin. 
Minuunkin tarttui katkeruus.

Varo siis minua.






keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Minun syytä?


Lauantaina oli kaunis päivä. Ehkä jopa ensimmäinen aivan oikea kesäpäivä täällä Oulussa.
Vietimme aamupäivän apuna muuttohulinoissa veljeni perheessä, kunnes sitten illaksi minun täytyi sännätä töihin.
Toiminnantäyteinen ja hyvä päivä siis.
Mutta voi sitä hetkeä, kun illalla töiden jälkeen väsyneenä pääsin kotiin.

Tekemättömät kotityöt, nauttimatta jääneet rantakelit, muuttotalkoiden alle jääneet päivän urheilutreenit... Sata syytä kokea aivan ylitsepääsemätöntä syyllisyyttä!
Se mukava ja levollinen lauantai-ilta meni (taas) siis siinä, kun mieheni yritti kaikin keinoin minua rauhoitella ja vakuutella, että olen aivan tarpeeksi hyvä ihminen, -ja vaimo, vaikka nurkissa muutama pölykoira pyöriikin ja itsestäni huolehtiminen olikin jäänyt läheisistä huolehtimisen alle.

Lauantai-illan episodin jälkeen olen miettinyt paljon tuota itsensä syyllistämistä. Mistä tuo ainainen tyytymättömyys itseä kohtaan oikein kumpuaa? Onko se vain sitä pyrkimystä paremmaksi ihmiseksi vai täysin epärealistisia käsityksiä omasta itsestään ja voimavaroistaan?

On helppo syyttää ympäröivää kulttuuria ja sen luomaa täydellistä kuvaa siitä, millainen naisen tulisi olla. Ei tarvitse kuin ottaa kännykkä käteen tai avata lehti, niin eteen virtaa loputon määrä kuvia siitä, miltä minun, miltä elämäni, miltä kotini ja miltä vaatekaappini sisällönkin tulisi näyttää. On täydellisen siloteltua, rypytöntä, selluliititonta ja huoletonta pintaa. On ehkä kiirettä, mutta siltikään ei yhtään väliin jäänyttä treeniä, ei pölynhiukkasta, eikä jääkaappiin kolme viikkoa sitten unohtunutta, valkean homekerroksen peittämää kanasalaattia. On täydellistä, siis onnellista.

Olisi helppo syyttää ympäröivää kulttuuria, mutta en suostu uskomaan niin helppoihin vastauksiin. Sitäpaitsi väittäisin omaavani jo sen verran medialukutaitoakin, että osaan katsoa myös noiden kuvien taakse. Ihan jo itsekin Instagramin ja muiden sosiaalisen median sovellusten käyttäjänä tiedän, mitä kuvien taakse kätkeytyy. Kuvakulmilla ja rajauksilla selluliitit, tiskivuoret ja pölykoirat on helppo kätkeä kuvien ulkopuolelle ja saada arjesta näkyviin vain se kaikkien katseet kestävä osa.

Mitä jos sittenkin, median luomista paineista huolimatta, olenkin kuitenkin itse itseni pahin vihollinen? Se kaikkeen tiukin tuomari ja suurin syyllistäjä. Se tyytymättömistä tyytymättömin, jolle mikään ei ole tarpeeksi hyvä. Se, joka ei yhdenkään saavutuksen jälkeen voi pysähtyä ja ihailla työnsä tuloksia, vaan osoittaa silläkin hetkellä syyttävällä sormella seuraavaa kohtaa, joka vielä on viimeistelemättä? Mitä jos se suurin paineiden aiheuttaja ja täydellisyyden vaatija tuijottaakin median kuvien sijasta kylpyhuoneen peilistä joka aamu?

Sitten kun -elämä. Sitähän se on. Kuvitelmaa siitä, kuinka vihdoin olen onnellinen, kun vielä tämän yhden asian elämästäni korjaan tai saavutan.

Sitten kun valmistun, keskityn omaan hyvinvointiini. Hemmottelen itseäni kaikki päivät, liikun ainakin viitenä päivänä viikossa, syön hyvin ja terveellisesti, voin loistavasti ja oikein sädehdin hyvää oloa. Sitten kun valmistuin, ei käynytkään niin. Liikuin toki enemmän, söinkin paremmin. Tai ainakin säännöllisemmin. Ehdin pitkästä aikaa jopa tekemään asioita, jotka olivat opiskeluaikana jääneet kiireen jalkoihin: kirjoittamaan, lukemaan kirjoja, ulkoilemaan keskellä kirkasta päivää, tapaamaan ystäviä... Mutta olinko tyytyväinen? En tietenkään. Voin toki paljon paremmin nyt, kun olen saanut pitkästä aikaa levätä kunnolla. Mutta kun monen vuoden väsymys ei kadonnutkaan muutaman vapaapäivän aikana, minusta ei tullutkaan hetkessä supersuorittaja, joka saa vapaapäivinään aikaan lähestulkoon mitä tahansa. Toivun väsymyksestä vieläkin, ja sekös on anteeksiantamatonta!

Sitten kun minulla on mies. Sitten olen varmasti tyytyväinen itseeni. Sitten pyöritän pullantuoksuista arkea pölyttömässä kodissa kukkaesiliinassani, näyttäen kiiltokuvalta kiharoineni ja hoikkine vartaloineni. Nyt kun minulla on se mies, en sitten olekaan tuo mielikuvieni ihana vaimo. Sen sijaan kiukuttelen, nalkutan, syötän jauhelihamakaronimössöä arki-illasta toiseen miehelleni, valitan vyötärömakkaroistani, itkeä tihrustan milloin mistäkin... Olenkin siis aivan tavallinen vaimo, samanlainen kuin kaikki muutkin. Sellainen vaimo, joille miehet oluttuoppien äärellä pudistelevat päitään ja pyörittelevät silmiään. Ja minä saan olla aivan tavallinen, se on ihanaa! Saan näyttää nuo huonotkin puolet, ja silti luottaa, että minua rakastetaan juuri näin. Mutta riittääkö se minulle itselleni? -Ei tietenkään.

Sitten kun on kesä, sitten minä vain nautin kaikki päivät ja kerään aurinkoenergiaa talvea varten. Sitten kun se kesä tuli, minä tuijotankin töissä Instagramista kuvia ystävieni kesäpuuhista, rantapäivistä ja täydellisistä kukkapenkeistä. Ja koen syyllisyyttä. Naurettavaa, eikö totta? Sitten kun tuli kesä, myös silloin täytyikin tehdä töitä. Senkin olin täydellisen kesän kuvitelmissani unohtanut.

Sitten kun olen äiti. Siitä minä en vielä tiedä.

Väitän, että sitten kun -ajattelulla voi saavuttaa hurjan määrän asioita elämässään, kuitenkaan lopulta saavuttamatta yhtään mitään. Koska koskaan ei tule se sitten kun -hetki. Aina on vielä se yksi, mutta äärettömän tärkeä tavoite tai asia saavuttamatta ennen sitä hetkeä, kun voit lopulta olla tyytyväinen. Aina vielä yksi, loputtomasti vielä se yksi. Tuota yllä aloittamaani listaa voisi jatkaa loputtomiin, uskon, että aika monella teistä lukijoistakin olisi tuohon listaan lisättävänä omia sitten kun -asioitanne!

Kultaisen keskitien ihminen, se aivan tavallinen. -Helpon kuuloinen ja hyvä tapa elää! Ja näin äkkiä ajatellen juuri sellainenhan haluaisin olla. Mutta miksi sitä tavallisuutta ja aivan hyvää on niin vaikea hyväksyä itsessään, vaan kaikkea leimaa se täydellisyyden tavoittelu ja ainainen johonkin vähän parempaan pyrkiminen? Ehkä se on yleisinhimillistä, tai sitten syynä on huono itsetunto ja jatkuva hyväksynnän hakeminen? Tuohon en osaa vastata.

Mutta täydellisyyden tavoittelu ja jatkuva itsesyyllisyys yhdistettynä lapsettomuuden problematiikkaan. Yhdistelmä, joka helposti suistaa vaarallisille raiteille! Kun loppujen lopuksi ne keinot, jotka ovat omissa käsissäsi haaveesi toteuttamiseksi, ovat varsin rajalliset. Voit huolehtia kunnostasi, syödä superterveellisesti, ottaa kiltisti sinulle raskautumisen edistämiseksi määrätyt vitamiinit, nukkua kahdeksan tuntia joka jumalan yö, karttaa tupakkaa ja alkoholia, harrastaa kuuliaisesti seksiä joka toinen päivä ja maata sen jälkeen jalat kattoa kohden niin kauan, että veri päässä kohisee. Vaan sitten kun sekään ei riitä. Kun se "sitten kun minusta tulee äiti" -ajatus ei siitäkään huolimatta toteudu. Silloin katse kääntyy taas siihen aamuisin peilistä tuijottavaan ihmiseen. Syyttävä ja syyllistävä katse. Aina on jotain, mitä vielä olisin voinut tehdä paremmin. Vielä täytyy olla jotain, mitä voisin suorittaa vielä vähän huolellisemmin. Jätänkö seuraavaksi kokonaan sokerin ja valkoisen viljan ja meditoin joka ilta? Miten poistan oman virheen mahdollisuuden, jotta myöhemmin ei varmasti mikään mennyt valinta harmita?

Mahdottomia yhtälöitä. Loppujen lopuksi ihminen on varsin avuton oman elämänsä suhteen! "Minä kyllä pärjään ja sitten kun tämän vielä hoidan, kaikki on täydellistä." Tähän saakka olen ehkä pystynytkin omin avuin pärjäämään, mutta nyt. Enää en pystykään siihen omin keinoin. Opettelen nöyryyttä, opettelen luottamista elämään. Ja erityisesti opettelen sitä, että uskallan antaa itselleni anteeksi. Uskallan todeta, että aivan hyvin sinulla menee, enempää sinun ei tarvitse. Se minkä jaksaa, se riittää. Sitten kun tulee uusi päivä, voi aloittaa taas alusta. Onnea ei voi suorittaa. Eikä onni ole sitten kun. Onni on tässä.