tiistai 24. toukokuuta 2016

Pitkästä aikaa!



Monta viikkoa olen ollut menossa aamusta iltaan, paikasta toiseen. Jopa Suomea päästä päähän.
Ei ole ollut aikaa istua alas, antaa ajatusten virrata ja näppäimistön laulaa.
Tällaisen tauon jälkeen kirjoittaminen kangertelee, ei oikein tiedä mistä aloittaa.

Ajattelin siis aloittaa ihan vain kuulumisilla.
Kirjoittaa niitä näitä, kepeitä. 
Tunnustella miltä näppäimistö sormien alla tuntuu ja miten lauseet näytölle rakentuvat yksi kerrallaan.

Nyt tuntuu siltä, että minullekin on tullut kesä.
Kevät on ollut hiljaiseloa, kotona kaksin hissuttelua, iltakävelyitä ja lauantaisaunoja.
Mukavaa, mutta pidemmän päälle puuduttavaa ja vähän tylsää.
Pitäisi olla myös muuta kuin se toinen aina vaan.
Sunnuntaina kuitenkin huomasin, että tälle viikolle onkin kalenterissa yhtäkkiä neljän eri ystävän kanssa sovitut treffit! Mikä ihana viikko siis!
Ja miten ihanaa, että on taas jaksanut vähän tehdä suunnitelmia, elää ja nauttia. 
Pitkään aikaan ei ole jaksanut, kun on tuntunut siltä, ettei minulla ole muuta annettavaa kuin nämä iänikuiset murheeni. Ehkä nyt on taas paremmat ajat edessä, ehkä olen päässyt askelen eteenpäin?
En tiedä, mutta aion kyllä nyt nauttia tästä.

Kevät on uusien alkujen aikaa. Minullakin on ollut hyvin vahva fiilis siitä, että jotain uutta on ihan tuossa nurkan takana tuloillaan. En vielä oikein osaa sanoa että mitä, mutta jotain kuitenkin.
Pari viikkoa sitten kävin Helsingissä pääsykoereissulla. Ehkä se reissu poikii syksyksi uudet haasteet, ehkä uudet haasteet löytyvät muualta. Kävi miten kävi, nyt tulevaisuus näyttää valoisalta.

Vielä jonkin aikaa sitten pelkäsin kuollakseni ensi syksyä. Minun määräaikainen työni päättyy elokuulla, ja minusta tuntui, että jos joudun yhtään pidempään kuin viikon verran pyörimään kotona toimettomana, kaatuvat seinät päälleni. Nyt olen jotenkin oppinut suhtautumaan asiaan vähän rennommin. Ehkä olen taas hiljalleen oppinut rentoutumaan ja nauttimaan myös omasta ajasta. Opiskelun ja työn yhdistäminen kun ajaa helposti niin ylikierroksille, ettei edes huomaa kuinka lujaa menee. Nyt vasta olen tajunnut, että elin oikeasti monta vuotta ilman mahdollisuutta levätä kunnolla missään vaiheessa. Siksi varmaan pelkäsin toimettomuutta niin kovasti, -silloin kun joutuu kohtaamaan itsensä, väsymyksensä ja tyytymättömyytensä aivan uudella tavalla. Tämä kevät osa-aikatyön mahdollistamine pitkine vapaineen on kyllä ollut minulle juuri paikallaan! Olen ehtinyt selättää toimettomuuden mörön ennen syksyä, ja pystynyt kääntämään senkin aivan positiiviseksi mahdollisuudeksi. Niin se vain taitaa olla, että luovuus tarvitsee aikaa elääkseen. Luulin jo kadottaneeni kaiken luovuuden itsestäni, mutta ehkä se olikin vain hautautunut kiireen alle?

Minulla on jo jonkin aikaa ollut fiilis, että Oulu kaupunkina alkaa olla nähty. Voisi olla aika siirtyä eteenpäin. Saa sitten nähdä, onko se Helsinki vai joku aivan muu paikkakunta. Toki minulla veri vetäisi kaikkein eniten pohjoiseen, mutta se ei taida tällä hetkellä olla vielä oikein mahdollista. Toivottavasti joskus myöhemmin vielä! Vaikka eihän tuota koskaan tiedä, eikö ensimmäinen askel unelmien toteutumiselle ole se, kun uskaltaa lausua ne ääneen?

Siitäpä pääsenkin mun hurjimpaan unelmaan, ja "takaporttiin" syksyn varalle. Olen ajatellut, että jos mitään muuta tekemistä ei kesän jälkeen ilmaannu, alan kirjoittaa kirjaa. Kuulostaa hurjalta, ääneen sanottuna vielä hurjemmalta. Mutta jotenkin minuun on iskenyt älytön, ihan kahjokin halu todistaa itselleni, että pystyisin siihen. Kokonaisen kirjan kirjoittaminen, varmasti aivan kamalaa, mutta samalla myös niin ihanaa. Alustava suunnitelma minulla on päässä siitä, mistä kirja kertoisi. Saa nähdä, kuinka se tässä kesän mittaan kehittyy. Ja uskallanko ylipäätään koskaan lähteä haavettani toteuttamaan.

Mutta täytyy olla unelmia. Ne meitä vievät eteenpäin. 
En halua loputtomiin tassutella kotona antaen viikkojen valua samanlaisina ohitseni.
Haluan haastaa itseni, uudistua, kasvaa, kokea uutta...
Janota elämää. Katsoa niitä mahdollisuuksia silmästä silmään, jotka ovat jääneet huomiotta kun olen vain haikaillut sen yhden perään, jonka olen kuvitellut menettäneeni.

Vaikka eihän se niin ole. Minulle, ja meille, on tuhannet mahdollisuuksien ovet avoinna vieläkin. 
Kun vain uskaltaisi rohkeasti niitä kohti!

perjantai 6. toukokuuta 2016

Kaikki hyvin!

Kuva: Arto Rajanen

Olen saanut viime aikoina monta varmasti vilpitöntä, hieman ehkä kuitenki huolestunutta tiedustelua siitä, olemmeko saaneet mitään apua lapsettomuuteemme? Onko syytä vauvauutisten lykkääntymiselle löytynyt? Olemmeko kenties saaneet jo hoitoa?

Se tuntuu hyvältä. Se, että kysytään, kuinka voit ja ovatko asiasi reilassa. Halutaan kuunnella, tukea ja auttaa. Ilman tukea läheisiltä, ystäviltä ja aivan tuntemattomiltakin blogin lukijoilta, en jaksaisi päivääkään.

Mutta samalla mietin, että kuinkahan pahalta tilanteeni ehkä tekstejäni lukevan ihmisen silmissä näyttääkään. Ei niinkään tilanteeni lapsettomuuden, vaan ennemminkin henkisen tasapainoni suhteen. Helposti voisi näyttää siltä, että pyörin synkissä pohjamudissa päivästä toiseen. Kärsin ja kipuilen, eikä elämääni mahdu mitään muuta kuin lapsettomuus ja sen suru. Siksi ajattelin hieman valottaa taustaa sille, miksi ylipäätään kirjoitan.

Olen lukenut, ja luen edelleenkin, useaa blogia, jotka käsittelevät aivan samaa aihetta kuin mistä minä kirjoitan. Lapsettomuutta. Kuitenkin minusta tuntuu, ketään arvostelematta, että useimmat niistä keskittyvät hyvin pitkälle lapsettomuuden "kliinisiin" yksityiskohtiin. On kuukautiskierron vertailua, ovulaation tikuttamista, tarkasti ajoitettua peiton heiluttelua, hormoonipistoksia,lapsettomuushoitojen eri vaiheita ja sitä, montako kymmentä tuhatta euroa lapsettomuus on tähän mennessä niellyt rahaa. Kaikki nuo ovat ehdottoman tärkeitä asioita kirjoittaa sekä erityisesti jakaa ja saada vertaistukea! 

Kuitenkin koen, että meidän elämästämme en halua paljastaa sitä puolta. En, koska meidän taipaleemme on sillä saralla vasta alussa. Olemme löytäneet apua ja olemme epäilemättä hyvissä käsissä hoidon ja avun suhteen kaikinpuolin. Kaikki tuo on kuitenkin vielä edessä. Mutta ennen kaikkea siksi, että vaikka minä olenkin päätökseni tehnyt, ja kirjoitan avoimesti omista tunteistani ja siitä, kuinka lapsettomuus minua koskettaa, haluan kuitenkin suojella miestäni. En halua vetää häntä mukaan minun tarpeeseeni jakaa ajatuksiani ja kipujani. Kirjoittaminen on minun tapani käsitellä asiaa. Hän tehköön sen omalla tavallaan, vaikka sitten moottoripyörällä ajellessa ajatuksia tuuletellen.

Eikä se minulle ole edes kovin tärkeää, se ovulaatiopäivieni kyttääminen yhdessä teidän kanssanne. Osaan tehdä sen aivan hyvin yksinkin. Sen sijaan minulle kaikkein tärkeintä ovat nimenomaan lapsettomuuteen liittyvät tunteet ja niiden käsittely. Ja juuri niihin olenkin keskittynyt lapsettomuutta käsittelevissä kirjoituksissani. Olen ehdottomasti tunneihminen. Itken paljon, ja nauran vielä enemmän. Suhtaudun tunteella kaikkeen, mitä maailma eteeni tuo. Jopa nakkikastikkeeseen. Miksi en siis kirjoittaisi juuri niin kuin minusta tuntuu parhaimmalta, juuri niin kuin parhaiten osaan? Olen myös saanut paljon kiitosta siitä, että olen onnistunut teksteissäni sanoittamaan sellaisia tunteita, mitkä monet muutkin lapsettomuutta kokeneet tunnistavat. Eivät ehkä ole koskaa
n uskaltaneet sanoa ääneen, mutta tietävät tarkalleen, mistä puhun.

En myöskään halua, että tämä terapiasivustoni, salainen paheeni ja silmäteräni, blogini siis, muodostuisi pelkästään lapsettomuusblogiksi. Vaikka se ehkä brändäämisen ja kohdeyleisön tavoitettavuuden kannalta olisikin paras ratkaisu, en siltikään halua. Haluan, että voin tehdä tästä juuri minun näköiseni, juuri minun elämäni näköisen. Vaikka lapsettomuus näyttelee elämässämme varsin isoa osaa tällä hetkellä, on se elämämme kokonaiskuvassa vain varjon häivähdys. Niin paljon kaikkea muuta, niin paljon hyvää ja kaunista tähän kokonaisuuteen mahtuu, lapsettomuudesta huolimatta.

Välillä on päiviä, jolloin tyhjä syli painaa niin, ettei sen painolta näe mitään muuta. Mutta sitten on paljon enemmän niitä päiviä, jotka ovat täynnä elämää, täynnä iloa ja riemua, täynnä arjen pieniä ihania asioita, ystäviä, rakkautta, kaikkea hyvää. Haluan näyttää blogissani sen, että vaikka täällä(kin) välillä uidaan syvissä vesissä, voin ja voimme silti elää täysipainoisesti ja elämästä nauttien. 

Siksi pidän itsepäisesti kiinni siitä, että kirjoitan juuri niistä asioista, mitkä minua huvittaa. Koska juuri se mikä huvittaa, pitää hetkessä, ja elämässä, kiinni.

Aurinkoa viikonloppuun!

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Niille, jotka jäävät ilman kukkia sunnuntaina




Äitienpäiväviikko on viikko, jolloin äiteihin ja äitiyteen kiinnitetään aivan erityistä huomiota.
Se on oikein. Jokainen äiti on kaiken sen huomion ja arvostuksen ansainnut.
Erityisesti Minun Äitini.

Viime vuosina äitienpäivän alla on onneksi enenevissä määrin kiinnitetty huomiota myös meihin, joista ei toiveista huolimatta ole tullut äitejä tai isiä. Joille ei sunnuntaiaamuna kanneta kakkua ja kukkia sänkyyn. 

Äitienpäivä on meille yksi vuoden raskaimmista päivistä. Se muistuttaa kaikista niistä toteutumattomista haaveista. Muistuttaa jokaisesta hauraasta unelmavauvasta, joka valuu verisinä noroina vessanpyttyyn. Tuona päivänä tyhjä syli humisee tyhjyttään niin että sieluun saakka sattuu.

Lapsettomien lauantaita vietetään äitienpäivän aattona, lauantaina 7. toukokuuta, tänä vuonna jo 23. kerran. Lapsettomien lauantain ideoija ja pääjärjestäjä, lapsettomien yhdistys Simpukka, pyrkii tapahtuman avulla muistuttamaan, ettei vanhemmuus ole koskaan itsestään selvää ja saamaan meidän lapsettomien ääntä kuuluville. Tiesitkö, että lapsettomuus koskettaa joka viidettä pariskuntaa? Se on paljon! Siihen nähden asiasta puhutaan edelleen hämmästyttävän vähän!

Kuluvalla viikolla, ja erityisesti lauantaina, järjestetään ympäri Suomen erilaisia tapahtumia lapsettomuuteen liittyen. Innoissani googlettelin tapahtumia Oulusta onnellisena siitä, että nyt minutkin huomioidaan. Minullekin, juuri minua varten on ihan oma päivä! Päivä ja tapahtumia, joissa minut otetaan todesta ja vakavasti. Valitettavasti Oulusta ei löytynyt muita tapahtumia lauantaille kuin Tyhjän sylin hartaus Hintan seurakuntakodilla. Toki sekin on tärkeä, ja menisin sinne ilman muuta, jos vain töiltäni ennättäisin. Ehkä minulta on jäänyt jotain huomaamatta, ehkä toden totta on niin, ettei muita tilaisuuksia tosiaan järjestetä?

Hieman harmittaa. Suhteutettuna siihen, kuinka monta äitienpäiväjuhlaa sunnuntaina järjestetään, ei yksi hartaus ole hurjan paljon. Toki minulle henkilökohtaisesti tärkeintä on se, että on ylipäänsä olemassa päivä, joka on myös minulle omistettu. Päivä, jolloin osoitetaan, että minunkin asiani ja kipuni on tärkeä. Erilaisten teemaan liittyvien tapahtumien avulla tuon päivän sanomaa vain olisi helpompi saada myös suuren yleisön kuuluville. Minä niinkin osaan googlettamalla etsiä sen mitä kaipaan. 

Tärkeintä minulle on kuitenkin se, että lauantain lapsettomuus -teeman avulla selviän ehkä hieman helpommin seuraavasta päivästä. Saan kerättyä voimaa siitä vertaistuesta, mitä toisten lapsettomien tarinoista löydän. Sen avulla äitienpäivä ei ole minulle pelkästään surun päivä, vaan Minun Äitini ja Minun Mummujeni juhla. 
Kiitollisuuden päivä. 
Ehkä jopa toiveikkuuden ja unelmien päivä, jos oikein hyvin käy. 

Hyvää lapsettomien viikkoa & hyvää äitienpäivää! <3


Tyhjän Sylin hartaus Hintan seurakuntatalolla ( Hintantie 89) Oulussa lauantaina 7.5. 2016 klo. 16.

Lapsettomien Simpukka -viikon ja Lapsettomien Lauantain tapahtumista löytyy lisätietoa Lapsettomien yhdistys Simpukan verkkosivuilta (linkki). 

tiistai 3. toukokuuta 2016

Ei kateuskaan kaikkialle yllä


Minulla on päiväni, jolloin hetkittäin epäilen pääkoppani kuntoa.
Päiviä, jolloin kaupungilla kävellessä onnellisesti vaappuvan raskaana olevan naisen näkeminen saa minut haluamaan tönäistä hänet kumoon. Satuttaa.
Satuttaa häntä samalla tavoin kuin minua sattuu tuon onnen näkeminen. 
Antaa samalla mitalla takaisin.

Ohimeneviä, hetken häivähdyksiä. Ja kuitenkin kaikessa karmeudessaan niin tosia ajatuksia.
Toteuttaisinko ajatukseni? -En ikinä! 
Mutta jo se, että on vaikea kohdata toisen onni, tuntuu sietämättömän pahalta. 
-Olenko näin itsekäs, näin katkera, näin huono ihminen?

Viime viikkoina olen miettinyt paljon kateutta.

Hiljattain minusta tuli kuudennen kerran täti.
Olen siitä suunnattoman ylpeä. Minulle Tätinä oleminen on kunnia ja tärkeä tehtävä.
Mutta samalla tämän viimeisimmän tulokkaan myötä huomasin myös sen, että vaikka kuinka pelkäsin sieluani mylläävän kateuden taas ilmestyvän, se loistikin poissaolollaan.
 
Tunsin vain kiitollisuutta, syvää onnea ja ylpeyttä äidiksi tulleesta siskostani.

Ehkä on niin, että pettymyksensä ja surunsa on helpompi projisoida tuntemattomiin. Sen sijaan, että tuntisi kateutta ja katkeruutta niihin kaikkein rakkaimpiin ja läheisimpiin, joille toivoo vain kaikkein parasta ja hyvää, onkin helpompi tuomita tuntematon. Sisko tai hyvä ystävä, -heidän onnestaan tunnet myös sen nurjan puolen. Tiedät, että jokaisen ruusuisen pinnan alla on myös rosonsa. Silloin onnikin on helpompi suoda kun tietää sen arvon.

Wikipediassa kateus määritellään näin:

"Kateus on mielentila, joka merkitsee yleensä toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahansuopeuden tunnetta. Nykysuomen sanakirjan mukaan kateus liittyy ihmiseen, joka ei suo toiselle hyvää ja haluaa itselleen hyvän, joka toisella on. Se ei vaadi uhriltaan välttämättä mitään erityistä.
Kateutta esiintyy yksilöiden, ryhmien, yhteisöjen ja jopa kansojen välillä. Yksilöiden väliseen kateuteen liittyvät kohteet, joita toisella koetaan olevan enemmän tai paremmin kuin itsellä. Kateellinen vertaa itseään ja havaitsee huonommuutta, joka häiritsee hänen omaa sosiaalista elämäänsä.
Kateus on epämiellyttäviin ajatuksiin liittyvää oloa, joka voi ilmetä inhona, panetteluna ja vastoinkäymisistä iloitsemisena. Kateellinen ihminen ahdistuu muiden menestyksestä ja saattaa vaipua itsesääliin. Kateellinen kadehtii, vaikkei toisen onni olekaan itseltä pois ja rakastaa sitä, mitä muilla on.
Jopa kaikkein primitiivisimmissä kulttuureissa on ollut tarpeen keksiä määritelmä ihmisille, jotka eivät kestä sitä, että toisella on jotakin, mikä itseltä puuttuu. Kateus on moottori, joka asustelee ihmisen sosiaalisen olemuksen ytimessä ja joka alkaa toimia heti, kun ihminen oppii vertaamaan itseään muihin. Vertailuntarvetta esiintyy myös joillakin eläimillä, mutta ihmisillä se on saanut aivan erityisen aseman. Ilman kateutta sosiaalinen kontrolli ei voisi toimia."

Vaikka kyseessä onkin Wikipedia-artikkeli, eli tieteellisesti ei niin erityisen relevantti lähde, tunnistin tuosta tekstistä oman kateuden tunteeni. Se teki pahaa. Ei ole miellyttävää löytää itsestään noita piirteitä: Vihaa, alemmuutta, pahansuopeutta, huonommuutta, inhoa, panettelua, itsesääliä... En sanoisi tuota kovin mieltä kohottavaksi listaksi. Jokainen meistä haluaisi varmasti olla tuon listan ja noiden tunteiden yläpuolella!

Ehkä kateus on meissä niin syvällä? Ehkä kateuden tunne on niin primitiivistä ja niin sisäänrakennettua, että siitä on mahdotonta päästä eroon aivan täysin? Ehkä se on osaksi myös eteenpäin vievä voima, jota ilman jäisimme vain junnaamaan paikoillemme? En tiedä, mutta jatkuvaa kamppailua sen kanssa ainakin saa käydä!

Minä näen kateuden yhtenä suurimmista syistä kaikelle sille pahalle, jota maailmassa ja ympärillämme on. Kun emme tyydy siihen hyvään, jota meillä on, vaan hamuamme itsellemme myös sitä hyvää, mikä naapurillamme näyttää olevan. Näin yleisellä, jopa globaalilla tasolla on helppo tuomita kateus vääräksi ja ihmiskuntaa tuhoavaksi voimaksi. Mutta tuomitsenko samalla myös itseni? Miltä tuntuu löytää myös itsestään tuo maailmaa tuhoava voima?

Uskon, että koko elämä on ihmisenä olemisen opettelua. Ja valmiita meistä ei tule koskaan. Kun minä opettelen hyväksymään kateuden tunteeni ja kääntämään sen positiivisemmiksi ajatuksiksi, painii joku toinen toisenlaisten haasteiden kanssa. Jokaisella on oma rastinsa. 

Se mitä olen tähän mennessä oppinut on, ettei pahantahtoisuudella ja katkeruudella saavuta mitään. Sen sijaan voin kateuden tunteen itsestäni tunnistaessani kääntää ajatukseni siihen, että mietin, mistä kateus tulee? Miksi tunnen niin? Onko toisen onni, jota kadehdin, tavoittelemisen arvoinen ja mitä voisin tehdä saavuttaakseni sen, jos katson sen tavoittelemisen arvoiseksi? 

Ja lopulta, onko tuo toisen onni minulta pois?

Kateus on kamalaa. Se on raadollista ja alkukantaista. 
Silti samaan aikaan se omalla tavallaan näyttää sen, mikä meille on arvokasta ja tavoittelemisen arvoista.

Ei tavoittelemisen arvoista ole toisen onni. Vaan se aivan oma, Minun Onneni.

Tällä hetkelle Minun Onneni on olla vaimo, olla sisko, olla ystävä. 
Minun Onneni on olla täti ja kummitäti.
Ehkä vielä joskus Minun Onneni täydentyy entisestään, mutta tälläkin hetkellä se on aivan hyvä. Riittävän hyvä.

Minun lääkkeeni kateudelle on yksinkertainen. Sen nimi on rakkaus.

Rakkaus sisaruksiani, rakkaus ystäviäni, rakkaus perhettäni kohtaan on pyyhkinyt pois kateuden, kun olen nähnyt heidän saavuttavan sen, mikä on myös minun suurin unelmani.

Miksi en voisi rakastaa samalla tavoin myös sitä tuntematonta vastaantulijaa? Edes aivan vähän? 




1. syy rakastaa Oulua: Iinatin kuntoreitti


Ihanat aurinkoiset ja lämpimät kevätpäivät!

Niiden inspiroimana aloitan mun sata syytä rakastaa Oulua -postaussarjan siitä minulle ehkä kaikkein tärkeimmästä, eli Iinatin kuntoradasta. 

Juurikin eilen uskaltauduin tälle keväälle ensimmäisen kerran lenkille tuonne metsäpolulle. Tähän saakka olen pelännyt, ettei siellä vielä kuivin jaloin selviä. Mutta taisin pelätä turhaan, rata oli aivan kuiva ja hyvässä kunnossa. 

Parasta tuossa Iinatin reitissä on se, että se lähtee aivan meidän takapihalta. Talvisin hiihtämään siis pääsee omalta pihalta, ei tarvitse lähteä autolla. Se on ainakin minulle pohjoisen kasvattina hurja kynnyskysymys jos hiihtämään pitää matkustaa. Olen tottunut siihen, että hiihtämään lähteminen tarkoittaa sitä, että kävellään monot jalassa kotiovesta ulos ja laitetaan sukset jalkaan. Minulle sekä hiihtäminen, että juoksu ovat vieläkin lajeja, joita pitää ola mahdollista harrastaa nimenomaan lähtemättä kotiovea kauemmas. Kummastelen edelleen ihmisiä, jotka ajavat autolla lenkkipolun varteen ja lenkin päätteeksi takaisin kotiin. 

Ja mitä luksusta, kun kaupunkialueeltakin pääsee metsään rauhoittumaan ilman matkustamista! Toki liikenteen melu lenkkipolulle kuuluu ja välillä maantie polun mutkissa pilkottaa, mutta pääosin polku kulkee metsän keskellä. Tykkään myös lenkin varrella olevista kaupungin vuokraviljelypalstoista. On hauska seurata keväästä syksyyn, miten viljelijöiden palstat kehittyvät ja kukoistavat! Ja omiakin multasormia syyhyää siihen malliin, että jonain kesänä vielä aion vuokrata peltopalstan sieltä minäkin!

Mun ehdoton suosikki reitin varrella on kuitenkin Ellinmaan reitti, pieni lisälenkki tuossa Iinatin reitissä. Tuo lisälenkki kumpuilee pieniä mäkiä ylös ja alas. Siellä minä ravaan noita mäkiä ylös ja alas aina, kun koti-ikävä Rovaniemelle ja Ounasvaaran rinteiden lenkkipoluille iskee.

Iinatin kuntopolulla on mittaa 8,8km ja sinne pääsee yhdysreittiä pitkin kesät-talvet kätevästi myös aivan Oulun keskustasta.


Oulun kaupungin sivuilta löytyy noin minuutin välein päivittyvä kamera reitin kunnosta (linkki). Olisinpa tuon muistanut, niin ei olisi tarvinnut kotona arvuutella, joko polut ovat talven jäljiltä kuivuneet! Samaiselta sivulta näkee myös dataa reitin kävijämääristä, eli halutessaan voi yrittää pahimpia ruuhka-aikoja vältellä. :)

Talvisin reitin kunnossapitotiedot löydät Oulun kaupungin nettisivujen kunnossapitokartasta (linkki).





maanantai 2. toukokuuta 2016

Viikonloppufiilistelyt ja kesän eka menovinkki



Ihana viikonloppu takana!
Se kauan ja hartaasti odotettu vapaaviikonloppu oli vihdoin, ja se olikin kyllä kaiken odottamisen arvoinen. Nyt on sellainen fiilis, että kevät on ihan oikeasti täällä, melkeinpä jo kesäkin! 

Vapusta se jotenkin virallisesti alkaa se kevät, samoiten kuin kesä sitten juhannuksesta.

Lauantaina juhlittiin vappuaattoa meillä saunomalla ja syömällä hyvin. Ollaan pidetty perinteenä sitä, että vappuna täytyy aina avata grillikausi. Niin tehtiin siis nytkin. Onneksi sää suosi ja ulkona tarkeni jopa syödä grillaamisen jälkeen. Viime vappuna hytistiin muistaakseni toppavaatteissa lumihangessa ja odoteltiin vain, että pääsemme äkkiä sisälle syömään. Mutta perinne mikä perinne, siitä täytyy pitää kiinni, vaikkei olosuhteet aina niin suosisikaan! :)

En tiedä muistanko väärin, mutta minusta tuntuu, että en ole tainnut lähemmäs kymmeneen vuoteen juhlistaa vappua. Vaikka juuri vasta valmistumisen myötä opiskelijaelämä loppui. Monta vappua olen toki ollut töissä, mutta jotenkin se haalareissa ryönääminen ei iskenyt silloin, eikä iske oikein vieläkään. Käytiin lauantaina illalla Ainolanpuistossa ihmettelemässä opiskelijavapun menoja, ja kyllä minä täti-ihminen siellä silmät pyöreänä kuljin ja ihmettelin. :D

Sellaista oikein kunnon vappupiknikperinnettä kuten Helsingissä on, kaipaisin kyllä myös tänne Ouluun! En ainakaan tiedä, että täällä ihmiset kokoontuisivat mihinkään tiettyyn paikkaan piknikille vappupäivänä? (Jos joku tietää paremmin, niin saa korjata!) Toki opiskelijoilla on omansa, mutta kuten sanottua, mieluummin jossain muualla... 

Mutta yhden positiivisen uutisen bongasin juuri: Oulun kaupunki suunnittelee ensi kesäksi puistopiknikkien sarjaa. Piknikkien tarkoitus on siis juhlistaa Oulun puistoja ja toivottavasti siis myös tehdä piknikperinnettä suositummaksi täällä. Piknikeille on ilmeisesti tulossa myös elävää musiikkia. Tässä linkki Kalevan uutiseen aiheesta. 

Toki näin ammattimuusikon näkökulmasta hieman sapettaa tuo "esiintyjille maksettava pieni palkkio" ja "pääasiassa harrastelijoille sekä puoliammattilaisille tarkoitettu tapahtuma." Onhan se hienoa, että heillekin järjestetään mahdollisuuksia harjoitella esiintymistä. Mutta kun Oulussa on hurja määrä myös supertaitavia ammattimuusikoita. Tuokin olisi yksi tapa luoda uudenlaisia työllistymismahdollisuuksia heille ja tuoda samalla oululaista osaamista tunnetuksi. Miksi ei joskus voisi tehdä jotain ihan loppuun saakka kunnolla, kun kerran aletaan tekemään? Toivon toden totta, että nuo esiintyjät valitaan kuitenkin huolella, vaikka harrastelijoita ovatkin. "Kunhan siellä joku on laulamassa" -ajattelulla saadaan vain aikaan se, ettei piknikillä viihdy kukaan, kun huono musiikki särkee korvia.

No, meni taas vähän ohi aiheen musiikkipoliittiseen kannanottoon. Näköjään pienikin mahdollisuus paasata muusikoiden etujen puolesta riittää! ;D

Mutta siis, nuo piknikit ovat kesäsunnuntaisin klo 14 ja joka sunnuntai eri puistossa. Minä ainakin aion mennä piknikeväiden kanssa nautiskelemaan joku kaunis ja aurinkoinen sunnuntai!

Ihana kevät! Ihana tuleva kesä! 
Ekat Oulu-bloggaukset on muuten tuloillaan ihan kohta! Sata syytä rakastaa Oulua on toden totta melko paljon, mutta olen yhä sen projektin onnistumisen suhteen varsin positiivinen. Varsinkin kun en ole asettanut itselleni mitään takarajaa mihin mennessä projektin pitäisi olla valmis!

Ihanaa maanantaita, ihmiset!