tiistai 26. huhtikuuta 2016

Marja Hintikka -kateus


Onneksi se loppui! Nimittäin Marja Hintikka live.

Ihana, mielettömän kiinnostava, erilainen, koukuttava ja ikäisiäni ihmisiä ruuhkavuosineen varsin mediaseksikkäästi käsittelevä ohjelma.

Mutta yhtäaikaa niin sietämätön ja kamala.

Pakko sitä oli silti katsoa, totta kai.
Pakko oli kuunnella lapsellisten naisten ja miesten tilitystä lapsiperheen arjen kiemuroista ja murheista, kiristellä samaan aikaan hampaita, nieleskellä kyyneleitä ja miettiä:
"mitä se sinäkin muka elämästä tiedät".

Olihan se itsensä kiusaamista, minä tiedän.
Toisaalta hyvin terapeuttista. Ainakin minua muistutettiin siitä, ettei lapsiperheen arki todellakaan ole niin ruusuista, kuin millaiseksi minä omissa vaalenapunaisissa unelmissani olen sen kuvitellut.
Mutta kuitenkin niin sietämätöntä.
Vaikka tiedänkin paljon lapsista ja lapsiperheistä, ihan jo omien sisarusteni ja ystävienikin kautta,
en kuitenkaan voi samaistua.
En voi kuulua tuohon joukkoon. En vaikka kuinka haluaisin.

En todellakaan tiedä mitään yöheräilyistä.
En lasten lellimisestä ja hellimisestä pilalle. 
Ei kai niin voi tehdäkään, minäkin tätinä ja kummitätinä olen juuri sitä lellimistä varten! :)

Enkä tiedä myöskään perhelomailun helvetistä.
En muuta kuin sen, että se todellakin on helvetti, jos lapsiperheiden kansoittamaan lomakohteeseen joutuu.
Ei siksi, etten sietäisi lapsia ja heidän meluisaa ja sotkuista nauttimistaan lomasta ja elämästä.
Ei. Vaan siksi, että lomalla minä haluan pakoon omia murheitani.
En halua, että aamupalapöydässä ensimmäisenä on vastassa se näky, joka muistuttaa minua toteutumattomista unelmistani, kipeimmästä kipukohdastani, kaikesta siitä mikä tekee arjestani välillä sietämättömän raskaan.
Lomalla minäkin haluan ottaa etäisyyttä arkeen ja sen haasteisiin. 
Siksi suunnittelen lomani toisin.

No, lomailusta en halunnut tänään kirjoittaa. 

Vaan siitä, kuinka tänään tuntuu, että perhe-elämä ja ruuhkavuodet ovat mediassa todella pinnalla.
On Marja Hintikka live, on keskustelu- ja ajankohtaisohjelmat, on lukemattomia blogeja.
Oikeastaan tämä jo aikaa sitten aloittamani kirjoitus tuli tänään mieleen, kun tuttavani kutsui tykkäämään hänen ja muutaman muun lapsiperheen isän kirjoittamasta Lapselliset Miehet -blogista. Tykkäsin ja tykkään kovasti. Kirjoittajilla on raikas ja kovasti kaivattu miehen näkökulma lapsiperheen arjen teemoihin, terävät kynät ja sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Mutta samaan aikaan en tykkää yhtään!

Samaistun tietenkin blogin teemoihin. Olenhan kasvanut ja elän tälläkin hetkellä lapsien ympäröimänä. Ja kuitenkaan en vain kuulu joukkoon. Tavallaan minulla ei ole oikeutta olla mitään mieltä asioista, joihin jokaisella vanhemmalla on mielipide. Enhän minä vanhemmuudesta mitään tiedä, lapseton nainen. Luen blogikirjoituksia, seuraan keskusteluohjelmia, silmäilen lehtikirjoituksia ja haaveilen. Jonain päivänä minäkin saan sanoa ääneen mielipiteeni näihin teemoihin. Toivottavasti vielä silloinkin ruuhkavuodet ovat mediaseksikkäitä.

Lapsettomuus ei ole, ei mediaseksikästä eikä seksikästä muutenkaan. Ei ole seksikästä epäonnistua.
Ei vähääkään seksikästä kantaa harmaita renkaita silmien ympärillä itketyn ja valvotun yön jälkeen.
Ei myöskään niitä renkaita, jotka surusta kertyvät vyötärölle.
Ei seksikästä hymyillä kun hymy on vain irvistys silmien itkiessä.

Toivoisin, että lapsettomuudestakin joku tekisi yhtä samaistuttavan, yhtä hyväksytyn teeman yleiseen keskusteluun. 
Toivoisin, että meillekin annettaisiin ääni.
Kun ei sovi muottiin, ei keskivertoperheen eikä keskivertokolmekymppisen malliin, jää helposti keskustelun, mediahuomion, ja arvostuksenkin ulkopuolelle.

Kuitenkin minunkin ruuhkavuoteni ovat totta.
Eivät samanlaista kurahousurumbaa kuin lapsiperheessä, mutta minulle totta.
On päivätyö, on sivutyöt, harrastukset, parisuhde, ystävät, sisarukset, tulevaisuudensuunnitelmat, remontit, asuntolainat. Ja sitten se suru.
Vaikka en vielä olekaan saanut saatettua tähän maailmaan yhtään uutta (yle)veronmaksajaa, on minullakin silti tarina. Yhtä tärkeä.

Kuunnelkaa siis minuakin, kuunnelkaa meitäkin. Joohan?



maanantai 25. huhtikuuta 2016

Ukkosta ja poutaa. -Ajatuksia minusta ja pääkopastani.






























Voi miten vapauttavaa olikaan edellisessä postauksessa kirjoittaa niitä näitä, ei mitään tärkeää eikä yhtään raskasta sanaa. Kepeitä ajatuksia vain.

Sitä näköjään huomaamattaan ja helposti käpertyy omiin murheisiinsa ja omaan suruunsa. Vaalii ja kasvattaa niitä sisällään kuin simpukka kauneinta helmeään. Ei näe oman itsensä ulkopuolelle. Ei ole muuta kuin Minä ja Surkeuteni.


Huomasin viime viikolla pohjoista kohti ajellessamme, että mitä kauemmas pääsimme kotoa, sitä kepeämmäksi kävi sydän. Sinne kodin seinien sisään mahtuu niin paljon murhetta, että siitä on ilma aivan sakeana, tehden olosta välillä sietämättömän vaikean. Oli ihana päästä vähän pakoon. Vaikka eihän itseänsä voi paeta.


Kuitenkin muutama päivä aivan muuta ajateltavaa. Muutama päivä poissa arjesta. Olisin halunnut jäädä. Kotimatkalla tuttu raskas tunne palasi kilometri kilometrin jälkeen vahvempana. Pelotti palata kotiin. Vähän surullista. Koti pitäisi olla se paikka, johon on aina hyvä palata. Paikka, jossa on turvallista ja levollista olla. Ei vain kaivata koko ajan pois.

  
Ehkä olen säilönyt surujani seiniimme liian kauan? Ehkä tarvitsisin vain perusteellisen kevätsiivouksen tai hieman pientä pintaremonttia? Ehkä kaipaan eniten mielen siivousta ja hoitoa? En tiedä.


Mutta oli ihana huomata, että lopulta kotiin olikin hyvä tulla.
Ehkä syynä oli se, että olimme pitkästä aikaa saaneet mieheni kanssa vähän yhteistä aikaa. Aikaa tehdä niitä näitä, ihan muita juttuja poissa kotoa, ihan kaksin. Yhteistä vapaa-aikaa kun ei juurikaan erilaisten työrytmien takia nykyään ole.
Tai sitten, ehkäpä se, etten ole kotiinpaluun jälkeen juuri ehtinyt olla kotona yksin ja miettiä murheitani. Niillä on tapana paisua elefantin kokoisiksi, kun päivät yksin kotona istuu niitä miettimässä.
Tai ehkä sekin, että sisustusprojektit ja kodin uudistaminen ovat hyvässä vauhdissa. Ehkä murheensa voi toden totta maalata piiloon!

No ei. Mutta minulle käsillä tekeminen, remontoiminen ja kaikenlainen puuhastelu on kyllä terapiaa parhaimmillaan. Tekee vaan niin hyvää vetää remonttivaatteet päälle ja liata kätensä. Kun on käsillä jotain tekemistä, ajatuksetkin loksahtelevat uomiinsa ja oikeisiin mittasuhteisiinsa aivan itsestään. 

Ja tämä viikko. Tämä on ihana viikko!
Kolme päivää töitä, ja edessä on puoleentoista kuukauteen ensimmäinen vapaa viikonloppu!
Ja vielä vappukin ja kaikki.
Toivotaan, että sää lämpenee sen verran, että voidaan avata grillikausi!
Nyt ei vielä kovin lupaavalta näytä. Lunta, räntää ja jäätävää tuulta.
Mutta vielähän on aikaa tuulen kääntyä ja auringon kivuta esiin.

Pitkästä aikaa on taas sellainen fiilis, että jaksan miettiä mitä minulle kuuluu, mitä haluan, mistä nautin, mistä unelmoin. Kuka minä olenkaan ja kuinka hyvä tyyppi sittenkin taidan olla. :)
Että sillä tytöllä, joka aamuisin katsoo peilistä, on sittenkin jotain merkitystä.
En ole pelkästään se epäonnistunut, surkea ihmisriepu, joka vain on päivästä toiseen, ilman tarkoitusta.

Jaksan taas välittää. Välittää ihmisistä ympärillä. Välittää tästä päivästä, huomisestakin, töistä, harrastuksista, elämästä. Tehdä suunnitelmia ja järjestellä asioita.
Se ei toden totta ole mikään itsestään selvyys.

Tiedän, että näin ei jatku loputtomiin. Tulee varmasti taas uusi musta. Tulee taas aika, kun olla olemassa on raskainta mitä tiedän.
Siksi haluan vaalia tätä valon hetkeä. Helliä itseäni ja läheisiäni. Rakastaa.
Tehdä asioita, joista nautin täysin rinnoin. Asioita, joista saan voimaa ja iloa.
Asioita ja valintoja, jotka saavat voimaan hyvin.

Koska se on kuitenkin suurin asia, minkä voin haaveideni eteen tehdä.
Voida hyvin ja olla onnellinen.
Silloin äidiksi tuleminenkin on kaikkein todennäköisintä.

Mutta kuinka vaikeaa se onkaan.
Ja kuinka suurta syyllisyyttä voikaan siitä kantaa, ettei mieli mustina hetkinään sitä muista eikä ymmärrä?

Mutta, itsensä ja oman pääkoppansa kanssa meidän on kuitenkin elettävä. Ja minun mieleni on tällainen. Minä kannan tätä poutapilvestä ukkospilveen seilaavaa päätäni ja maankamaraa vain harvakseltaan tapailevia jalkojani
ylpeänä.

Mitä muuta voisinkaan?








perjantai 15. huhtikuuta 2016

Kevättä kotona ja korvien välissä


Minulla on tässä tietokoneen työpöytä täynnä tiukkaa asiaa ja raskaita, asiapitoisia postauksia. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi nyt iski sellainen tunne, että haluan juuri nyt kirjoittaa jotain aivan muuta. Jotain kevyttä, keväistä ja sopivalla tavalla tyhjänpäiväistäkin.
Onhan nyt kevät ja kaiken lisäksi perjantai!

Tänään on ollut ihana päivä. 
Aurinko paistoi täydeltä taivaalta lämpimästi. Pidin etäpäivää töistä, ja istuin kahvikuppi kädessä tuossa etupihalla auringossa läppärin kanssa hoitamassa työjuttuja. 
Nautinnollista, vaikka läppäri sylissä istuessa työasento ei niin kovin ergonominen olekkaan. :)

Varmin kevään merkki taitaa olla se, kun saa itsensä taas kerran kiinni suunnittelemassa remonttia, jolla koko kodin ilme muuttuisi kokonaan uusiksi! Vai onko teillä samoja vinkeitä?

Jostain syystä kaikki näyttää auringonpaisteessa yhtäkkiä niin kulahtaneelta, nuhjuiselta ja sotkuiselta. Ei oikein edes tiedä mistä aloittaisi, että saisi kodin taas edes jollain tavalla siedettävän näköiseksi. Päätinkin siis ratkaista tuon probleeman niin, että aloitan eteisestä ja siirryn siitä sitten järjestelmällisesti huone huoneelta eteenpäin. 
Eli muutoksia siis on tulossa. Ja miehelle takuulla piiiitkiä hermoja kysyviä aikoja! :) Onneksi hänelle on pitkää pinnaa annettu minunkin edestä.

Kävinkin siis tänään hakemassa vähän värimalleja eteisen seiniä varten. Käytin hieman kieroa, mutta niin naisellista taktiikkaa: valitsin muutaman hieman räikeämmän värin, ja sitten sen, minkä oikeasti haluan. Esittelin näytteet sitten miehelleni, luvaten että hän saa tehdä lopullisen päätöksen siitä, minkä värisen maalin käyn lopulta hakemassa. Ja läpi meni! Hän tarttui syöttiin ja valitsi juuri sen värin mitä olin ajatellutkin. Onneksi. 
Mun kotiin ei taida keltaista tai oranssia seinää aivan hetkeen tulla...

Meidän eteinen tosiaan. Se on tällä hetkellä aivan karsea.
Sellainen, että kotiin tullessa tekisi mieli laittaa ulko-ovi takaisin kiinni ja kääntyä kannoillaan, kun pursuilevan tavarameren yli pääseminen tuntuu toisinaan lähes mahdottomalta. Eteinen on pieni ja säilytystilaa kahdelle ihmiselle auttamattoman vähän, mutta pyörittelen mun mielessä ihan toimivan tuntuista suunnitelmaa, jolla sinne saataisiin järjestystä, selkeyttä ja pirteyttä edes vähän lisää. Toivottavasti suunnitelma toimii myös todellisuudessa, lopputuloksesta ehkä siis kuvia myöhemmin. Nyt siis vaan töihin, kun olen saanut miehen siunauksen projektille!

Uskomatonta muuten, kuinka paljon jo ulkovaatteita, kenkiä ja urheiluvälineitä voi kahdella ihmisellä olla! Vaikka niinhän se on, että naisella on vain ne välttämättömimmät, miehet taas säilöö mitä ihmeellisimpiä hirvityksiä. Vai mitä tytöt? ;)

Olen muuten tällä viikolla ottanut remontin alle myös oman hyvinvointini. Flunssan jäljiltä urheilun on voinut taas hiljalleen aloittaa, lähinnä joogaten ja kävellen näin aluksi. Lisäksi olen käynyt hierojalla aivan liian pitkästä aikaa, sekä vielä kaiken kruunuksi kasvohoidossa hemmoteltavana. Olo oli kyllä kuin kuningattarella! Hieronnan jälkeen taas olen kyllä tuntenut luissa ja nahoissa sen, että edellisestä kerrasta on kauan. Olen ollut niin kipeä muutaman päivän, etten uskonut sen olevan edes mahdollista. Mutta tästä kun toivun, niin ei kun uudestaan vaan! Onhan se luksusta, kun on taas pitkästä aikaa mahdollisuus panostaa myös omaan hyvinvointiin ja itsensäkin hemmotteluun. 

Mutta, tämän enempää en aio teitä näillä höpötyksilläni piinata. Alkaa olla aika valmistautua huomiseen työpäivään. Viikonlopun jälkeen onkin sitten tiedossa muutaman päivän pikaloma pohjoiseen. Toivottavasti hiihtoladut ovat vielä siinä kunnossa, että pääsee vielä viimeiset hiihtolenkit nautiskelemaan ennen kuin kesä ottaa lopullisen voiton lumihangista!

Ihanaa viikonloppua ihmiset ! xxx



keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Unelman ja pakkomielteen hiuksenhieno ero

Kuvasta kiitos Sofialle <3

Kirjoitan tekstejäni niin tunteella ja omissa maailmoissani, että monet kerrat olen tekstin julkaistuani vasta miettinyt kuinka ulkopuolinen tämän tekstin näkee ja ymmärtää.

Erityisen paljon olen miettinyt sitä hiuksenhienoa eroa, joka unelmalla ja pakkomielteellä on.

Mistä erottaa, minkä verran haaveilua ja toimimista haaveiden toteutumisen eteen on vielä normaalia, tavoiteltavaakin? Missä vaiheessa tuosta haaveesta puolestaan tulee jo pakkomielle, -asia, joka määrittää elämää liiallisuuksiin asti?

Haluan kirjoittaa mahdollisimman rehellisesti ja paljaasti kaikki kipuni sävyt auki.
Mutta siinä on omat haasteensa ja vaaransakin.

Jokainen meistä tietää sen, etteivät kaikki pienissä mielissämme risteilevät ajatukset ole niitä kaikken järkevimpiä.
Sen tietää itsekin jo tuon ajatuksen putkahtaessa mieleen, mutta kuitenkaan ei voi sitä estää tulemasta. Eikä tuo ajatus vielä tee sinusta sen hullumpaa kuin kukaan muukaan. Ajatuksia nyt tulee ja menee.
Se seuraava voi taas olla tavallinen ja fiksu, asiallinen ja arkinen.

Mutta kun kirjoittaa rehellisesti ja suoraan. Kun kirjoittaa ajatuksensa auki.
Silloin tuo pieninkin, heikon ja pimeän hetken ajatus jää elämään kirjaimiin ja tekstiriveihin.
Se tallennetaan internetin syövereihin, kenen tahansa luettavaksi loputtoman pitkäksi ajaksi.
Silloin ajatus ei ollutkaan ohimenevä ja viaton,
siitä tuli kaikessa viattomuudessaan ja hataruudessaan suuri ja painava, vakava ajatus.

Mitä tällä haluan sanoa?
Haluan sanoa sen, että vaikka erityisesti lapsettomuutta käsitteleviä tekstejäni lukiessa saattaa välillä vaikuttaa siltä,
että uin todella syvissä vesissä.
Että annan lapsettomuuden surun määritellä kaikkea elämääni,
että suljen silmäni kaikelta, missä onnellisia äitejä ja suloisia lapsia voisi tulla vastaan,
että kiellän kokonaan maailmastani äitiyden onneen ja haasteisiin, raskauteen ja lapsiin liittyvät teemat,
että väistän kaiken, mikä voisi aiheuttaa minun mieleni järkkymisen,
siinä ei ole koko totuus.
Ei lähellekään.

Toki välillä niin teenkin. Tottakai.
Ei aina jaksa hyväksyä, ei ymmärtää.
Kun viimeisillä voimillasi päivänä, jona kuukautisesi taas kerran alkoivat, raahaudut kahvilaan tilaamaan ison palan kakkua ja kupin lohduttavan kuumaa teetä, ei viereisen pöydän synnytystarinoita vaan jaksa kuunnella.
Silloin kakku jää syömättä ja tee juomatta.

Jokaisella on harmaammat ja synkeämmät päivänsä.
Kirjoitan niistä, koska ilman sitä tarjoaisin vain kiiltokuvamaailmaa ja pintasilausta.
Se ei auta ketään. Kaikkein vähiten minua itseäni.

Suurin osa päivistäni on kuitenkin hyviä. Olen onnellinen ja tyytyväinenkin, miksen olisi?
Elämässäni on kaikki vallan hyvällä tolalla lapsen kaipuusta ja tyhjästä sylistä huolimatta.

Unelmoin, olen siis olemassa.

Välillä unelmat määrittävät arkea, ajattelua ja maailmaan suuntautumista enemmän, välillä vähemmän.
Aina ne ovat kuitenkin läsnä.
Voimana, joka vie eteenpäin. Onko sillä pienellä pakkomielteisyydellä silloin niin väliäkään?

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Sinkun tyhjä syli


Mitäpä minä sinkuista ja lapsettomuudesta tietäisin,
onnellisesti avioliitossa elävä nainen.

Tiedän itse asiassa paljonkin.

Elämäni ensimmäiset kaksikymmentäyhdeksän vuotta myös minä olin sinkku.
Sinkku ja lapseton.
Yksin, mutta en kovin yksinäinen.
Kuitenkin syli tyhjänä. Niin tyhjänä, että se teki kipeää.

En minä parisuhteesta edes haaveillut.
Olin varsin tyytyväinen itseksenikin. Ainakin niin asian muistan.
Mutta äidiksi halusin jo silloin.

Ajattelin, että koska kaikkea ei kuitenkaan voi saada, on turvallisinta toivoa vain sitä mitä eniten haluaa. Että jos uskallan edes haaveilla löytäväni miehen rinnalleni, joudun mitä todennäköisimmin luopumaan äidiksi tulemisen haaveestani. Siitä kaikken suurimmasta unelmasta.

Siksi olinkin varsin tyytyväinen.
Minulla oli selkeä suunnitelma:
teen työni ja vien opintoni loppuun mahdollisimman nopeasti, hankin oikean ja kunnollisen työpaikan, ehkä saan jopa viran jostakin. Ja sitten, kolmenkympin rajapyykin ylitettyäni, hankin lapseni vaikka yksin. Enhän minä siihen toista ihmistä tarvitse, tähänkin saakka olen pärjännyt vallan hyvin yksinkin.

Aivan loppuun saakka en ehkä ollut käytännön toteutusta vielä suunnittellut.
Onhan siinä lapsen saamisessa se yksi vaihe, jossa miehelläkin on oma pieni roolinsa.
Mutta ajattelin, että hätä keinot keksii. Käytän luovuuttani ja oveluuttani. Siitä en aikonut tehdä estettä itselleni.

Ehkä juuri siksi, että en edes etsinyt, löysinkin nykyisen aviomieheni juuri noihin aikoihin.
Kun keskityin suorittamaan elämääni mahdollisimman tehokkaasti, jotta pääsisin toteuttamaan unelmani. Kun en edes ajatellut, että voisin saavuttaa unelmani myös sillä ihan perinteisellä tavalla, -perustamalla kokonaisen, tavallisen perheen.

Nyt, jälkikäteen, olen miettinyt sitä, kuinka paljolta säästyinkään kun minun ei tarvinnut lähteä toteuttamaan unelmaani perheestä yksikseni.
Kuinka lohduton tyhjän sylin suru olisi yksin kantaa.
Kuinka toivoton jokainen pettymys.
Kuinka epätoivoista aloittaa aina alusta.

Minun osani nyt on kuitenkin helpompi.
Ei helppo, mutta helpompi.

Minulla on puolisoni, jonka sylissä itkeä pettymykseni ja suruni.
Minulla on käsivarret, jotka kantavat, lohduttavat ja kannustavat.
Minulla on lohduttava, lempeä rakkaani ääni, joka aina uudestaan ja uudestaan vakuuttaa,
että tästäkin me vielä selviämme. Yhdessä.

Yksin minulla ei olisi sitä. Yksin kantaisin taakkani koko painon.
Yksin olisin ehkä vahvempi, koska minun olisi pakko olla.
Mutta yksin en tietäisi, kuinka suurta vahvuutta on lupa välillä olla myös heikko. Antaa toisen kannatella.

Minä en ole yksin, mutta moni on.
Tiedän, ettei tyhjä syli kosketa vain meitä parisuhteessa eläviä.
Tyhjä syli, oman lapsen kaipuu, äidiksi tulemisen halu on inhimillistä, universaalia, biologiaa.

Ei ole hölönpölyä puhua biologisen kellon tikittämisestä.
Kun se tarpeeksi tikittää, ei sitä enää edes voi kutsua tikittämiseksi.
Puhutaan ennemminkin rämisevästä, sietämättömällä äänellä huutavasta vanhasta herätyskellosta.
Puhutaan ihan fyysisestä kivusta. Kivusta joka ei lähde huutamalla, kivusta johon ei ole lääkettä.

Halusin kirjoittaa tästä, koska tiedän että moni sinkku vaikenee.
En minäkään kenellekään kertonut suunnitelmistani.
Eivät ne sopineet perinteiseen ydinperheen ihannekuvaan,
eivät pienten tyttöjen haavekuviin komeasta miehestä, prinsessahäistä, kahdesta lapsesta, omakotitalosta ja koiranpennusta.
Enkä minä välttämättä halua siihen kannustaa muitakaan.
Koska tiedän nyt, kuinka paljon helpompi painavat asiat on kantaa, kun vierellä on toinen taakkaa jakamassa.

Sen sijaan haluan muistuttaa, ettei lapsettomuus ole pelkästään meidän parisuhteessa elävien naisten murhe ja "etuoikeus", vaan se toden totta koskettaa myös monia sinkkunaisia ja -miehiäkin yhtä lailla.
On monta yksin eläjää, joiden syli kumisee tyhjyyttään tehden todella kipeää.

Mutta aivan kaikken eniten haluan muistuttaa, että älä koskaan lakkaa haaveilemasta!
Pidä unelmistasi kiinni sitkeästi, tee suunnitelmia, -aivan sama mitä, ja kulje niitä kohden.

Elämä kuljettaa sinut varmasti kohti päämääriäsi,
todennäköisesti vain aivan eri polkuja kuin mitä itse olisit valinnut.

Ehkä kuitenkin paljon viisaammin.




tiistai 5. huhtikuuta 2016

Ihana, kamala Oulu!


Viime aikoina olen jostain kumman syystä alkanut tuntea suoranaista inhoa Oulua kohtaan. 
Olenkin saanut itseni useamman kerran kiinni haikailemasta paluusta pohjoiseen.
Oulu, -kaupunki, jossa olen viimeiset viisi vuotta viihtynyt mainiosti ja nauttinut elostani, tuntuu yhtäkkiä vain ikävältä, harmaalta, kolkolta ja kylmältä.

Liekö syynä kevään paljastamat likaiset lumikinokset ja koirankakat, joita lenkkipolulla täytyy väistellä? Vai onko syy siinä, että valmistuttuani minulla ei varsinaisesti ole muuta sidettä kaupunkiin kuin mieheni ja kotimme. Kuljen töissä toisella paikkakunnalla, Ouluun vain maksan veroni...

Kun muutto ei tällä hetkellä kuitenkaan ole ajankohtainen ja erityisesti, koska elämästä pitäisi nauttia ihan joka päivä, olenkin päättänyt haastaa itseni löytämään Sata Syytä Rakastaa Oulua
Nuo asiat voivat olla paikkoja, tapahtumia, ihmisiä, ihan mitä vain... 
Kunhan niihin liittyy jotain positiivista, jotain mikä tekee tästä kaupungista hitusen kivemman paikan olla ja elää. 
Miksei vain vieraillakin.

Aion postata jokaisen löytämäni syyn Oulun rakastamiseen tänne blogiini.
Tässä taitaa riittää haastetta koko kevääksi ja kesäksikin.
Eikun siis ulos avoimin silmin ja pitämään lupauksestani kiinni!

Jos haluat vinkata minulle oman rakkaimman paikkasi, tapahtumasi, maamerkkisi tai ihan minkä tahansa seikan Oulusta, tee se ja haasta minut tutustumaan Sinun Ouluusi! 

Toiveenani ja tavoitteenani on, että tämän haasteen avulla oppisin näkemään tämän kaupungin kauneuden ja rakastuisin siihen uudelleen. Ehkä myös sinä, lukijani, löydät Oulusta uusia puolia ja tutustumisen arvioisia paikkoja tämän avulla!

Ylös, ulos ja tutkimusretkille siis! :)

(Yllä olevassa kuvassa yksi lempipaikoistani ihan tuossa kotimme "takapihalla" -Lämsänjärvi.)

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Mihin suuntaan lähtisin?


Olen viime päivät pohtinut tätä mun bloggaamista ja kirjoittamista ylipäätään.
Halua kirjoittaa on ihan hirveästi, ja tuntuu että kun on muutama päivä mennyt niin ettei ole ollut aikaa tarttua läppäriin ja antaa näppäimistön laulaa, tulee ihan polte päästä taas uppoutumaan tekstin luomiseen.

Mulla lyö nyt kuitenkin vähän tyhjää sen suhteen, mihin suuntaan minun pitäisi viedä tätä blogiani.
En haluaisi profiloitua pelkäksi lapsettomuusbloggaajaksi.
Elämässä ja maailmassa on niin paljon muutakin kirjoittamisen arvoista.
Toisaalta nuo lapsettomuuteen liittyvät postaukseni ovat olleet niitä kaikkein luetuimpia,
eli lukijoita ja kiinnostusta niitä kohtaan varmasti riittää jatkossakin.
Karkotanko teidät, lukijani, kirjoittamalla myös niistä kepeämmistä aiheista?

Haluaisin kuitenkin säilyttää vapauden kirjoittaa juuri siitä mikä minua kiinnostaa, huvittaa, liikuttaa ja ärsyttääkin. Niistä aivan pienistä ja toisaalta niistä aivan valtavan suurista asioista.
Arkisista ja sitten joskus myös niistä juhlavista.

En halua, että lapsettomuudesta tulee leima koko elämälleni ja arjelleni.
Vaikka onhan se valtavan suuri asia, virtahepo meidän olohuoneessa. (Ja makuuhuoneessa :).
Mutta kuitenkin vain yksi osa elämää.
Joskus se polkee kaiken muun alleen,
joskus taas vain vilkuttaa iloisesti ja vähän haikeasti kirjahyllyn reunalta tai kaapin perukoilta.
Se on asia, jonka kanssa opettelen elämään.
Katson monia asioita sen läpi, mutta en halua sen kokonaan määräävän katseeni suuntaa.

Päätin jo alun alkaen, että täällä blogissani en tule jakamaan lapsettomuutemme syitä.
Sitä päivää ei tule, että kertoisin diagnooseista, hoidoista tai muista "kliinisistä" yksityiskohdista.
Ne jääköön omaksi tiedokseni.
Ja niitä blogeja riittää tuolla netissä pilvin pimein jo entuudestaan.
Lapsettomuuteen liittyy niin paljon muutakin kuin hoitoja ja ovulaation tikuttamista.
Loputtomasti lieveilmiöitä ja loputtomasti tunteita.
Niistä riittää kyllä kirjoitettavaa.

Olen tässä harjoittaessani itsetutkiskelua ja -kritiikkiä päätellytkin niin, että juuri tuo tunteista,
ja tunteella kirjoittaminen onkin ehkä se minun vahvin lajini. Siihen ajattelin keskittyä jatkossakin. Kirjoitan varmasti lapsettomuudesta, onhan se minulle suuri tunteita herättävä teema.
Mutta varmasti myös muista asioista,
kunhan ne tuntuvat minusta joltain, tärkeiltä.

Tämä salainen paheeni, harrastukseni, intohimoni ja kotitekoinen terapiani siis jatkukoon,
juuri sellaisena, millaiseksi sen itse haluan tehdä.
Miksipä sitä liian tarkkaan miettimään, mitkä aiheet sopivat blogini "linjaan"?
Uskon, että kun kirjoitan asioista aidosti, innokkaasti ja itseni likoon laittaen, se kiinnostaa ja puhuttelee todennäköisesti myös muita.

Mistä sinä haluaisit lukea blogissani jatkossa?