keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Eniten pelkään kotiäitiä.

" Helppohan se sinun on tulla ja mennä kuinka mieli tekee, kun sinun ei tarvitse huolehtia kuin itsestäsi. 
Ei se kuule meiltä lapsellisilta enää noin vain onnistu."

Tunnistatko lauseen? Oletko kenties kuullut sen joskus itsekin?
Tai päästänyt sen joskus suustasi?

Minulle tuo lause on yksi pahimmista sivalluksista, joita olen koskaan kuullut.

Helppoahan minun.

Helpointa minun onkin juuri mennä ja tulla. Pitää kalenteri täynnä ja päivät kiireisinä.
Vain jotta en ehdi pysähtyä.

Jotta en ehdi kotona hiljentyä ja kuulla sen humisevaa tyhjyyttään.
Kuulla seinien kuisketta siitä, kuinka hyödytön ja tarpeeton olen.
Kuinka turhuutta täynnä jokainen päivä.

Helppoa minun on olla itsekäs, tehdä mitä mieli tekee.
Niin juuri on helpoin, sen selviytymiskeinon avulla.
Ei päivästä toiseen jaksa vain omaa hyödyttömyyttään ja tarkoituksettomuuttaan häveten.

Vaikeaa minun sen sijaan on kohdata kotiäidin katkera maailma.
Kohdata se kateus, jota aistin näennäistä vapauttani kohtaan.
Kohdata ne loputtomat utelut siitä, onko minulla omia lapsia. 
Niinkuin ne omat lapset tekisivät minusta jotenkin paremman ihmisen, ystävän tai kasvattajan.
Kohdata se turhautuminen ja väsymys, jota lapsen kanssa kotona päivästä toiseen oleminen aiheuttaa.
Kohdata vaipparumbat, synnytystarinat, yövalvomiset, flunssakierteet, allergiat, pyykkivuoret...

Ja minun valvomiseni, flunssani ja pyykkivuoreni, ne eivät ole mitään.

Olen oppinut pelkäämään kotiäitiä.
Oppinut kääntymään kuoreeni, painamaan katseeni alas, välttämään katsekontaktia.
Oppinut höpöttelemään iloisesti lapsen kanssa niin ettei äidille jää suunvuoroa, hymyilemään tyhjästi ja hilpeästi, keksimään kiirettä.
Olen oppinut suojelemaan itseäni.
Koska kun suojakuorta hieman raottaa, isku selän takaa tulee juuri kun sitä vähiten odottaa.

Olen oppinut olemaan itsekäs, kulkemaan pää pystyssä, tekemään asiat juuri oman mieleni mukaan.
Pitämään itsekkäästi kiinni unelmistani.
Myös siitä suurimmasta unelmasta, äidiksi tulemisesta.
Sitä unelmaa myös haluan itsekkäästi suojella, pitää yllä hopeareunuksia ja vaahtokarkinväristä pehmeyttä.
Koska sitä unelmat ovat.
Ei niihin kuulu unettomat yöt, kakkavaipat, peräpukamat ja tulehtuneet nännit.
Niiden aika on joskus myöhemmin.

Unelmat on kiiltokuvia tulevaisuudesta ja niin kuuluu ollakin.
Tiedän, että äitiys ja kotiäitiys ei ole pelkkää vauvantuoksuista käyskentelyä sisustuslehdestä leikatussa kodissa, pullantuoksua ja tuutulaulua. Se on myös arkea ja työntekoa, raskastakin totta kai.

Mutta minä pidän itsekkäästi kiinni unelmastani.
Siitä syystä tuntuukin, että minun maailmani ja kotiäidin maailma ovat valovuoden päässä toisistaan.
En minä ymmärrä äidin väsymystä, katkeruutta ja sitä turhautumista, joka minun näkökulmastani näyttäytyy silkkana kiittämättömyytenä. Ei minun tarvitsekaan.
Minulle lapsi olisi suurin ihme, vuosien työn ja toiveiden tulos.
Kuinka siihen voi väsyä?

Mutta kerroppa se kotiäidille. Sinä itse olet silloin se katkera, itsekäs ja kiittämätön.

Muistutan silti, että kunnioitan jokaista äitiä ja kotiäitiä. Arvostan pyyteetöntä rakkauttanne ja uhrautumistanne toisen ihmisen hyvinvoinnin eteen.
Tämä kirjoitus on kirjoitettu kieli poskessa ja huumorinpilke silmäkulmassa, hyvin tietoisena siitä, kuinka se silti saattaa jonkun mielen pahoittaa. Kirjoitin silti.
En halua kylvää pahaa mieltä, vain muistuttaa siitä, kuinka jokaisen onni ja elämän kepeys on vain pintaa.
Alla on paljon, paljon muuta.

Tuosta kaikesta muusta aion jatkaa kirjoittamista vielä kauan.
Aion myös elää itsekkäästi, itsenäisesti, itsesääliin hetkittäin taipuen, kuitenkin itsepäisesti pää pystyssä, itsestäni huolta pitäen ja itseäni hemmotellen. Minäminäminä, niinhän se on.
Minäminäminä. Minusta alkaa myös unelmieni toteuttaminen.
Niiden, joiden toteutumiseen näyttää tarvitsevankin tehdä tuhansin verroin enemmän töitä kuin uskoinkaan.
Vielä jonain päivänä minunkin maailmaani mahtuu vain se maailmaani pyörittävä kolmas,
en enää minäminäminä.

Tässä sitä taas mentiin. Kivaa oli, vaan kuinka paljon mieluummin olisinkaan kotona kolmisin, kuin ulkona kaksin.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Oi mikä viikonloppu!


Viimeiset pari viikkoa on mennyt työputkessa ilman vapaapäiviä melkoista haipakkaa. 
Ja se on näkynyt myös täällä blogissa. Eipä ole ollut aikaa kirjoittaa. 
Viime viikonloppu oli kuitenkin se hartaasti odotettu vapaaviikonloppu. Ja millainen viikonloppu!
Nyt on akut ladattu niin, että jaksaa taas tarttua arjesta kiinni.

Huristelin siis perjantaina Sallaan ystäväni luo kyläilemään, mökkeilemään ja ihan vain oleilemaan.
Ohjelmassa oli ulkoilua auringonpaisteessa, hiihtoretkiä, saunomista, hyvää ruokaa ja juomaa. 
Ja tietysti ihanaa seuraa! Aivan täydellinen viikonloppu siis.

Mulla on ollut valtava ikävä pohjoiseen. Tuntuu, että mun sielu rauhoittuu vasta kun horisontissa näkyy vähintään yksi tunturi. Tuolla maisemat oli kyllä kohdillaan. Hiihdettyäkin tuli paljon enemmän kuin uskalsin edes toivoa jaksavani. Melkein yhtä paljon, mitä tälle talvelle tähän mennessä on hiihtokilometrejä kertynyt.

Salla on muuten hauska paikka. Pieni taajama, keskellä ei mitään.
Siitä ne ovatkin kehittäneet oman brändinsä. Tunnuslause on Salla, -in the middle of nowhere.
Se pitää kyllä paikkansa! :)
Lauantaina siellä järjestettiin tapahtuma nimeltä Viinakauppahiihto. Siis hiihtokilpailu, jossa tavoitteena oli hiihtää 43km matka Saijasta Sallaan ennen kuin viinakauppa menee kiinni. Kuvaa jotenkin hyvin sallalaista "hulluutta". 
Me ei tosin tuohon osallistuttu, hiihdeltiin ihan omia reittejämme :)

Ulkoilumahdollisuudet Sallassa ovat kyllä ihan omaa luokkaansa. Latureittejä on valinnanvaikeuteen asti. Nautin ihan suunnattomasti siitä, että pääsi tutulta ja jo tylsäksi käyneeltä vakiolenkiltä vähän vaihtelevampiin maisemiin. Täällä Oulussa kun joutuu hiihtämään tai juoksemaan melko kauas, ennen kuin löytää ensimmäisen kunnon ylämäen tai alamäen. Launtaina käytiin hiihtoretkellä Kalliojärven autiotuvalla oikeinn eväsleipien ja -makkaroiden kanssa. Sunnuntaina hiihdettiin Sallan hiihtokeskuksesta Ruuhitunturille latukahvilaan munkkikahveille ja näköalatorniin ihastelemaan maisemia. Tuolta muuten näkyi kirkkaalla aurinkoisella kelillä Venäjälle saakka.

Sallan latukartta löytyy täältä. Samoilta sivuilta löytyy tietoa Sallan matkailusta laajemminkin. 
Jos erämään rauhaa ja koskematonta luontoa kaipaa, niin ainakin oman kokemukseni perusteella uskallan lämpimästi suositella Sallaa retkikohteeksi!

Kroppa on siis hiihtämisellä väsytetty, mutta mieli varsin rentoutunut ja kirkas. Uusia ideoita ja ajatuksia blogin suhteen pulpahtelee nyt niin, että kannattaa pysyä kuulolla!

Näihin kuviin ja tunnelmiin... Hyvää pääsiäisviikkoa!


Ihania, pitkiä aamiaisia. 
Tauolla. Kalliojärven autiotupa.
Kalliojärvi
Ruuhitunturin laelta.
Jossain tuolla häämöttää (ehkä) Venäjä.

Ruuhitunturin lenkin varrelta.
Onnellinen retkeilijä. Kuvasta kiitos Jatalle!

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Kertoisitko sinun tarinasi?


Olen ihastellut jo aikaisemminkin täällä sitä, kuinka te ihanat lukijani olette lähettäneet huiman määrän omia tarinoitanne minulle luettavaksi. Ne ovat olleet kipeitä mutta kauniita, jokainen omalla tavallaan ainutlaatuinen. Ja kuitenkin, meillä jokaisella tarinoinemme on niin paljon yhteistä!

Ne tarinat ovat kuitenkin vain minun silmilleni ja minun luettavakseni tarkoitettuja. 
Olen kuitenkin jo jonkin aikaa pyöritelly päässäni ajatusta postaussarjasta, jossa kertoisin teidän, armaiden lukijoideni tarinoita. Vain teidän luvallanne ja varta vasten julkaisua varten lähettämiänne tarinoita siis. Ei tarvitse pelätä, että yksityisesti minulle lähettämänne viesti olisi joku päivä täällä kaikkien luettavana, ellette nimenomaan ole antaneet minulle siihen lupaa.

Koska jokainen tarina on ainutlaatuinen ja jokainen yhtä tärkeä, julkaisisin tarinanne yksittäisinä postauksina, otsikoituna esimerkiksi: "Annan tarina". Omaa nimeään ei tietenkään tarvitse kertoa, vaan saat valita itse itsellesi sopivan "peitenimen". Myös tarinan yksityiskohtia, joista sinut mahdollisesti voitaisiin tunnistaa, voidaan muokata ja häivyttää. Tietysti haluan kuulla ja jakaa myös tarinat, joissa on onnellinen loppu.
Uskon, että lopulta meidän jokaisen tarinassa on.

Jos sinulla on tarina, kokemus tai kertomus lapsettomuuteen liittyvistä teemoista, ole minuun yhteydessä alta löytyvällä yhteydenottolomakkeella tai suoraan sähköpostitse osoitteeseen lalasaarela@gmail.com . Koska tiedän sen omasta kokemuksesta, voin luvata, että omien kokemusten kertominen ja kirjoittaminen julki tekee kipeästä ja raskaasta taakasta kepeämmän kantaa. Olen myös saanut itse kokea tämän blogini kautta vertaistuen ja -tarinoiden voiman, omien kokemusteni jakamisella olen saanut auttaa monia muita, jotka painivat samojen asioiden kanssa.

Ei siis vaieta, eihän? 

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Jos emme pystykään ihmeisiin

Kuva: Arto Rajanen

Minä yritän selittää sinulle kuinka minuun sattuu.
Sinä sanot ymmärtäväsi. 
Kuuntelet. Lohdutat.

Monta unetonta yötä sinä pidät sylissä ja valvot kanssani. 
Odotat, että kyyneleeni ehtyvät ja lopulta, lopen uupuneena, nukahdan.

Aamulla ihmettelet, miksi itken. Miksi annan kivulleni vallan?


Alussa oli kaksi rakastunutta hölmöä.
Kaksi onnesta käkkyrällään olevaa, toisiinsa kietounutta.
Kaksi, jotka ilman pelkoa ja epäröintiä ryntäsivät kohti yhteistä tulevaisuutta.
Kaksi, jotka yhdessä uskoivat pystyvänsä mihin vain, pystyvänsä ihmeisiin.
Kaksi, joista kuin huomaamatta ja itsestään tulikin yksi.

Rakensimme yhteisen kodin, yhteisen arjen, yhteiset unelmat.
Unelmoimme siitä, että kahdesta, joista tuli yksi, tulisi joskus kolme. Tai neljä, viisi, kuusi...

Kaksi, jotka järkkymättä uskoivat unelmiensa toteutuvan.
Kaksi, jotka tiesivät taian välillään voivan tehdä ihmeitä.

Mutta mitä näille kahdelle tapahtuu, kun he oppivat unelmista sen, kuinka raastavia ja painavia niistä toteutumattomina saattaakaan tulla?

                                             .....................................................

Olemme onnellisesti naimisissa. Luvanneet toisillemme rakastaa hyvinä ja pahoina päivinä, eikä se rakkaus ole kadonnut mihinkään. Edelleen jokainen päivä rakkaani rinnalla on minulle ihme ja tunnen valtavaa kiitollisuutta siitä, että saan jakaa elämäni hänen kanssaan. Hän on parasta, mitä minulle on tapahtunut, luovuttamaton aarre.

Unelma lapsesta on kuitenkin asia, joka on toden totta aiheuttanut haasteita parisuhteeseemme.
On tavattoman vaikeaa tasapainoilla sen välillä, kuinka eri tavalla sen koemme. Vaikka unelma onkin yhteinen, sen toteutumattomuus vaikuttaa meihin kovin eri tavoin.

Lienee varsin luonnollista, että me naiset koemme lapsettomuuden varsin konkreettisesti jo kehommekin kautta. Elämä muodostuu neljän viikon sykleistä. On ovulaation odottelu ja sen aikaiset toivontunteet, hetkittäin jopa varmuus siitä, että tämä kuukausi on meidän onnenkuukautemme. On ovulaation jälkeen alkava odotus, oireiden kyttääminen, jokaisen pienenkin tuntemuksen analysointi; onkohan tämä vain enteilyä menkoista vai sittenkin raskausoire? On muutama käsittämättömän pahantuulinen ja kiukkuinen päivä ennen menkkoja. Päivä jolloin mikään, mitä toinen tekee, ei voi mennä oikein. Ja noiden marttyyripäivien jälkeinen romahdus, kun kuukautiset jälleen alkavat. Muutama päivä itkua ja sietämättömän painavan sielun kantamista, kunnes taas alkaa uuden toivon verson kasvatus.

Luulisi, että tuo sykli on kumppanille tullut tutuksi. Varmasti onkin. Mutta usein sen myös unohtaa, ettei toinen tunne sinun kuukautiskiertoasi samalla tarkkuudella kuin sinä itse. Ei hän osaa analysoida jokaista mielenliikettäsi suhteutettuna kuukautiskiertosi vaiheisiin. Vaikka kuinka oletat, että pitäisihän sinun tämä tietää, niin ei. Ja toisaalta, sehän se vasta sietämätöntä onkin, kun hän joskus osuu oikeaan ja huomaa, että kiukuttelusi onkin pms-oire!

Usein tuntuu, että on mahdoton selittää toiselle sitä, kuinka konkreettisesti naisena koen lapsettomuuden. Fyysinen kipu, kun unelmat valuvat verisinä vessanpyttyyn joka kuukausi. Mutta vielä kipeämpänä tunne tyhjästä sylistä, tunne epäonnistumisesta ja kykenemättomyydestä täyttää naisen tärkeintä tehtävää. Tunne siitä, ettei minulla ole paikkaa ja roolia yhteisössä ja yhteiskunnassa.

Omaan kipuun on kuitenkin helppo myös käpertyä. Havahduin vasta äskettäin miettimään, miltä asia rakkaastani tuntuu? Hän lohduttaa, ymmärtää, tukee, on rinnallani vahva heikoimpina hetkinäni. Hän ei ehkä koe asiaa yhtä konkreettisesti kuin minä ja uskoo vankkumatta siihen, että unelmamme toteutuvat vielä ennemmin tai myöhemmin. Kuitenkin hänelläkin on oma kipunsa. Ei tämä ole vain minun murheeni, vaikka niin välillä tuntuukin, vaan minun pitäisi osata myös tukea ja lohduttaa häntä! Vaikka hän ei itke, eikä paljon puhu, tiedän että hän kaipaa lasta aivan yhtä lailla kuin minäkin. Osaisinpa nähdä oman tuskani lävitse myös toisen kivun! Pelkään, että muuten vaarana on, että se kipu alkaa repiä meitä erilleen.

Paljon pelkoa, loputtoman paljon pelkoa. Sitä lapsettomuus pitää sisällään.
Pelkoa siitä, etteivät unelmat koskaan toteudu. Pelkoa siitä, että olemme aina vain näin, kaksin, minä ja hän. Pelkoa katkeroitumisesta, pelkoa yksinäisestä ja lohduttomasta vanhuudesta.

Mutta myös pelkoa omasta kelpaamattomuudesta. Mitä jos vika on minussa? Voinko silti odottaa toisen tahtovan rakastavaa minua "kunnes kuolema meidät erottaa" ? Jos minä olen kykenemätön, epäkelpo tulemaan äidiksi, eikö minun pitäisi antaa toiselle mahdollisuus toteuttaa unelmansa jonkun toisen, minua paremman naisen kanssa? Hylätyksi tulemisen pelkoa, pelkoa siitä, tulenko ymmärretyksi...

Mutta toisaalta myös pelkoa siitä, että jos lapsettomuutemme johtuukin hänestä? Kuinka minä jaksan rakastaa? Kuinka kovan taistelun joudun käymään, jotta tahtoni rakastaa voittaa pettymykseni toteutumattomiin unelmiin? Mistä löydän vahvuuden, kuinka muistaisin ne syyt myöntävään vastaukseeni, kun hän pyysi minua menemään kanssaan naimisiin?

Jokaisella on pelkonsa. Useimmiten ne onneksi osoittautuvat turhiksi, irrationaalisiksikin.
Silti ne täytyy jokaisen käsitellä.
Mitä sinä pelkäät kaikkein eniten, parisuhteessasi tai muuten elämässäsi?

Joka tapauksessa, meillä on ihana parisuhde ja hyvä avioliitto.
Parisuhteen ihanuus on siinä, että kun toinen pelkää, toinen on rohkea.
Kun toinen musertuu kivun alla, toinen on vahva.
Kun toinen vaipuu epätoivoon, toinen unelmoi toisenkin puolesta.

Ja kun toinen iloitsee ja on onnellinen, niin on se toinenkin.
Kannan siis kivustani puolet, mutta onnea kaksinverroin.

Se voittaa heikot hetket, se voittaa pelon.


Kuva: Arto Rajanen




perjantai 4. maaliskuuta 2016

Ajattelen, uskon silti.


Nyt taidan upottaa lusikkaani soppaan, johon olisi syytä olla koskematta.
Mutta huolimatta päätöksestäni sivuuttaa koko keskustelu, en voi olla tarttumatta aiheeseen.

Ajattelen, siis olen.
Ajattelen, mutta uskon silti.
Onko uskoni siis vain osoitusta ajattelukykyni hataruudesta?

Aiemmin tällä viikolla silmiini sattui Ylen toimittaja Venla Kokkosen mielipidekirjoitus "Maailman pahuus kumpuaa uskonnoista" (otsikko on linkki juttuun). Kirjoituksessaan toimittaja Kokkonen niputtaa somasti kaikki maailman uskonnot yhteen, tekosyyksi kaikelle pahalle jota ympärillämme tapahtuu. Tekosyyksi olla ajattelematta ja kyseenalaistamatta, tekosyyksi tehdä paha hyväksytyksi.

Ymmärrän toki pointin. Ymmärrän myös sen, miksi uskonnon "tyrkyttäminen" Jumalaan uskomattoman silmissä näyttää kornilta ja masentavaltakin.

Ymmärrän senkin, että Kokkonen  battle-henkisessä sanailussa joka Ylellä on meneillään, tahtoo ilmaista mielipiteensä mahdollisimman kärjistetysti ja kipakasti, niinhän kaikkein vilkkain keskustelu saadaan aikaan! Mutta uskallan väittää, että samalla kun hän mielipiteellään sysää maailman pahuuden uskontojen kontolle, hän tulee myös omalla toiminnallaan osoittaneeksi sen, mitä fundamentalismi on ja miksi se on niin vaarallista.

Siinä missä on uskonnollista fundamentalismia, olen valitettavan usein törmännyt myös ilmiöön, jota kutsun "liberaaliksi fundamentalismiksi". Se uskonnoton, ateistinen maailmankatsomus joka henkilöllä itsellään on, koetaan niin vahvasti ainoaksi oikeaksi, että kaikki muut katsomukset lakaistaan sen alta kestämättöminä, naiiveina ja lapsellisina. Omassa liberaaliudessaan sokeudutaan sille, mikä maailmassa on ainakin minun mielestäni juuri kaikkein kauneinta; on yhtä monta erilaista tapaa nähdä maailma ja uskoa, kuin on ihmisiäkin. Kuinka ihminen, joka ei hyväksy uskontojen välisiä konflikteja, on kuitenkin valmis asettumaan itse heitä vastaan? Kuinka Kokkonen nolostelematta ja kirkkain silmin julistaa jokaisen uskovan olevan ajatteluun, kyseenalaistamiseen ja tieteellisen maailmankuvan hahmottamiseen kykenemätön, tahdoton olento?

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, Venla Kokkonen, että usko voi olla ihmiselle myös hyvin henkilökohtainen ja tietoinen valinta? Ehkä jokainen uskova ei olekaan manipulaation uhri, lapsesta saakka tyrkytetyn maailmankuvan monistaja omassa elämässään, maailman pahoille asioille sokeutunut taaplaaja? Ehkä uskossa on kyse jostain suuremmasta, jostain syvemmästä?

Voin olla ylpeästi ja pystyssä päin hihhuli, jeesustelija, kirkonrotta, suvakkihuora... Mitä vain.
Mutta siihen en suostu alistumaan, että älyllistä kapasiteettiani ja ajattelukykyäni kyseenalaistetaan koska haluan, korostan sanaa haluan, uskoa Jumalaan. Minulle se on täysin tietoinen valinta, jota en koe kenenkään muun asiaksi kyseenalaistaa. Itse olen sen kyllä tehnyt. Lukemattomia kertoja. Mutta palannut aina siihen lopputulemaan, että yksin en pärjää.

Minä uskon hyvään. Uskon siihen piilossa olevaan hyvään, joka maailmasta tulee esiin kun vain osaa katsoa. Uskon myös hyvään ympärillä olevissa ihmisissä, uskon hyvään itsessäni. Uskon siihen, että hyvää voi jakaa ja monistaa tekemällä hyviä tekoja. Siihen pyrin myös omassa elämässäni. En tietoisesti aiheuta kenellekään pahaa, autan lähimmäisiäni ja ystäviäni aina kun voin, tuntemattomiakin tilaisuuden tullen, teen vapaaehtoistyötä, lahjoitan hätää kärsiville... Olen myös työssäni ihmisten rinnalla heidän vaikeimmissa elämäntilanteissaan. Mutta silti, minulle se ei riitä.

Vaikka haluan päivä päivältä kasvaa paremmaksi ihmiseksi, tehdä hyviä tekoja, ei minusta koskaan tule tarpeeksi hyvää. Ei itselleni, ei muille. Tässä on syy sille miksi minä uskon. Minä tarvitsen Jumalan, tarvitsen Jeesuksen, tarvitsen armon. Tarvitsen jotain, joka armahtaa minut siltä riittämättömyydeltä, joka väistämättä kohtaa minut pyrkimyksissäni kohti hyvää. Tarvitsen jotain, joka on suurempaa kuin minä itse, loputonta rakkautta. Uskon, että tuon rakkauden kautta myös minä olen parempi ihminen ja voin jakaa saamaani rakkautta myös ympärilleni. En, koska olen itse hyvä, vaan koska olen itse saanut niin paljon hyvää. Jumalalta.

Ja lopuksi, arvon Venla. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole tyrkyttää Sinulle minun Jumalaani. Arvostan mielipidettäsi ja katsomustasi, tosin uskovan ihmisen aliarvioimistasi en pysty arvostamaan. Toivon, että keskustelu jatkuu hedelmällisenä. Kaikkein eniten toivon, että keskustelu jatkuu rakkauden hengessä, sitä me kaikki tarvitsemme.

Jos kaikki energia, jota käytämme toistemme arvosteluun, käytettäisiinkin toistemme rakastamiseen, olisi maailma jo huomattavasti vähemmän sotaisa paikka. Uskomme, tai emme.









keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Meille on muuttanut diktaattori


Alkuvuosi on ollut minulle aivan uuden elämänvaiheen opettelua.
Valmistuin vuodenvaihteessa koulusta ja yhtäkkiä kalenterissa olikin minulle hyvin eksoottisen näköisiä, pelottavan tyhjiä ja valkoisia sivuja: vapaapäiviä!

Opintojen ja työelämän yhdistäminen on ollut varsinaista tasapainoilua, nuorallatanssia suorastaan. On toden totta täytynyt priorisoida. Valitettavasti omasta hyvinvoinnista huolehtiminen tuppaa helposti olemaan ensimmäinen asia mistä karsitaan, ainakin minä tulin syyllistyneeksi siihen. 
Kun työt eivät odota, opinnot on suoritettava ajallaan ja parisuhdekin vaatii oman huomionsa, tuntuu yksin kuntosalille tai lenkkipolulle karkaaminen suorastaan kevytkenkäiseltä vastuun pakenemiselta.
Vai oletko kokenut samaa fiilistä? -Typerää, kun usein hommat hoituisivat pienen lenkin jälkeen paljon sukkelammin. Mutta niin totta, -ainakin minun kohdallani. Ja kun on tarpeeksi väsynyt, ei siihen toisaalta ole energiaakaan.

Valmistumisen jälkeen ensimmäiset viikot menivät kyllä opiskelurutistuksesta palautumiseen ja seuraavat viikot yhtäkkisen, valtavan vapaa-ajan määrän ihmettelemiseen. Mutta toivuttuani olen päättänyt keskittyä omaan hyvinvointiin, etsiä entisen sporttimimmin takaisin. Kunto on tosissaan päässyt rapistumaan ja painoakin on kertynyt optimistisimmankin arvion mukaan noin 15 kiloa. Se nyt ei ole tärkeintä, päätin että vaakaa en tuijota, vaan menen hyvä olo edellä. Kun ammattini on muusikko, pitäisi se tärkein työväline ja instrumentti; -oma kroppa, olla kunnossa. 

Se diktaattori, josta otsikko puhuu, löysi meille ihan sattumalta juuri tämän projektini seurauksena. Olin juuri irtisanonut kuntosalikorttini, koska halusin vaihtelua yksitoikkoiseen painojen nosteluun. Ajattelin siis vaihtaa salille, jossa voisin käydä myös ryhmäliikunnoissa. Olen joskus ollut varsinainen jumppahai, kävin ryhmäliikuntatunneilla lähes päivittäin. Kuitenkin ihan sattumalta juuri noihin aikoihin siskoni vinkkasi minulle InWell -videotreenisivustolla olevasta muutaman viikon ilmaisesta kokeilujaksosta. Päätinkin tarttua tuohon tarjoukseen, vaikka suhtauduin kotona treenaamiseen aluksi hyvin epäluuloisesti. Olen sitä koulukuntaa, jolle käveleminen ei ole mitään oikeaa liikuntaa kun siinä ei tule tarpeeksi hiki ja kotona treenaaminen eläkeläisten voimistelua. Vähän kärjistetysti, mutta ainakin puolet totta :)

No, aloitinkin treenit tuolla hieman ylemmyydentuntoisesti niihin suhtautuen. Ajattelin, että katson kolmen viikon kokeilujakson. Onhan jokunen videotreeni kotona ainakin mukavampi vaihtoehto kuin paukkupakkasessa tai vesisateessa lenkkeily. Ensimmäisiin treeneihin lähdin siis henkseleitä paukutellen, mutta täytyy kyllä sanoa, että minulta otettiin heti luulot pois! Treenit yllättivät tehokkuudellaan, helppoudellaan ja monipuolisuudellaan!

InWell on siis Oululaisen Sanna Nissinahon videotreenipalvelu, joka keskittyy kehonpainoilla tehtäviin harjoituksiin. Harjoituksia löytyy aloitteleville-, kokeneille- ja aktiiviliikkujille sekä myös raskaana oleville ja raskaudesta palautuville. Palveluun rekistäytyessä valitaan itselle sopivimmalta tuntuva "polku", jonka mukaan omaan profiiliin ilmestyy aina viikon alussa viikkosuunnitelma, jossa on viikon treenit videoiden muodossa. Olen tykännyt todella paljon siitä, että näen jo maanantaina koko viikon treenit. Voin siis viikon aluksi sovittaa treenit omaan kalenteriini ja suorittaa niitä itselleni sopivimmassa järjestyksessä ja aikataulussa. Usein esimerkiksi keskiviikko on viikkosuunnitelmassa lepopäivä, mutta tykkään itse siirtää lepopäivän torstaille, jolloin tiedän olevani töissä niin pitkän päivän, että treenille on harvoin aikaa.

Tällaiselle varsin kilpailuhenkiselle yksilölle tuo palvelu toimii kyllä myös loistavana tsempparina. On palkitseva tunne, kun voi merkitä päivän treenin suoritetuksi. Sivustolla siis näkyy ajantasainen tieto jäsenyytesi kestosta ja siitä, kuinka monta treeniä olet tuona aikana suorittanut. Siis ne treenit, jotka muistat merkitä suoritetuksi :) Onneksi treenin voi käydä merkitsemässä myös jälkikäteen, jos se heti treenin jälkeen unohtuu. Koska treeni, josta ei jää mitään dataa, ei ole oikea treeni. Vai mitä? ;)

Parasta tuossa palvelussa on ollut fiilis, että minulla on valmentaja, joka kertoo mitä tehdä ja milloin. Valmentaja, joka istuu kotona kaapin päällä odottamassa minua töistä, aina valmiina haastamaan. On ollut kiva huomata, kuinka hämmästyttävänkin nopeasti liikkumisesta tulee tapa. Pitkän työpäivän jälkeen odottaa malttamattomana, että pääsee hikoilemaan tunkkaisen olon pois ja lepopäivät tuntuvat tuskastuttavan pitkiltä!

Palvelu on sitäpaitsi niin edullinen, että vaikkei ohjelmaa pilkulleen noudattaisikaan, vaan käyttäisi sitä vaan satunnaisena lisänä treeneihinsä, ei se tee mahdotonta lovea lompakkoon. 20€ kuussa tekee sen mun mielestä esimerkiksi opiskelijalle varteenotettavaksi vaihtoehdoksi kalliille kuntosalijäsenyydelle. Harmittaa suunnattomasti, etten itse löytänyt InWell-treenien pariin jo opiskeluaikana. Tuo olisi ollut täydellinen vastaus mun aikataulutettuun ja stressintäyteiseen elämään, jossa kuntosalikortti lähinnä pölyttyi treenikassin pohjalla ja aiheutti vain lisää stressiä käyttämättömyydellään.

Aloitin treenit "kokenut liikkuja" -polkua suorittaen. Sisuni ja kilpailuhenkeni ei antanut periksi, joten aloittelijan polkua en kehdannut valita. Toki siinäkin olisi varmasti ollut haastetta. Mutta tuo kokeeneen liikkujan "kultainen keskitie" on kyllä osoittautunut oikeaksi valinnaksi. Treenit ovat haastavia, mutta eivät mahdottomia. (Toki meillä on valmentaja Sannaa moitittu mielipuoleksi ja diktaattoriksi useampanakin iltana olohuoneen matolla puuskuttaessani ;) ). Sitäpaitsi oman kehityksen huomaa kyllä todella nopeasti, jo toisella viikolla treenit tuntuivat huomattavasti helpommilta. Liikkeitä ja liikesarjoja on myös helppo säädellä oman kunnon mukaan. Aina voi lisätä muutaman toiston tai helpottaa jotain erityisen haastavaa liikettä. 

Teen päivän videotreenit usein esimerkiksi hiihtolenkin jälkeen loppurutistuksena, joka vie viimeisetkin mehut. Myös ne kävelylenkit, joissa ei tule tarpeeksi hiki, saavat mukavasti lisäpotkua lenkin jälkeen tehtävästä kotijumpasta. Mutta kiireisempänä päivänä, tai kun vähän laiskottaa, videotreeni alku- ja loppulämmittelyineen käy kyllä ihan kunnon liikuntasuorituksesta jo yksistäänkin. Kynnys treenaamiselle on kyllä madaltunut, kun matka "jumppasalille" on lyhentynyt olemattomiin!

InWell- sivustolla kerrotaan sivuston syntyneen kesän puistossa treenanneiden jumpparien haluttomuudesta palata jumppasaleihin syksyn koittaessa. Tällä hetkellä minunkin hinkuni salille on kyllä hiipunut varsin olemattomiin, varsinkin kun ulkoilukelit alkavat olla upeimmillaan kevätauringon kirkastuessa päivä päivältä. Ulkoilmaihmiselle tuo videotreenipalvelu onkin mielestäni omiaan korvaamaan tunkkaisen kuntosalin. Ja mikä ettei näitä treenejä voisi suorittaa ulkonakin aurinkoisista keväthangista nauttien! Ulos meilläkin siirrytään viimeistään kesän koittaessa.

Ja muuten, aikansa puuskuttamistani vierestä seurattuaan on myös mieheni intoutunut muutaman kerran tekemään treenejä minun kanssa yhdessä. Ja kovasti on hän tykännyt! Eli tässäkin on yksi tapa lisätä yhdessä vietettyä aikaa ja yhdessä tekemistä. Se aika kun arkena tuntuu olevan vähissä ainakin meillä, uskoisin että monella muullakin?

Käykäähän tutustumassa InWell -sivustoon ja valmentaja Sannan hyvinvointiblogiin. Blogista löytyy muutama julkinen treenivideo tutustumista varten, reseptejä ja asiaa ravinnosta ja hyvinvoinnista. Suosittelen lämpimästi!