maanantai 29. helmikuuta 2016

Miksi vaikenemme?

Wau.
Olo on varsin hämmentynyt perjataisen postaukseni jälkeen.
Mitään kamalaa ei tapahtunut.
Kukaan ei nauranut, kukaan ei kertonut tietävänsä paremmin, kukaan ei neuvonut.

Sen sijaan sain valtavan määrän viestejä lukijoilta, jotka jakavat tunteeni ja tietävät kipuni.
Minun sanottiin olevan valtavan rohkea, kun uskallan ottaa puheeksi asian, josta useimmat mieluiten vaikenevat. Toki se vaatii rohkeutta, jopa hivenen rämäpäisyyttä. Mutta.

Minä mietin, että onko tämä vain itsekäs teko, tapa saada huomiota minun suruilleni, minun taakalleni? Aivan kuin se olisi sen suurempi tai tärkeämpi kuin muiden ihmisten murheet. Kun saan itse niin paljon siitä, että voin omilla vähäpätöisillä ajatuksillani ja tarinoillani tukea muita, ei lapsettomuudesta puhuminen minusta tunnu erityisen rohkealta tempulta. Saan kirjoittaa ja selvitellä ajatuksiani sitä kautta, ja samalla saan valtavan määrän tukea ja kannustusta. Pystynkö antamaan lähellekään niin paljon vastapainoksi takaisin kuin itse tästä saan?

Viestien, kannustavien kommenttien, mutta ennenkaikkea lukijoiden omien tarinoiden kautta sain vahvistusta sille, että puhun tärkeästä asiasta. Jonkun täytyy avata suunsa, vaikka se tarkoittaakin ehkä sitä, että nyt olen lopun elämääni Se Lapseton Nainen. Saan leiman otsaani, otan tietoisesti roolin kaikkien tahtomattaan lapsettomien naisten äänenä. Mutta on se sen arvoista! Pidän mielelläni meteliä asiasta, joka on minulle tärkeä. Ja erityisen tärkeän asiasta tekee se, kun koen että se koskettaa minun lisäkseni myös muita.

Viestejä lähettäneistä osa oli minulle hyvin läheisiäkin ihmisiä, joiden kanssa ei vain ole koskaan puhuttu asiasta.
Vaiettu ja väistelty vain.
Olenkin viime päivät pohtinut kovasti sitä, miksi ihmeessä vaikenemme?
Eikö läheisten ihmissuhteiden nimenomaan pitäisi olla niitä, joissa voit jakaa sen kipeimmänkin kipusi?

Onko lapsellisuus tai lapsettomuus niin tabu, niin jokaisen Oma Asia, ettei siitä kerta kaikkiaan voi puhua, eikä varsinkaan kysyä toiselta? Oli toinen sitten kuinka läheinen ihminen tahansa.

Vai onko niin, että lapsen saaminen on meille niin itsestäänselvyys, ettemme edes osaa käyttää konditionaalia, kun puhumme tulevaisuudesta ja perheen perustamisesta? (Sitten, kun minulla on lapsia...). Käytämme valtavasti energiaa ja rahaa ehkäisystä huolehtimiseen. Ehkä sen takia kuvittelemme, että myös raskaaksi tulemisemme on omissa käsissämme. On valtava pettymys, kun kehomme ei toimikaan kuin kone, ja raskaaksi tuleminen ei tapahdukaan juuri silloin kun meidän mielestämme sille olisi täydellisen sopiva aika.

Toisaalta, vaatii myös hurjan määrän nöyryyttä pystyä myöntämään, ettei tämä asia nyt olekaan minun omissa käsissäni. Ehkä me ylpeät, itsenäiset, omillamme pärjäävät, vahvat naiset, emme vain kykene nöyrtymään ja toteamaan, että tätä asiaa en pystynytkään itse hoitamaan?

Lapsettomuuteen liittyy myös paljon häpeää ja itsesyytöksiä; enkö tosiaan osaa ja kykene edes tuota maailman yksinkertaisinta hommaa hoitamaan kunnialla? Olen opiskellut, suorittanut korkeakoulututkinnon, saavuttanut elämässäni monta hienoa virstanpylvästä... Siitä huolimatta en kykene siihen, minkä moni tekee ihan puolihuolimattomasti, vahingossakin, joku ehkä tahtomattaankin; tulemaan raskaaksi, tulemaan äidiksi.

Monenlaista ajatusta ja pohdintaa on pienessä päässäni viime päivien aikana pyörinyt ja varmasti pyörii vielä tulevaisuudessakin. Eli näille pohdinnoille on varmasti luvassa vielä jatkoa...

Nyt haluan vielä kiittää teitä jokaista erikseen. Kiitos jokaisesta ihanasta, kannustavasta ja tukevasta viestistä! Saan niin paljon voimaa teiltä! <3

Ja hei, jatketaan keskustelua! Minulla on sellainen tunne, että nyt kun padot avattu, tarinoiden virta on vasta muuttumassa vuolaammaksi ja vuolaammaksi. Ja jos Sinulla on ideoita ja toiveita aiheista, joista voisin kirjoittaa, niin vinkkaa ihmeessä! Minulla on, montakin. Ja nyt niitä tuntuu putkahtelevan mieleeni kuin sieniä sateella. Tästä on hyvä jatkaa!






perjantai 26. helmikuuta 2016

Askel, jota pelkäsin. Tänään otin sen silti.

Lounastunnilla syön gluteenittomaan kaurajauhoon tekemiäni pinaattilettuja.
Olen täyttänyt ne raejuustolla ja tonnikalalla. Terveellistä ja herkullista, sopii diettiini.
Toisella kädellä selaan huolettomasti Facebookia: mainoksia, kilpailuja, syntymäpäiväonnitteluja, iloisia lomapäivityksiä...

Kunnes törmään siihen. Onnea ja odotusta tihkuvaan ultraäänikuvaan tulevasta perheenlisäyksestä.
Tyttö hän on. Niin kaunis ja täydellinen.
Ja vanhemmat, kuin vuosia nuortuneina, onnesta käkkyrällään.

Yhtäkkiä lettuni maistuvatkin pahvilta. Vain vaivoin saan lounaani viimeisteltyä.
Lopun päivää istun työhuoneeni lattialla, lamaantuneena annan itkun puistella.
Kotona en jaksa edes sytyttää valoja.
Pimeässä, viltin alla, sohvalla, johon painava sielu tuntuu uppoavan yhä syvemmälle ja syvemmälle, vie itku viimeisetkin voimani.

Totean, että nyt on aika ottaa se askel, jota olen peläten suunnitellut jo pitkään.
Pelännyt niin, että olen uudestaan ja uudestaan uskotellut itselleni, ettei minun ajatukseni merkitse mitään.
Tänään avaan oven sieluni synkimpiin huoneisiin,
avaan oven raskaille sanoille purkautua ulos,
keventää oloani,
jakaa kipuani ja kokemuksiani.

Ehkä sinä, lukijani, tunnet kipuni. Ehkä et.
Toivon silti, että saisin sinutkin hetkeksi pysähtymään.

Tulla äidiksi. Se on aina ollut minun suurin unelmani.
Ehkä juuri siksi, että unelmastani on kasvanut niin valtava, en ole saanut kokea sen toteutumista.

Tunnen vain sen, miltä tuntuu kuukausi toisensa jälkeen huuhtoa unelma alas wc-pöntöstä ja uskotella itselleen, että jokainen kuukausi on uusi mahdollisuus. Uusi toivon pilkahdus.
Ja pettyä aina uudelleen.

Tunnen sen, miltä tuntuu kuulla vauvauutisia ympäriltään, niellä kipunsa ja olla toisen puolesta onnellinen.

Tunnen sen, kuinka pelottava, kuristava katkeruus nostaa päätään sisälläni.
Vaikka kuinka taistelen vastaan, on hetkiä jolloin viha ja katkeruus nielaisevat ajatukseni sysimustiin syövereihinsä.

Tunnen sen, miltä tuntuu vastata uudelleen ja uudelleen kysymykseen "No, onkos sinulla omia lapsia?". Ei vielä, ei vielä. Ja hymyillä päälle.

Tunnen monta kipua.
Noista kipupisteistä, sylin tyhjyydestä ja unelmista haluan kirjoittaa Sinulle lukijani.

Pelottaa, kuinka käy, kun avaan sieluni kenen tahansa tulla ja riepotella.
Pelottaa, osaanko kirjoittaa ajatukseni niin, että tulisin ymmärretyksi. Että osaisin puhua muidenkin samassa tilanteessa olevien äänellä, jakaa ja kantaa muidenkin taakkaa.

Pelottaa, mutta samaan aikaan kivi sydämelläni muuttuu sana sanalta kevyemmäksi, lämpimämmäksi.
Ehkä kuitenkin teen oikein?

Ei omia lapsia. Onneksi ympärillä on kuitenkin niitä toisten, omiksi otettuja.
Niiden tuoman ilon ja onnen voimin jaksan yhä uudelleen haaveilla.
Blogissanikin haaveillaan vielä jatkossakin, pysytään tiukasti elämässä kiinni,
kuitenkaan pelkäämättä kipukohtia.

Ne kuuluvat elämään. Nyt on aika kohdata ne, muuttaa ne vahvuuksiksi!