keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Kerro kerro kuvastin




"Olen koko syksyn Laura ihastellut kuinka kauniit ja persoonalliset vaatteet sulla on aina päällä. Sulla on kyllä niin kiva tyyli!"

Pari viikkoa sitten, ennen erästä konserttia tuskaillessani takahuoneessa tukkakriisissä vain hetkeä ennen konsertin alkua sain tuon ihanan kehun. Jotenkin se jäi mieleeni aivan erityisesti ja sai miettimään sitä, kuinka eri tavalla itse katsoo itseään verrattuna siihen, miten muut sinut näkevät. Itseään kohtaan on helppo olla niin tolkuttoman armoton ja rakkaudeton, toiset on paljon helpompi hyväksyä juuri sellaisina kuin  he ovat. 

Minua todella hykähdytti se ajatus, että koko syksyn, jonka olin itse tuskastellut kiristävien ja puristavien, kulahtaneiden ja elähtäneiden vaatteideni kanssa, joku toinen on ihastellut pukeutumistani ja tyyliäni. Ihanaa, että hän sanoi tuon asian ääneen! Se nimittäin sai minussa aikaan isoja asioita.

Itsensä hyväksyminen, se että kantaa itsensä ylpeästi juuri sellaisena kuin on, on varmasti elinikäinen opettelun paikka. Siihen peilin eteen vatsamakkaroitaan ja hyllyviä reisiään kauhistelemaan jumiutuu niin helposti. Aivan liian usein tulee kauhisteltua ääneen, mollattua ja nimiteltyä itseään. Silloin on helppo kuvitella, että kaikki olisi paljon paremmin kun tuosta muutaman sentin saisin pois ja treenaisin pakaran vähän pyöreämmäksi. Itsensä mollaamisen ja inhorealismin värittämän peilineduspuhetuokion jälkeen on oikeastaan aivan sama mitä pukee päälleen. Koko vaatekaapin sisältö näyttää ja tuntuu varmasti aivan kamalalta. Koska olo on aivan kamala jo valmiiksi, ei sitä voi korjata kauniilla vaatteilla.

Olen muistellut paljon sitä yli kaksikymmentä kiloa kevyempää minääni vuosien takaa. Peilin edessä itseäni tuijotellen olen yrittänyt löytää nykyisen pehmeän naisenvartaloni kätköistä sen hoikan, urheilullisen, lihaksikkaan, monen mittapuun mukaan "oikeanlaisen" kropan. Se on nyt hyvin piilotettu, sanoisin jopa että mennyttä. Tuskin sitä löydänkään enää koskaan. Mutta olen onnekseni huomannut senkin, että en oikeastaan haluakaan sitä takaisin. Se tyttö, joka näytti hyvältä alasti ja taipui vaikka millaiselle mutkalle ilman häiritseviä vatsamakkaroita, ei kuitenkaan ollut kovin onnellinen. Aivan samalla tavalla silloin seisoin peilin edessä miettien, kuinka vielä pitäisi treenata jotta vatsalihakset erottuisivat edes vähän paremmin, kuinka vielä pitäisi saada muutama kilo tiputettua ja pakaraa vähän muokattua. Se tyttö haki hyväksyntää ja rakkautta, kuvitteli että voidakseen olla rakkauden arvoinen täytyisi olla ulkoisesti ja sisäisesti täydellinen. 

Rakkaus tuli. Tuli sitten, kun ensin löytyi onni ja tyytyväisyys itseen ja omaan elämään. Ja rakkauden myötä tuli myös uusi, pyöreämpi peilikuva. On ollut aikoja, kun en ole katsonutkaan peiliin sen armottomuuden takia ja myös aikoja, jolloin olen viettänyt tuntikausia peilin edessä makkaroitani puristellen ja itseäni mollaten. Mukaan mahtuu myös aikoja, kun olen vältellyt viimeiseen asti jokaista sosiaalista tilannetta. Erityisesti vanhojen ystävieni tapaamista. Niitä, jotka tunsivat sen hoikan ja urheilullisen tytön joka joskus olin. Olen pelännyt yli kaiken sitä, kuinka he kauhistuvat nähdessään nykyisen minäni ja surkuttelevat mielessään sitä, mikä onneton pullukka minusta on tullut.

Koska valitettava totuus tuntuu olevan se, että nykypäivänä menestys ja hoikkuus rinnastetaan toisiinsa. Ne todelliset menestyjät, omien elämiensä supersankarit näyttävät ammattiurheilijoilta ja suoriutuvat töistään ja opinnoistaan vaivattomasti. Se, ettet pysty pitämään koko tuota pakettia kasassa, vaan annat jonkun osa-alueen repsahtaa, kertoo tämän ajan mittapuiden mukaan heikkoudesta. Kovassa, materialismin ja menestyksen mukaan mitattavassa maailmassa heikkous on perisynti, joka tuntuu tekevän sinusta arvottoman.

Mutta minä olen heikko. Hauras ja hatara ihminen. Vaan silti rakastettu. Ja rakkaus, oikea sellainen, ei vaadi minua muuttumaan ollakseni sen arvoinen. Sille minä riitän näin, juuri tällaisena kuin olen. Kumpa vain osaisin, tai kumpa vain osaisimme, rakastaa myös itseämme yhtä armollisesti. Olla lempeitä ja katsoa siinä peilin edessä rakastavien silmälasien läpi myös niitä selluliitteja ja makkaroita. Onni ei tule niitä sulattamalla, se on niistä huolimatta. Ja se tekee minustakin kauniin. Minä rakastan, minua rakastetaan. Olen hyvä juuri näin. Se riittää minulle, sen täytyy siis riittää muillekin. 







tiistai 27. joulukuuta 2016

Tuo kotiin lasten riemua kun loistaa joulupuu




Joulu oli, joulu meni.

Todella pitkästä aikaa sellainen joulu, ettei minulla ollut yhtään töitä, vaan sain olla ihan rauhassa kotona. Valmistella ja hössöttää, tehdä joulusiivousta, paketoida lahjoja, leipoakin vähän. Oikein odotin tätä ihmeellistä joulua, ajattelin että nyt saan nauttia täysin rinnoin kaikkien töiden parissa vietettyjen joulujen edestä. 

Mutta ei. Nyt jos koskaan minusta tuntuu, ettei se joulu tänä vuonna tullutkaan. Vaikka olosuhteet olivat kaikki kohdallaan: oli kauniiksi laitettu koti ja saunassa puhdas mäntysuovan tuoksu. Oli herkkuja pullisteleva jääkaappi ja huolella paketoidut lahjat. Oli vielä jouluaattona melkein koko perhekin koolla Rovaniemellä, minun vanhempieni luona. 

Kaikkien sisarusteni lasten mukana ollessa ei talosta tosiaan puuttunut lasten riemua. Oli ihana seurata sitä, kuinka jännittynein pienin lapsensydämin he pomppasivat jouluaattoaamuna intoa täynnä ylös ja laskivat tunteja joulupukin tuloon. Tuota samaa odotuksen ja innon kuplivaa tunnetta olin kaivannut itsekin ennen joulua. Mikä olisikaan sen parempi keino joulumielen löytämiseen?

Mutta lapsen riemu on valitettavasti melko äänekästä. Se meteli, mikä kotonani jouluaattona oli, tuntuu soivan korvissani vieläkin. On aina yhtä ihanaa touhuta noiden pienten tädin kullanmurujen kanssa, mutta samalla ymmärsin jotain siitä, mistä minun jouluni ja joulumieleni muodostuu: ei minua haittaa olla töissä, oikeastaan kaipasin sinne tänäkin jouluna. Töissä saan ilahduttaa ihmisiä musiikilla, laulaa joululauluja sekä tuoda iloa ja joulun tunnelmaa monen yksinäisen ja sairaankin ihmisen luo. Töissä saan myös itsekin hiljentyä ja rauhoittua joulun syvimmän sanoman äärelle.

Olen kuullut monet kerrat ihmisten sanovan, kuinka joulu saa syvemmän merkityksen vasta omien lasten kautta. Toki minäkin haaveilen siitä, että saisin joskus omien pienteni kanssa odottaa joulua ja nähdä heidän riemunsa. Mutta tänä jouluna oli lohdullista huomata se, että olen myös löytänyt minun jouluni, -minun oman tapani viettää joulun juhlaa. Minulle tärkeintä on hiljaisuus ja rauhoittuminen kotiin niiden rakkaimpien ihmisten kanssa. Tärkeää on myös perinteet, hautausmaalla ja joulukirkossa käynti. Yleensä olen toki siellä joulukirkossa ihan työni puolesta. Tänä vuonna jätin huonosti nukutun yön ja loputtoman metelin aiheuttaman väsymyksen takia menemättä kirkkoon ja se jotenkin harmittaa vieläkin. Tuntuu, että jotain olennaista joulusta jäi puuttumaan. Tärkeää on myös aika olla vain, kuunnella joululauluja jos jaksaa, lukea paljon kirjoja ja istua hiljaa mietteissään kynttilän valossa.

Siinä on jotain todella huojentavaa kun huomaa, että omat tavat viettää juhlaa ovat muotoutuneet hiljalleen. Vaikka joka joulu tästä eteenpäinkin tulen törmäämään siihen, kuinka joulu on lasten juhla, tiedän myös ettei se ole ainoa totuus. Joulu on myös minun juhlani ja saan, ja vielä tärkeämpää: osaan viettää sitä juuri minulle parhaimmin sopivalla tavalla. Minun jouluni on työtä ja sen tuomaa iloa, mutta myös hiljaisuutta, rauhaa ja perinteitä.

Varmasti joka joulu se kirpaisee, kun seuraa vierestä lapsiperheiden valmistautumista jouluun. Sitä samanlaista, lapsenomaista intoa ja jännitystä on aikuisena enää mahdoton tavoittaa. Joka vuosi se kirpaisee. Mutta samaan aikaan uskon, että vuosi vuodelta opin nauttimaan enemmän ja enemmän omasta joulustani. Ja myös uskallan rohkeasti tehdä joulustani juuri oman näköiseni. Unohtaa sukulaisissa juoksemisen ja turhan materialismin, keskittyä rauhoittumiseen, hyvään ruokaan ja pysähtymiseen kiireen keskellä.

Sitä on minun jouluni, riemua rauhasta ja hiljaisuudesta.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Värin pisaroita



Pimeinä syksyn ja talven päivinä tulee usein pukeuduttua tunnelmaan sopivasti: mustaan ja harmaan eri sävyihin. Jotenkin se tuntuu niin mukavalta ja turvalliselta. Niinkuin uppoutuisi ympäröivään maisemaan ja pimeyteen itsekin. Kirkkaat, kesäiset värit tuntuvat tuolloin jopa hävyttömän räikeiltä. 

Kuitenkin minusta alkoi marraskuun pimeässä tuntua siltä, että tuo musta-valko-harmaa värimaailma tarttui minuun kokonaan. Peilistä katsoessa kasvotkin näyttivät harmailta ja värittömiltä. Kaipasin jotain sopivan pientä, mutta kuitenkin väriä ja valoa antavaa pukeutumiseeni. Silloin löysin netissä surffaillessani ihan sattumalta nämä tämän syksyn rakkaudet: muutamat uudet korvakorut, joita olenkin pitänyt joka ikinen päivä siitä lähtien kun ne käsiini sain. 

Korut ovat Riikka luo -korumerkin puisia nappikorvakoruja, joita valmistaa kuvataitelija Riikka Luo. Koruverkkokauppa löytyy osoitteesta bbling.fi . Verkkokauppa on niin täynnä toinen toistaan värikkäämpiä ja kauniimpia koruja, että minulla tahtoi tosissaan iskeä valinnan vaikeus noita omiani tilatessa. Puisten korvakorujen lisäksi kaupasta löytyy esimerkiksi käsinvalmistettuja valokuvakoruja, jotka siis voi teettää omasta valokuvastaan sekä nahka- , sisäkumi- ja kangaskoruja. Tuo valokuvakoru jollakin muistoja herättävällä, korun saajalle tärkeällä valokuvalla olisi kyllä mitä loistavin lahjaidea!

Suosittelen tutustumaan jos olet yhtään korufriikki kauneuden rakastaja! Hinnaltaan korut olivat mielestäni yllättävänkin edullisia, joten pientä piristystä talven harmauteen saa hankittua jo pikkurahallakin. Harmaat vaatteet ja talvenkalpeat kasvotkin heräävät loistoonsa, kun saavat hieman väriä piristyksekseen! Nuo kasaripisarat ovat minun oma suosikkini, erityisesti mustien vaatteiden kanssa. Timantin muotoiset, pastelliväriset taas sointuvat kauniisti harmaiden vaatteiden kanssa.

Korut saapuivat kotiin kirjepostina pakattuina kauniiseen pahvirasiaan. Tuossa laatikossa korut on helppo säilyttää, tai lahjaksi koruja tilattaessa lahjapakettikin on siinä valmiina. Joululahjojen kanssa varmasti täytyy jo pitää kiirettä, mutta uskoisin, että vielä ei ole myöhäistä! 









sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Puhutaanko rahasta?


"Mikäs hätä sulla muka on", kuulen usein kun valittelen, että opiskelijana rahat on todella tiukilla jatkuvasti. "-Sullahan on mies töissä ja tienaakin vielä kai aivan kohtuullisen hyvin."

Niinpä. Eihän minulla oikeasti ole hätää, tiedän sen. Mutta ei se silti tarkoita, etteikö meillä raha-asioissa riittäisi haasteita ratkaistavaksi. Eritoten parisuhteen kannalta. Raha on toden totta meilläkin ongelma, vaikka jokaista penniä ei jatkuvasti tarvitsekaan laskea.

Mutta kehtaako rahasta puhua? Usein tuntuu, että on noloa myöntää olevansa rahaton. Mutta vielä nolompaa ja sietämättömämpää tuntuu olevan, jos viitsit ääneen sanoa, ettei sinulla ole rahahuolia. Että tulosi riittävät mainiosti elämiseen ja siihen, mitä tarvitset.

Marja Hintikka livessä puhuttiin tällä viikolla rahasta; -perheen perspektiivistä ja erityisesti äitiyden vaikutuksesta perheen talouteen. Yksi suuri kysymys keskusteluissa oli se, kuinka perheen menot jakautuvat silloin, kun puolisoiden tulot ovat epätasapainossa. Vaikka me emme ole lapsiperhe, eivätkä meidän tuloeromme johdu perhesyistä, on minulla nähdäkseni melkoisen hyvä tuntemus tilanteesta, jossa perheen tulot ja menot jakautuvat epätasaisesti, jopa epäreilusti monessa mielessä. 

Tällä hetkellä minä opiskelen. Ensimmäistä kertaa opiskelijaelämäni aikana vielä niin, etten säännöllisesti käy edes opintojen ohella töissä. Opintotuki on ainoa tulonlähteeni, joka kahden kaupungin ja kodin väliä seilatessa kattaa hädin tuskin puolet, ehkä vain kolmasosan kuukausittaisista menoista. Elän siis mieheni siivellä, mitä sitä kiertelemään. Todennäköisesti opiskeluni ei edes olisi ollut taloudellisesti mahdollista, jos eläisin yksin ja joutuisin vastaamaan kaikista menoistani itse.

Tilanteeni on silti monessa suhteessa helpompi kuin useimmilla opiskelijatovereillani. Saatan joskus viikonloppuisin päästä ulos syömään ja voin ostaa juustoa leivän päälle. Siis voin, jos pääsen yli jatkuvasti kalvavasta syyllisyydestä ja suostun tuhlaamaan itseeni noin holtittomasti.

Syyllisyys. Se on asia, jonka kanssa täytyy oppia elämään tilanteessa, jossa joutuu jatkuvasti elämään toisen avun varassa. Usein on helpompi kärvistellä päiviä pelkän kaurapuuron voimin kuin myöntää tarvitsevansa apua taas kerran. Itsenäisyyden illuusiosta tekee mieli pitää kiinni viimeiseen asti. Sen myöntäminen,  ettei pysty ottamaan vastuuta meidän yhteisestä elämästämme ja yhteisistä asioistamme samalla tavalla kuin puolisoni, tekee kipeää. Se nolottaa, se sattuu, se syyllistää. On kuluttavaa miettiä jatkuvasti, voinko ostaa vaikkapa uuden ripsivärin jo hetki sitten loppuneen tilalle, kun sen ostaminen tarkoittaa sitä, että joudun entistä nopeammin myöntämään taas miehelleni, että rahat ovat jälleen loppu.

Pahinta kaikista on kuitenkin kateus. Kauhistuin, järkytyin ja häpesin suunnattomasti kun muutama viikko sitten ymmärsin, että minua jo jonkin aikaa kalvanut epämääräinen, paha olo olikin kateutta. Kateutta miestäni kohtaan, joka silmääkään räpäyttämättä auttaa minua joka kerta, kun vain uskallan pyytää. Miten kiittämätöntä! Tuota oivallusta siis edelsi tilanne, että minun viimeiset päälle mahtuneet farkkuni olivat juuri menneet lopullisesti rikki. Kuljin siis leggingseissä ja sukkahousuissa, joissa niissäkin tuntui kaikissa olevan ainakin yksi reikä. Olisin kovasti halunnut uudet farkut, mutta ei vain ollut varaa. Samaan aikaan mieheni, toki minun kannustamana, shoppaili kokonaan uuden vaatekerran takkia ja kenkiä myöten. Se otti koville. Uskallan väittää, ettei materia ole minulle niin kovin tärkeää. Ei reikä sukkahousuissa juuri minun menoani hidasta. Mutta silti joskus tulee tilanteita, joissa haluaisi näyttää hyvältä ja pukeutua siististi. Ja tilanteita, joissa tekisi mieli hemmotella ja piristää itseään jollain uudella vaatteella tai tavaralla. Tuo tilanne otti koville,  enkä kerta kaikkiaan päässyt kateudestani ennen kuin uskalsin myöntää sen miehelleni. Häpeissäni, pää tyynyyn haudattuna tosin.

Todella paljon puhumista, selkeitä pelisääntöjä, nöyryyttä, avoimuutta ja perusteluja sille, mihin rahat kuluvat. Niitä tarvitaan. Sen tämä syksy on minulle opettanut. Koska Suomen avioliittolainsäädäntö nyt vain menee niin, että jos mieheni tilillä on rahaa, en voi marssia laskupinoineni sosiaalitoimistoon apua hakemaan, on minun opeteltava elämään tämän tilanteen kanssa. Tietenkään se ei tarkoita sitä, ettenkö ottaisi kiitollisena vastaan jokaista työmahdollisuutta joka eteeni tarjoutuu. Opiskelu on kuitenkin tärkein työni tällä hetkellä, ja osoitan kiitollisuuteni kaikkein parhaimmin panostamalla siihen niin hyvin kuin vain kykenen. On myös ollut todella terveellistä ja palkitsevaakin haastaa omia kulutustottumuksiaan ja huomata, että pärjään vähemmälläkin. 

Mutta silti, onneksi tämä on vain väliaikainen, hetken kestävä tilanne. Kiitän siitä joka kerta, kun joudun turvautumaan mieheni apuun. Ehkä vielä tulee päivä, kun on minun vuoroni ottaa suurempi vastuu, huolehtia puolestaan hänestä. Ja teenhän minä omalla tavallani niin nytkin, vaikka en taloudesta voi vastuuta ottaakaan. Onneksi kaikki asiat eivät sentään ole mitattavissa rahassa. Onnea ei voi ostaa.

Mutta minua kiinnostaisi kovasti kuulla myös Sinun tarinasi: Miten teillä on ratkaistu epätasaisesti jakautuvat tulot ja menot? Mitä ristiriitoja se kenties teillä aiheuttaa tai on aiheuttamatta?






perjantai 2. joulukuuta 2016

Rakkauskin asuu meillä

Viikonloppu, viikon tai useammankin ikävöimisen jälkeen pääset vihdoin kotiin. Olet ikävöinyt kodin tuoksua, omia tuttuja tavaroita ympärilläsi, omaa sänkyä, sohvaa, pianoa ja televisiota, saunaa ja takapihan terassia. Ja tietysti kaikkein eniten sitä ihmistä, joka lopulta tekee kodista kodin. Sitä kaikkein rakkainta.

Mikä helpotus se onkaan, kun viikon yksinäisyyden jälkeen tapaa ihmisen, joka on sinun puolellasi. Ihmisen, jolle saa kertoa kaunistelemattoman totuuden ajatuksistasi ja kuulumisistasi. Ihmisen, joka kuuntelee ja hyväksyy heikkoutesikin. Juuri ne, joita olet taas koko viikon parhaasi mukaan piilotellut. Kotiinpaluun hetki on viikon paras hetki. Huojentava ja helpottava. Olen taas selvinnyt yhdestä viikosta, ehjänä ja kunnialla. 

Siksi onkin niin kummallista, että meillä riidellään kaikkein eniten juuri noina kotiinpaluun hetkinä. Tuntuu, että usein olen oikein valmiina taisteluasemissa, jos olen ehtinyt kotiin ennen Rakkaintani. Tai jos hän odottaa kotona minua, ei sanasodan syttymiseen tarvita kuin yksi väärä lause. Koko ilta, pahimmillaan melkein koko viikonloppu on pilalla heti alkuunsa.

Uskon, että syynä on nimenomaan ikävä, jota on koko viikon potenut. Kun kuulumisia ei toisen kanssa oikein ehdi viikolla vaihtaa, eikä puhelinkeskusteluissa tahdo muutenkaan tavoittaa sitä samaa kontaktia kuin kasvotusten, kasaantuvat viikon huolet ja murheet kivireeksi perään. Ja tuo reki tulee aivan liian usein läväytettyä ensimmäiseksi pöydälle, niin että se hautaa alleen kaiken kotiinpaluun onnen ja ilon.

Kotona on myös vihdoin lupa rentoutua. Kotona ei tarvitse esittää reipasta, aikaansaavaa ja positiivista tyttöä. Kotona ei tarvitse olla tyttö, joka pärjää aivan mainiosti yksinkin. Tyttö, joka osaa huolehtia itsestään, koirastaan ja asioistaan. Tyttö, joka herää aamukuudelta lenkille ja jaksaa reippain ja dynaamisin askelin suorittaa päivänsä iltaan saakka. Kotona on lupa todeta etten minä pärjää yksin. Että tarvitsen sittenkin lähelleni ihmisen. Ihmisen, joka välittää, huolehtii ja kuuntelee. Kotona saan olla pieni ja pelokas. Kotona saan olla minä. Ja kotiin saapuessa tuon rentoutumisen tuntee. Se tuntuu niin suurena väsymyksenä ja uupumuksena, että juuri ja juuri jaksan kävellä ulko-ovelta sohvalle röhnöttämään.

Viikon väsymys niskassa on vaikea muistaa, että toistakin saattaa väsyttää. Miltei mahdotonta on myös ymmärtää, ettei oma väsymys ole toisen aiheuttamaa. Se, että minulla on vaikea yksin, ei sittenkään ole toisen vika. On aivan liian helppoa takertua niihin katkeriin ja kitkeriin ajatuksiin, kuvitelmiin, joissa arjen asiat sujuisivat kaksin niin kovin paljon helpommin. Kun voisi ajatella myös päinvastoin: minulla on arki, jossa saan tehdä asiat juuri oman pääni mukaan, kulkea mihin tahdon ja milloin tahdon.

Ja ne odotukset, mitä kotiinpaluuseen liittyy! Uskoisin, että lukemattomissa kodeissa riidellään vaikkapa matkoilta palatessa enemmän kuin miltei koskaan muulloin. Koti vain on paikka, joka mielikuvissa muuttuu ihanammaksi, seesteisemmäksi ja rauhallisemmaksi kuin se todellisuudessa ikinä koskaan tulee olemaankaan. Ja sitten kotiinpaluun hetkellä jääkaapista löytyykin vain sinne homehtumaan unohtunut juustonkannikka, eikä kahvipurkissakaan ole kuin tuoksu jäljellä. Kotiin ei voi vain kömpiä eheytymään, kotiin täytyy asettua. Tehdä olonsa kotoisaksi. Valmistella ja askarrella. Sekös väsyneenä harmittaa.

Tässä jokin aikaa sitten meillä käytiin pitkä keskustelu, kun taas yksi ihanaksi suunniteltu yhteinen perjantai-ilta päättyi riitelyyn ja itku silmässä nukahtamiseen. Keskustelu siitä, mikä lopulta kotiin palatessa on kaikkein tärkeintä. Tärkeintä ei ole se, kuka täyttää jääkaapin. Ei se, mitä illalla syötäisiin ja montako koneellista pyykkiä tänään ehtisi pestä. Ei myöskään se, millainen pölykerros pianon kannelle on ehtinyt kertyä poissa ollessamme.

Tärkeintä on hoitaa ensin ikävä. Hoitaa ensin meidät, kodin asukkaat. Väsyneet, ikävän kitkeröittämät, heiveröiset ja hellyyttä kaipaavat matkalaiset. Hellimällä hoidetaan kuntoon meidät, lääkitään viikon murheet, ikävä ja väsymys. Hellimällä muistutetaan toisiamme siitä, että meillä asuu myös rakkaus. Sen jälkeen koti tuntuu taas kodilta, vaikka pyykkivuori kurottelisikin miltei kattoon saakka. Silittelyin ja hellittelyin koti lämpenee kodiksi, paikaksi jossa meidän on hyvä olla ja levätä. 

Rakkautta viikonloppuun!

torstai 1. joulukuuta 2016

Hyvän olon marraskuu -miten se sitten menikään?

Joulukuun ensimmäinen, vihdoinkin!

Marraskuu meni toisaalta loputtoman ja tuskastuttavan hitaasti, toisaalta huomaamatta ja yhdessä hujauksessa se onkin jo ohi. Onneksi kuitenkin meni, joulukuussa on jotenkin paljon enemmän toivoa kuin marraskuussa! Lumen lisäksi jouluvalot ja kynttilät tuovat valoa pimeyteen, ja nyt työviikot ennen joululomaa voi jo laskea yhden käden sormin!

Mutta se omaan hyvinvointiini keskittyvä marraskuuni, kuinka sen sitten kävikään? 

Hankin marraskuun alussa jäsenyyden Fressi -kuntosalille, jossa pääsen treenaamaan niin Kuopiossa kuin kotona Oulussakin. Ja voi vitsit, kuinka paljon huomasinkaan ikävöineeni treenaamista, erityisesti ryhmäliikuntatunteja. Ensimmäisen kerran kun lähdin BodyAttack -tunnin jälkeisissä endorfiinipöllyissä kotiin, matkalla tuli itku siitä hyvänolontunteesta. Niin tosissaan olin sitä kaivannut.

Liikunnan, erityisesti nyt noiden ryhmäliikuntatuntien ottaminen osaksi arkea on sujunut kyllä melko kivuttomasti ja itsestäänkin. Tietysti osaksi alkuinnostuksen avulla, mutta toisaalta myös vanhasta tottumuksesta. Tietysti täytyy etukäteen suunnitella ja aikatauluttaa minä päivinä ja mihin aikaan aikoo treenata. Mutta sitähän arjesta selviäminen muutenkin on, kalenterin järjestelemistä ja aikataulujen kanssa pelaamista!

Marraskuun tavoitteena oli hyvä olo ja oman jaksamisen edistäminen. Onnistuin mielestäni varsin hyvin. Tietysti kokonaisvaltaista hyvää oloa ei kuukaudessa tavoiteta, vaan se on elämänmittainen projekti. Jaksamiseen ja energisempään oloon liikunta on kyllä auttanut huimasti. Olen melkeinpä kokonaan pystynyt luopumaan jo tavaksi muodostuneista päiväunistanikin! Ja tuo oma peilikuva. Pitkästä aikaa olen muutaman kerran huomannut katsovani omaa peilikuvaani ja miettiväni, että tuohan on oikeastaan ihan näpsäkän näköinen bööna tuolla. Mutta vielä on pitkä matka siihen, että osaisin kantaa itseni ylpeydellä ja arvostaen.

Liikkuminen ja omasta fyysisestä hyvinvoinnista huolehtiminen on kuitenkin vasta ensimmäinen askel oikeaan suuntaan. Olen huomannut, että joogan tai rauhallisen käveleskelyn sijaan minun pääkoppani tarvitsee tyhjentyäkseen ja rentoutuakseen sykkeet tapissa ja hiki valuen rehkimistä. Vasta rääkkijumpan jälkeen oloni on todella rentoutunut ja levännyt. Myös niitä muita oivalluksia itsestäni, niitä kaikkein raadollisimpia ja pelottavimpiakin ajatuksia, on tullut vastaan tässä kuukauden mittaan moneen otteeseen. Niitä työstän varmasti vielä pitkään ja kirjoitan noista aiheista aivan oman, erillisen postauksenkin vielä. Esimerkiksi sitä, miksi minä olisin kaiken tämän huolenpidon, taloudellisen panostuksen ja ajan arvoinen, olen joutunut pyörittelemään mielessäni todella paljon. Vaikka liikuntamotivaatio onkin korkealla, mietin silti jatkuvasti sitä, onko tässä mitään järkeä? Kannattaako minuun satsata? Onko itsekästä miettiä vain sitä, mikä minulle on hyväksi, kun siihenkin kuluvan ajan voisi käyttää johonkin hyödyllisempään?

Eli paljon on vielä tekemistä. Juuri siinä, että oppisi pois loputtomasta arvottomuuden ja merkityksettömyyden tunteesta. Osaisi vielä nähdä sen, että minullakin on joku tarkoitus. Vaikka hyvä olo lähteekin perusasioista; liikunnasta, kohtuullisen terveellisestä ruokavaliosta ja hyvistä unista, on niiden lisäksi vielä paljon työstettäviä asioita. Tämä projekti kestää siis varmasti vielä ensi marraskuuhunkin asti!

tiistai 1. marraskuuta 2016

Ei niin fressi marraskuun eka



Liekö syynä liian ihana viikonloppu? Vai sittenkin se, että tänään tosiaan on marraskuun ensimmäinen? Joka tapauksessa energiat on aivan nollissa, mieli matalalla ja pinna niin kireällä, että jo oma peilikuvakin pelottaa. Tekisi mieli kaivaa luola ja piiloutua sinne pakoon arjen kohtuuttomalta tuntuvia vaatimuksia. Niin kuin nyt vaikka aamuisin lämpimästä peitonmutkasta ylös kömpimistä tai mitään ajattelua ja keskittymistä vaativaa.

Ja niinkuin aina huonon viikon tullen, juuri tällä viikolla pitäisi oikeasti olla erityisen skarppi, jaksaa pakertaa ja tehdä hartiavoimin töitä. Mutta millä energialla?

Jostain sitä energiaa nyt on kaivettava. Varsinkin, kun vasta viime viikolla menin lupaamaan, että tämä marraskuu tulee olemaan hyvän olon marraskuu. Ensimmäinen päivä ei kovin lupaavasti alkanut, mutta huomenna skarppaan! Siis aivan oikeasti skarppaan. Vaikka muuten olenkin kulkenut tyhjäkäynnillä koko päivän, sain varattua tutustumiskäynnin kuntosalille huomiseksi. Jotain konkreettista oman hyvinvoinnin eteen siis kuitenkin!

Olen haaveillut salikortista ja erityisesti ryhmäliikuntatunneista jo pitkään. Näen säännöllisesti unia, joissa olen BodyPump -tunnilla kyykkäämässä jalat tutisten. Se on ihana uni! Olen ehdottomasti ryhmäliikuntatuntitreenaaja. Kilpailuvietti on sen verran kova, että kisaan aina alitajuisesti vieruskaverin kanssa ja huomaamatta tuleekin sitten treenattua kovempaa kuin uskoi pystyvänsäkään. Mutta kun, eihän se ilmaista huvia ole. Huomaan, että olen haudannut tuon haaveen pitkäksi aikaa vain, kun tuntuu aivan liian härskiltä ja itsekkäältä sijoittaa niin paljon rahaa omaan itseensä. 

Mutta. Minkä hintaiseksi ylipäätään hyvinvoinnin, hyvän olon, reippaamman mielen ja tyytyväisyyden itseensä voi arvioida? Jos arki ei ole vain sinnittelyä iltaan saakka, vaan siitä jaksaisi vielä nauttiakin, eikö se ole pienen rahallisen panostuksenkin arvoista? 

Uskon, että on. Omaan hyvinvointiin panostaminen on varmasti myös teko, joka pitkässä juoksussa maksaa itsensä moninverroin takaisinkin. Huomenna siis salikassi harteille ja aloittamaan Fressimpi marraskuu! Ainakin aion testata vähän aikaa käytännössä, miten saan treenit mahtumaan arkeen. Suunnittelua se varmasti vaatii, kun koulupäivät venyvät usein iltaan saakka ja koirakin tarvitsee vielä vähintään kolme lenkkiä päivittäin. Mutta huolellisella aikatauluttamisella, innolla ja hyvillä mielin sen uskoisi onnistuvan. Ja pienin askelin. Ei ole aikomustakaan aloittaa mitään "viisi salitreeniä viikossa" -hullutusta.

Fressimpi marraskuu on kirjoitettu isolla siksi, että päädyin katsastamaan Fressi -ketjun salin täällä Kuopiossa. Tuon saman ketjun sali kun löytyy myös kotoa Oulusta, joten pääsen treenaamaan molemmissa kaupungeissa. Pitkään ajattelin, että tässä kahden kaupungin väliä seilaavassa elämässä on mahdoton sitoutua mihinkään yksittäiseen saliin. Onneksi siis on ketjut!  

Otetaan niskalenkki pimeästä ja marraskuusta! Tsemppiä arkeen! Ja muistetaan toki välillä myös torkkua sohvalla viltin alla koko ilta. Marraskuussa sekin on sallittua, jopa lähes pakollista!

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

1096 päivää


Eilen oli treffi-ilta.

Oikein sellainen perinteinen, pitkän kaavan kautta suunniteltu treffi-ilta ravintolaillallisineen, drinkkien äärellä istuskeluineen ja bändikeikkoineen kaikkineen. Koko ilta ihan kahden yön pikkutunneille saakka.

Se oli ihanaa.

Vaikka en olisi millään suostunut lähtemään. Mies joutui ihan kirjaimellisesti pakottamaan ja puhumaan minut ympäri. Miksi tuhlata ravintoloihin, kun ruokaa voi tehdä kotonakin ja kotitelevisiostakin tulee viihdettä kerrakseen? Miksi vaivautua lähtemään, laittautua tuntikausia, nähdä hurjasti vaivaa ja jännittää, miten koiraparka pärjää illan yksin kotona? Kun ne samat keskustelut voisi käydä ja sitä samaa tuttua naamaa voisi tuijotella kotikeittiössäkin!

Minusta on tullut vastenmielisen järkevä. Milloin niin kävi? 

Eilen oli onneksi pakko heittää järkevä minä hetkeksi unohduksiin. Koska meillä oli tehtävä. Perinne, joka velvoittaa. Tapasimme kolme vuotta sitten tänä samaisena kellojensiirtoyönä. Siitä lähtien olemme samana lokakuun viimeisenä lauantai-iltana käyneet yhdessä ulkona ja päättäneet illan samaan ravintolaan, jossa silloin tapasimme. Perinteistä täytyy pitää kiinni, mieheni on sen suhteen onneksi vielä ehdottomampi kuin minä!

Uskallan väittää, että välillä tekeekin hyvää unohtaa järkevä ajattelu ja heittäytyä hullutellen nauttimaan hetkestä. Syödä hyvin laskematta ravintolalaskun hintaa, tilata vielä yksi mojito ja tanssia jalat väsyksiin livemusiikin tahtiin. Se saa arjen unohtumaan. Parhaimmillaan myös palaamaan sen rakastuneen, sekopäisen ja elämää pelkäämättömän tytön saappaisiin, joka kolme vuotta sitten tapasi pojan. On huojentavaa löytää se tyttö itsestään aina uudelleen. Olen muutakin kuin tylsä ja marmattava arkiminä!

Ja siitä kai treffeillä käymisessä on kyse. Näiden kolmen yhteisen vuoden aikana, tarkalleen laskettuna 1096:n päivän aikana, on arki ehtinyt hiipiä meidänkin kotiimme. Päivät ovat kotitöitä, asioilla juoksemista, koiran pissatusta, kauppalistoja ja perjantai-illan Vain elämää -katsomoita. Vaikka arki on hyvää ja tasapainoista, on siitäkin välillä kuitenkin hyvä irrottautua. Istua tuijottamassa toista kynttilänvalossa, muistella menneitä ja tuntea taas nahoissaan se sama kutkutus, joka kolme vuotta sitten veti meidät yhteen. Meissä on vieläkin samaa taikaa, vaikka se tuntuukin välillä unohtuvan arjen alle.

Menkää siis ihmiset treffeille. Tehkää siitä erityistä, arjesta erottavaa, juhlaa! Juhlistakaa teitä, unohtakaa kaikki muu! Me tarvitsemme ripauksen taikaa pysyäksemme yhdessä! 

Rakkauden täyteistä uutta viikkoa ja pian alkavaa marraskuuta!


perjantai 28. lokakuuta 2016

Oodi Oululle



Oi Oulu.

Vielä hetki sitten väheksyin sinua niin kovin. Halusin muualle, minne tahansa muualle. Sinun katusi, Oulu, tuntuivat niin kylmiltä ja tuulisilta, aivan kuin ne vain haluaisivat puhaltaa minut pois.

Kuljin noita katujasi, Oulu, ja mietin kuka minä tässä kylmässä kaupungissa olen? Käymässäkö vain, turisti ja junan tuoma?

Kunnes elämä heitti minut toisille kaduille. Mäkisille, mutta yhtä tuulisille. Taas minä kuljin ja mietin kuka olen näitä katuja kulkemaan? Kadut vaihtuivat, kysymykset säilyivät. Kuka minä olen?

Kunnes vastasit minulle Oulu.

Minä olen juuri se, mitä eniten rakastan. Se, mitä siellä oudoilla kaduilla ikävöin. Kaikki se, minkä takia pakkaan reppuni kotiinpaluun hetkellä pikapikaa ja ajan kotiin vauhtia, joka saa liikennekamerat räpsähtelemään matkallani diskopallojen lailla.

Vaikka katusi ovatkin tuuliset ja kylmät, on sinussa Oulu silti niin paljon hyvää, kaunista ja lämmintä.

Sinun luonasi on koti jonne tulla. Minun paikkani, minun tilani, minun lupani levätä ja hengittää.

Sinun luonasi ihminen, se maailman rakkain. Hän joka kärsivällisesti odottaa. Eikä koskaan moiti kun olin poissa.

Sinun luonasi Oulu niin monta ystävää. Kaikki ne, joita aivan liian harvoin ehdin tavata. Mutta tiedän kuitenkin että ovat. Se on turvallista, muistuttaa minua paikastani maailmassa.

Ja kaikki ne tutut kadut. Liian tasaiset ja tuuliset, mutta tutut. Sinussa on turva.

Sinusta Oulu on kai sittenkin, huomaamatta, tullut minulle koti. Kiitos, että olet!

torstai 27. lokakuuta 2016

Minäkö muka tärkeä?


Olet ehkä pannut merkille, että olen viime aikoina kirjoittanut paljon vähemmän. Ja sen mitä olen kirjoittanut, vain kepeitä juttuja, kuulumisia ja niitä näitä. Aivan kuin olisin unohtanut sen, mikä sai minut alunperin blogin kirjottamisen aloittamaan: tyhjän sylin ja lapsen kaipuun. 

Mutta en ole unohtanut. Sen sijaan aivan tietoisesti olen vältellyt koko aihetta. Ottanut etäisyyttä, miettinyt asioita aivan omassa rauhassani.

Tämä syksy on ollut muutosten syksy. Uusi elämäntilanne opiskelun, kahden paikkakunnan välillä seilaamisen ja uusien haasteiden edessä on vienyt aikani niin tehokkaasti, etten juuri ole ehtinyt murehtia. Ehkä se on hyvä. Ehkä murheiden määrä on vakio, kohteet vain välillä vaihtuvat?

Silti mukana kulkee koko ajan pieni syyllisyyden peikko. Syyllisyys siitä, että en tee tarpeeksi. Epäilys, että ehkä tämä muutos vain osoittaakin sen, etten oikeasti edes ole sitoutunut unelmiini. Ei lasta tehdä etätöinä. Jos haluan toden teolla saavuttaa suurimman haaveeni, pitäisi minun olla valmis ajamaan kuusisataa kilometriä kotiin ja takaisin joka toinen ilta. Sillä niin kai ne tekevät, jotka oikeasti lasta haluavat? Sitoutuvat, tekevät töitä, yrittävät tosissaan. Ja minä. Minä valitsen mieluummin hyvät yöunet ja koiralenkin, kuin kahdeksan tuntia autossa pikapanoa varten. 

Tänä syksynä olen miettinyt paljon sitä vaihtoehtoa, että mitä jos joudummekin olla ikuisesti kahdestaan? Mitä se elämä on, onko se mitään? Mitä minä sitten teen? Mitä minä haluan? Kuka minä olen? Vielä en tiedä. Tuntuu mahdottomalta nähdä tulevaisuutta, jossa olisin hyväksynyt sen, ettei meille lapsia tullutkaan. En usko, että hyväksyn sitä koskaan. Mitä sitten, kun tulee se päivä jona huomaa, että nyt on jo liian myöhäistä? Onko sen jälkeen enää mitään? Niin kauan kuin on vähän toivoa, jaksaa vielä huomiseen. Mutta sen jälkeen. En tiedä.

Väistelyn ja välttelyn taktiikka. Se on tämän hetken selviytymiskeinoni. Keskityn opiskeluun, yritän saada koulun tahkottua mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti pois alta. Sen jälkeen voin taas miettiä sitä, mitä vauvahaaveilleni kuuluu. Saman katon alla mieheni kanssa se on paljon helpompaakin. Vielä on aikaa, vielä on toivoa.

Yhden asian olen tänä syksynä oivaltanut. Haastavat ja pitkät päivät ovat saaneet minut huomaamaan, että kaiken huolehtimisen keskellä olen unohtanut huolehtia yhdestä ihmisestä: itsestäni. On vaikeaa, miltei mahdotonta saada itsensä uskomaan, että minäkin olen tärkeä ja huolehtimisen arvoinen. Minäkään en jaksa, jos minua ei huolleta ja minusta ei huolehdita. Minäkään en ole kone. Vaikka sitä onkin vaikea itse uskoa, ei ole turhaa ja itsekästä etsiä asioita, jotka tuottavat hyvää oloa, hyvinvointia ja iloa minulle. Oman navan tuijottaminen on raadollista, vastenmielistäkin puuhaa. On paljon helpompi huolehtia muista. Minäkö muka olisin tärkeä? 

On minun onni, että eteeni tuli tämä piste, jossa huomaan konkreettisesti sen, etten selviä arkielämän haasteista jos en jaksa pitää huolta itsestäni. On välttämätöntä ja aivan oikein, että teen valintoja, jotka edistävät hyvinvointiani. Panostan siihen, että jaksan ja voin hyvin. Käytän aikaa (ja jopa vähäisiä rahojani, joskus) myös itsestä huolehtimiseen. Teen valintoja, jotka piristävät, ilostuttavat ja tuovat energiaa. Kliseistä, mutta niin totta näyttää olevan toteamus, että on mahdotonta huolehtia muista huolehtimatta ensin itsestään. Ja kuinka monta kertaa olenkaan toitottanut sitä muille huomaamatta että voisin tatuoida tuon muistolauseeksi otsaani myös itseäni varten!

Pian on marraskuu. Pitkä ja pimeä marraskuu. Minun marraskuuni tulee kuitenkin olemaan hyvän olon, ilon ja valon kuukausi. Satoipa ulkona kuinka paljon räntää hyvänsä! Sillä mikä aika vuodesta voisikaan olla parempi preppaamiselle itsestään huolehtimisessa? Mitä pimeämpää ja synkempää, sitä enemmän oma hyvinvointi ja jaksaminen korostuvat. Muuten marraskuu saa yliotteen.

Loppuvuoden siis keskityn tutustumaan siihen, kuka minä olen ja mitä (muuta kuin vauvoja) minä haluan? Mikä minut saa voimaan hyvin ja jaksamaan, mistä minä nautin, mikä minulle tuottaa iloa?

Melkoisia mysteerejä ratkaistavaksi!

tiistai 11. lokakuuta 2016

Tuu Kulumille, minäkin olen siellä!



Nyt vihdoinkin se on valmis: uusi oululainen blogisivusto Kulumilla! Ja mikä parasta, minäkin olen siellä mukana! Sivusto on vielä aivan tuore ja uuninlämpöinen, itse asiassa vasta muutama tunti sitten avattu! Pientä fiilausta ja päivitystä siis on varmasti vielä luvassa, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoiset sivut jo nyt!

Kulumilla -sivusto kokoaa yhteen oululaisia blogeja yhden portaalin alle. Se on elävän kaupunkikulttuurin puolestapuhuja, josta varmasti löytyy (ainakin melkein) kaikki se, mistä Oulussa tällä hetkellä puhutaan. Kulumilta löydät menovinkkejä, shoppailu- ja ravintolatärppejä ja tietysti meitä tavallisia, ihania oululaisia. Siis kaiken sen, mitä Oulusta tarvitsee tietää. 

Kulumilla -sivuston etusivulta löytyy poimintoja Oulu -aiheisista, tuoreimmista postauksista. Eri kategorioiden alle on listattu blogeja niiden sisällön mukaan: Muoti&Kauneus, Käsityö&DIY, Matkailu, Koti&Puutarha, Perhe, Taide&Kulttuuri, Ruoka&Leivonta, Luonto&Eläimet, Urheilu&Hyvinvointi sekä Lifestyle. LAla´s löytyy Perhe ja Lifestyle -kategorioista. 

Kurkkaa Kulumille osoitteessa www.kulumilla.fi .
Sivusto löytyy myös Facebookista ja Instagramista, liityhän seuraan!

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Skumppaa ja syysinspiraatiota

Ouluun on pian, vielä tämän syksyn aikana, avautumassa uusi Kulumilla -verkkomedia, joka kokoaa yhteen oululaisten bloggareiden juttuja. Minäkin olen siellä mukana. Tänään pääsin kuitenkin tuon Kulumilla -yhteistyön myötä ensimmäiseen aivan oikeaan bloggaajatapahtumaan. Olihan se jännää. Ja kivaa. Erityisen kiva oli tavata ihmisiä blogien takana ja nähdä, että aivan tavallisia ihmisiä he ovat kaikki!

Eniten odotin tätä päivää kuitenkin siksi, että ohjelmassa oli siis Robert`s Coffeen tarjoaman brunssin lomassa tutustumista syksyyn muotiin ja trendeihin oululaisessa Vima-vaateliikkeessä. Minusta on todellakin tuntunut, että kaipaan hieman inspiraatiota ja tsemppaustakin pukeutumisen suhteen. Hyvää vauhtia olen muuntautumassa yhdeksi tuulipukutädiksi lisää tähän tuulipukukansan luvattuun maahan. Ehkä se johtuu painonnousun myötä muuttuneesta kropasta, ehkä välinpitämättömyydestä itseä kohtaan, ehkä opintoihin palaamisen myötä kiristyneistä kukkaronnyöreistä ja tunteesta, ettei todellakaan ansaitse mitään ylimääräistä. Oli miten oli, nykyään vaatekaupoissa tunnen lähinnä kauhua ja ahdistusta sen edessä, että täältä tosiaan pitäisi valita jotain. Olen siis kaivannut kovasti inspiraatiota, ja tänään sitä toden totta sain! Tsemppaushalu ja taistelumieliala nousivat taas!

 





Ja mikäs olisi parempi tsemppari kuin skumppaa siemaillen ihastella muutaman kanssabloggaajan ja Viman taitavan pukeutumisneuvojan laatimaa muotinäytöstä. Mielenkiintoista olivat myös tarinat brändien takana. Mun suosikiksi muodostui ehdottomasti sympaattisen Myssyfarmin tarina myssyjä kutovine Myssymummoineen, luomulampaineen sekä houkuttelevan pehmoisina ja lämpimine tuotteineen. Heidän Myssykaulurinsa on ennen talvipakkasia kyllä hankittava! Ja nuo kauniit pakkaukset ovat kyllä puolet tuotteen viehätyksestä! Pakkauksen on nimikoinut tuotteen kutonut mummo. Myöskin tuotteeseen käytetty lampaanvilla on jäljitettävissä lampaaseen, josta juuri se villa on keritty. Ihanaa vaihtelua kasvottoman massatuotannon aikana!


Ihaninta syksyn pukeutumisessa on se, että sieltä löytyy juuri niitä elementtejä, joita eniten rakastan. On ylisuuria, pörröisiä ja pehmeitä neuleita, huiveja ja myssyjä, maanläheisiä värejä, hyvinlaskeutuvia materiaaleja, turvallista kerrospukeutumista... Saan hyvillä mielin vetää päälle jättisuuren turvavillatakin ja kaikki harmaan sävyt yhtäaikaa. Erityisesti ihastelin tänään oversize-päällystakkeja ja harmaita, suuria villatakkeja (edellisen sellaisen olenkin jo käyttänyt puhki). Ja tietenkään suuria, pörröisiä huiveja ja lämpimiä myssyjä asusteiksi ei koskaan ole liikaa.

Kiva aamupäivä muodin parissa piristi kyllä kovasti ja toi paljon inspiraatiota niin pukeutumiseen kuin myös bloginkin uudistamiseen. Minun täytyy kyllä pian päästä kameraostoksille! Ihania yllätyksiä löytyi myös tapahtumasta kotiin saamastamme kassista. Tuon Balmuirin kynttilän valossa ja tuoksussa parhaillaan kirjoitan tätä juttua. Tuoksuu syksylle ja tunnelmallisille koti-illoille!

Tästä on hyvä jatkaa. Lupasin juuri itselleni, että ensi viikolopun kauan odotettua tyttöjen iltaa varten hankin jotain uutta ja ihanaa päällepantavaa. Nyt on taas inspiraatiota. Ja uskoa siihen, että minäkin olen satunnaisen hemmottelun arvoinen!



Yhteistyössä: Vima Oulu, Robert`s Coffee, Beauty Spot, Kukkakauppa Kanerva, Kuudes Maku, Support Your Local, Yaya, Balmuir, Myssyfarmi




sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Yksin olemisen taidosta


Tiedät varmasti sen tunteen, kun huomaat, että olet jo monta päivää jutellut vain koirasi tai lastesi kanssa? Monta päivää ilman yhtään järkevää keskustelua aikuisen, vertaisensa seurassa? Ehkä muutama lyhyt puhelu, ehkä pientä small talkia kaupankassan kanssa. Mutta kunnollista, älyllistä keskustelua ei aikoihin. Tiedät siis varmaan myös sen hassun ulkopuolisuuden tunteen, joka tuota seuraa ihmisten ilmoilla kulkiessa? Niin kuin olisit tipahtanut joltain toiselta, puhumattomien planeetalta. Pelkäät, että olet muutamassa päivässä tyhmentynyt saappaan älylliselle tasolle, unohtanut kaiken, mitä sosiaalisista taidoista tiedät ja jos yhtäkkiä nyt joudut oikeaan keskusteluun, osaatkin vain lässyttää niin kuin koiranpentua kehuessa lässytetään.

Tiedät tai et, minulla on nyt juuri tuo fiilis. Viikonloppu on mennyt muuttaessa ja koiran kanssa kaksin kotona lekotellessa. Sosiaaliset tilanteet rajoittuvat muutamaan puheluun ja lähikaupassa asiointiin. Harvinaisen epäsosiaalinen viikonloppu siis.

Mutta voi vitsit, että myös nautin! Hiljaisuudessa on jotain niin puhdistavaa, rauhoittavaa ja rentouttavaa. Tuntuu, että vaikka eilinen olikin melkoista puurtamista muuttolaatikoiden kanssa, en pitkään aikaan ole levännyt näin hyvin. Tosin sekin varmasti vaikuttaa asiaan, että ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin olen ollut viikonlopun paikoillaan. Ei ole tarvinnut matkustaa mihinkään.

Opiskelussa ja työssäkin arki on kovin sosiaalista. Tälläiselle introverttiyteen taipuvaiselle toisinaan jopa yltiösosiaalista. Ihmisten kanssa oleminen, eritoten pirteänä ja mukavana ihmisten kanssa oleminen, kuluttaa voimia. Hiljaisuus ja yksinolo on siihen tuiki tarpeellista vastapainoa. 

Suurin juttu tämän kahden kodin järjestelyn vaatiman ajoittaisen yksinasumisen myötä minulle on kuitenkin ollut se, että olen huomannut sittenkin vielä säilyttäneeni itsenäisyyteni ja taitoni olla yksin. Avioliitosta ja suhteen symbioottisesta alusta huolimatta. Tietysti tarvitsen miestäni, enkä pärjäisi päivääkään ilman tietoisuutta siitä, että välimatkasta huolimatta hän on olemassa ja kanssani joka ikinen hetki. Mutta kuitenkin, minä osaan, minä pärjään, minä selviän myös itse! Selviän arjen haasteista, selviän yksin nukutuista öistä, selviän muutostakin (tosin täällä minulla ei ole pianoa...) ! On jollain tavalla kauhean huojentavaa huomata, että se vanha Laura on vielä tallella. Se itsenäinen ja itsepäinen, vahva tyttö. Vaikka olen Joonaksen Laura, olen silti vieläkin myös pelkkä Laura. Ja aivan yksinkin olen tärkeä ja hyvä.

Saattaahan olla, että yksinäisyyden ja oman tilan tarpeet ovat iän myötä kasvavia. Takuulla ovatkin. Tuskin minullakaan oli vielä viisitoistakesäisenä samanlaista kaipuuta hiljaisuuteen? En ainakaan muista, että olisi ollut. Ehkä olen sitten vanhana mummona kiukkuinen ja erakoitunut äkäpussi, jos tuo yksin olon tarve kasvaa koko lopun ikääni? Kuka tietää...

On ihanaa, kun on aikaa istua paikallaan ja tuijottaa ikkunasta ulos. Ottaa välillä sohvalla torkut. Unohtua tuijottelemaan tyhjyyteen lenkeillä koiran kanssa, joka muutaman metrin välein pysähtyy kuoputtamaan jotain tienpenkoilta. Silloin maailma löytää taas järjestyksensä pala palalta. Silloin tulevan viikon, tulevan kuukauden ja tulevien vuosien haaveet ja tavoitteet selkeytyvät. Silloin omat murheet asettuvat mittasuhteisiinsa. Ja kaikkein tärkeimpänä, silloin kadoksissa olleet luovuus ja inspiraatio taas hiipivät piiloistaan. Yhtäkkiä pää onkin taas täynnä ajatuksia ja ideoita, sormet syyhyävät kirjoittaa ja mielessä soi jo uusi laulu. 

Ja sitten, voi kuinka ihanaa on myös palata arkeen ja ihmisten pariin. Ja ihanimmista ihaninta palata arjen jälkeen kotiin rakkaimman kainaloon. Kun on saanut rauhassa tutustua itseensä, on taas helpompi antaa siitä aivan hyvästä tyypistä pala myös muille. 


perjantai 30. syyskuuta 2016

Muuttopuuhia


Niin siinä sitten kävi, että kuukauden asustelun jälkeen huomenna on edessä muutto. Tässä illan Vain Elämää -jaksoa odotellessa olen pakkaillut ja jännittänyt huomista. Yksin muuttaminen koiran kanssa, joka pennun tolkuttomalla uteliaisuudella on koko ajan työntämässä nenäänsä kaikkeen mitä eteen tulee, on haaste. Jos ei niinkään fyysisesti, niin mun olemattomalle kärsivällisyydelle sitäkin enemmän. Onneksi mulla on täällä mukana vain se kaikkein välttämättömin, joten ei tuosta aivan mahdoton urakka pitäisi tulla!

Uudessa asunnossa minulla on kämppis. Mukava ja rauhallinen täti, kuten minäkin ;) Kuitenkin mua vähän jännittää. Siitä alkaa olla kymmenen vuotta, kun viimeksi on kimppa-asumista harjoittanut. Silloin se vielä onnistui varsin kivuttomasti, mutta nyt. Tässä on kymmenen vuoden aikana kuitenkin sen verran itsenäistynyt, itsepäistynyt ja muuttunut murisevaksi erakoksi, että edessä on varmasti vähän joustavuuden ja omasta mukavuudesta tinkimisen opettelua. 

Tai no, onhan mulla kotonakin kämppis, -aviomieheni. Vaan se on kuitenkin hieman eri juttu. Ja sen kämppiksen kanssa ei aivan vain kämppiksiä olla, vielä ainakaan...

Jännä nähdä, kuinka elämä alkaa uudessa kämpässä sujua. Toisaalta on upea mahdollisuus tutustua uuteen ihmiseen, saada ehkä jopa uusi elinikäinen ystävä. Mistä sitä tietää? Lähestulkoon kaikki entiset kämppikseni ovat vieläkin läheisimpiä ja rakkaimpia ystäviäni. Saman katon alla asuessa toinen ihminen tulee tutuksi läpikotaisin, on helppo ystävystyä. Ja Almakin saa uuden kaverin, kämppikseni on luvannut auttaa koiran ulkoiluttamisessa ja hoitamisessa.

Mutta toisaalta, aivan hyvin kaikki voi mennä pieleenkin. Ehkä vain emme tulekaan toimeen, vaikka kuinka yritämme. Ehkä en osaa kuivata tiskipöytää tarpeeksi hyvin, ehkä kolistelen astioita aamuisin sietämättömän kovaa, ehkä koirani pissii hänen kenkiinsä... En tiedä. On vaikea nähdä omia ärsyttävimpiä piirteitään, kun on kauan asunut yksin. Ja yksiasumisen jälkeen aviopuolison kanssa, joka kuitenkin on kanssasi juuri siitä syystä, että rakastaa niitä ärsyttäviäkin!

Aamulla kuitenkin suuntaamme muuttokuorman kanssa uuteen osoitteeseen. Vähän jännittäen, mutta kuitenkin iloisin mielin. Ei mitään hyvää tapahdu, jos sille ei uskalla antaa mahdollisuutta! Aina voi mennä pieleen, niin kuin tämän edellisenkin asunnon kanssa. Mutta aina voi myös käydä hyvin. Uskotaan siihen!

Mitkähän voisivat muuten olla sellaiset kimppa-asumisen kultaiset säännöt? :)

Mutta nyt aion vähän herkutella, löhöillä Vain Elämää katsellen ja kerätä energiaa huomiseen muuttoponnistukseen. Hyvää viikonloppua ihmiset!

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Hyvää, kiitos!


Edellinen postaukseni oli valitusvirsi.
Oikeastaan tuntuu, että koko kuluva syksy on ollut yksi valitusvirsi. 
Aina löytyy jotain, mikä on huonosti. Aina jotain, mikä tekee elämästä vaikeaa, melkein mahdotonta. Aina jotain.

Olen miettinyt viime päivät paljon sitä, miten negatiiviset asiat tuntuvat vetävän toisiaan puoleensa magneetin lailla. Kun yksi asia on huonosti, näkee kaiken muunkin samassa valossa. Yhtä vastoinkäymistä seuraa pian toinen ja kolmaskin. Sitä oikein odottaa, että mitä seuraavaksi.

Helposti myös negatiivinen, valittava puheenparsi jää päälle. Ennen kuin huomaat sulkea suutasi, olet taas kerran valittamassa ääneen siitä, kuinka raskasta, kuinka uuvuttavaa, kuinka väsyttävää, kuinka epäreilua. Ja jo puhuessasi häpeät. Miksi edes sanon tämän ääneen? Mitä iloa se minulle tuottaa? Entä muille? Ei varmasti mitään. Sen sijaan vain pahaa mieltä muille ja ikävän ihmisen leiman minun päälleni.

Olen siis yrittänyt kehittää itselleni uutta positiivisiin asioihin keskittyvää elämänfilosofiaa. Joo, tiedän, että jo pelkkä positiivisuudesta puhuminen kuulostaa lässytykseltä ja aivan yhtä tylsistyttävältä! Mutta uskon, että jos haluan muuttaa ikäviä asioita elämässäni, ei se onnistu keskittymällä niihin ikäviin. Sen sijaan minun täytyy löytää niiden vastakohtia, onnellisia ja iloisia asioita, jotka hiljalleen sysäävät ikävyydet tieltään.

Olen aloittanut pienin askelin: tehnyt yhden päätöksen. Aivan hyvän päätöksen mielestäni. Päätin, että jos en päivittäisissä kohtaamisissa keksi mitään positiivista keskustelun aihetta, en mitään hyvää ja rakentavaa sanottavaa, on parempi olla vaikka ihan hiljaa. Usein käy niin, että kun jätät sanomatta ääneen sen ikävän ajatuksen, vie iloinen keskustelu pian sinut mukanaan niin, että unohdat nopeasti mitä edes olit sanomassa. Hyvä vetää puoleensa hyvää, iloinen iloista, ikävä vain sitä ikävää.

Olen myös huomannut, että positiivisiin asioihin täytyy oikeasti keskittyä aivan tosissaan. Tehdä tietoisesti töitä sen eteen, että muistuttaa itseään jatkuvasti asioista, jotka elämässä ovat hyvin. Niin helposti hyvät ja onnelliset asiat hautautuvat sinne arjen kiireen, epäonnen ja -onnistumisten sekä väsymyksen alle. Minulla on oikeasti kaikki hyvin. Koti, jonne on viikonloppuisin ihana palata. Ja kotona ihana mies odottamassa. On koira, joka pitää minulle seuraa viikot ja kuuntelee murheitani marisematta. On koulupaikka, josta olen pienestä tytöstä saakka haaveillut. On mahdollisuuksia, joita harvalle annetaan. On häpeämätöntä olla olematta kiitollinen kaikesta tästä!

Ja silti aina ei muista. Varmasti osin kyse on ihmisen perusluonteestakin. Tarpeesta pyrkiä elämässä eteenpäin, aina kohti jotain parempaa ja ihmeellisempää. Ei pidä tyytyä siihen mitä nyt on, täytyy päästä aina vain eteenpäin. Toisaalta tuo on hyväksi. Itseään pitääkin kehittää ja etsiä elämässä uusia mahdollisuuksia. Mutta jos koskaan ei voi pysähtyä, katsoa ympärilleen ja todeta, että ompa minulla tässä hyvä, se on todella surullista. Vähän vaarallistakin ehkä.

Kiitollisuuden opettelua, pieniä positiivisia asioita, iloisia ajatuksia ja tekoja, joilla saa levitettyä hyvää mieltä ympärillenikin. Siinä on minun tämän syksyn läksyni. Vähemmän murhetta huomisesta, enemmän hetkessä elämistä! 

Uskon, että tuolla reseptillä arki on jo paljon keveämpi, eikä syksy läheskään niin pimeä!


maanantai 26. syyskuuta 2016

Syksy tuli


Syksy tosiaan tuli. Ja kuin sumuinen syysaamu on mielikin ollut koko viimeisen kuukauden.
Väsynyt, niin hurjan väsynyt ja sumuinen.
Toivon, että kaikki johtuu vain suuresta muutoksesta, jonka syksy toi tullessaan, -aika näyttää!

Koulu on ihanaa! Vaikka edellisestä oppilaitoksesta valmistumisesta ei vielä ole kovinkaan pitkä aika, on oppimisen halu melkein pohjaton. Nautin suunnattomasti kaikesta, mitä saan päivittäin tuolla musiikin ihmeellisessä maailmassa touhuta ja opetella. Kun vain jaksaisi pysytellä hereillä.

Kaikki uusi väsyttää, koulun ja nykyisen asumukseni huono sisäilma väsyttävät, pitkät päivät väsyttävät... Mutta uuvuttavinta on olla poissa kotoa. Olla koko ajan menossa johonkin, ilman että saisi aivan luvan kanssa olla ja pysähtyä. Tuntea syyllisyyttä siitä, että et ole kotona rakkaimman luona. Ja kotona taas siitä, kun et ole koululla paneutumassa opintoihin. Olla jatkuvasti pakkaamassa ja purkamassa matkalaukkua, huolehtimassa siitä, mikä tavara on missäkin asunnossa ja onhan kaikki tarpeellinen varmasti mukana. Kahden kodin välillä sukkuloidessa ei oikeastaan olekaan kotona missään, sielu ja mieli eivät pysy mukana nopeasti muuttuvissa maisemissa ja ympäristössä.

Tämä syksy on tosiaan ollut elämänarvojen puntaroimisen ja avioliiton välitilinpäätöksen paikka. Olen joutunut kyseenalaistamaan kaiken sen, mihin olen sitoutunut. Miksi olla suhteessa, jota ilman oma elämä olisi niin paljon helpompi järjestää? Miksi uuvuttaa itsensä kulkemalla kahden kaupungin väliä, kun perillä aika menee kuitenkin vain väsymyksen ja stressin aiheuttamaan kiukutteluun? Miksi olen niin yksin, vaikka toinen ihminen on luvannut olla rinnallani myötä- ja vastoinkäymisissä aina viimeiseen hengenvetoon saakka? Miksi, miksi, miksi? Miksi en lähtisi omille teilleni, omaan suuntaani, kohti omia tavoitteitani, -itsenäisesti ja itsepäisesti?

Niin, miksi en lähtisi? 

Täällä satojen kilometrien päässä kotoa, kaukana ihmisestä, jonka kanssa sen kodin olen rakentanut, ei tuohon kysymykseen ollu todellakaan helppo löytää vastausta. Sen sijaan sata syytä lähtemiselle löytyy varsin helposti.

Onneksi oli yksi kaunis syysviikonloppu. Oli ystävän häät ja ihana häähumu, joka tarttui varmasti jokaiseen juhlavieraaseen. Oli kaunista ohjelmaa sekä paljon puhetta rakkaudesta ja avioliiton syvimmästä olemuksesta. Oli hetki aikaa istua paikallaan, kuunnella ja miettiä omia ajatuksiaan. Ja silloin pitkästä aikaa näin taas sen ihmisen, ihmisen siinä vastakkaisella puolella pöytää. Ihmisen, keneen lupasin sitoutua koko elämän ajaksi. Näin sen pojan, johon niin tulisesti rakastuin. Sen kaiken, mikä oli hautautunut arjen, väsymyksen ja pettymyksien alle. Oli se kaikki siellä vieläkin, kun vain osasin katsoa.

Ehkä pitkän parisuhteen salaisuus onkin siinä, että aina uudestaan päättääkin vielä jäädä? Että jostain vielä löytyy sitä tahtoa jotta jaksaa jatkaa ainakin tämän päivän? 

Koska ei rakkautta voi säilöä huomiseen. Se on tämän päivän teoissa ja päätöksissä.

Tänään valitsen meidät.

Syksy on kuitenkin vasta alussa. Vielä on edessä monta haikeaa sunnuntai-iltaa ja maanantaiaamua, kun matka käy kotoa koulutielle. Vielä on edessä monta yksinäistä yötä, kun uni on eksynyt pois huolien tieltä, eikä toisen lohduttava kainalo ole lähellä. Vielä on monta kiukunpuuskaa matkalaukkuja pakatessa ja purkaessa, vielä lukemattoman monta tuntia autossa ja junassa istumista, odottamista, matkantekoa ja puutunutta takapuolta.

Mutta minä sinnittelen. Yhden päivän ja yhden pienen etapin kerrallaan. Olen luvannut itselleni, että nyt minun ei tarvitse jaksaa kuin syyslomaan asti. Silloin mietin, haluanko loman jälkeen vielä palata koulunpenkille. Ja sen jälkeen joululomaan asti. Vähän kerrallaan. Ja lopulta, ei minun ole tätä välttämätöntä tehdä. Jos kuitenkin haluan luovuttaa, ei se ole häpeä. Voin aina palata kotiin. Vaikka en koskaan Maisterin titteliä saavuttaisikaan, aina saan kuitenkin palata kotiin.

Tänään tahdon valita meidät. Vielä tänään tahdon olla tässä. Eikö se riitä? Kuka huomisesta mitään tietää? Tänään vielä opettelen olemaan kotona molemmissa kodeissani, harjoittelen uutta arkea ja kiitän jokaisesta päivästä, joka iltaan ehdittyään vie lähemmäs seuraavaa viikonloppua.

Koska sitä, viikonloppuja varten elämistä, nämä seuraavat vuodet tulevat olemaan.








sunnuntai 21. elokuuta 2016

Alma tuli taloon


Kerroinkin jo aiemmin, että meille on tulossa koiranpentu.

Ja tulihan hän, jo kolme viikkoa sitten. Ajattelin nyt, kun vihdoinkin ehdin (ja maltan) kertoilla hieman siitä, kuinka meillä on yhteiselo alkanut sujua.

Hänen nimensä on siis Alma, tyttö joka hurmasi meidät heti. Toki näiden kolmen viikon aikana myös ne vähemmän hurmaavat puolet tuosta karvaisesta perheenjäsenestä ovat tulleet tutuiksi. Mutta valloittava hän on edelleen. 

Kävimme tutustumassa Almaan kasvattajan luona jo ennen kuin haimme hänet meille. Siinä Alman istuessa mieheni sylissä koin ensimmäisen kerran tunteen, että me olemme perhe. Meillä on joku, kenestä yhdessä huolehtia. Joku, joka tarvitsee meitä. Joku, kenelle me olemme maailman tärkeimmät ihmiset. Joku, joka on meidän yhteinen aarteemme ja silmäterämme. Se on melko vavahduttava tunne. Niin kuin uusi, näkymätön silta olisi rakentunut välillemme, sydämestä sydämeen.

Nämä ensimmäiset viikot ovat olleet melkoista symbioosia. Ensimmäiset päivät töissä Alman tulon jälkeen olivat äärettömän vaikeita, kun ei olisi millään malttanut jättää häntä kotiin. Onneksi mieheni on ollut kesälomalla ja voinut huolehtia Almasta minun ollessa töissä. Mutta monta päivää ja iltaa on mennyt ihan huomaamatta koiraa rapsutellessa ja sen leikkejä seuratessa. Ollaan siis oltu kotona hissukseen niin kuin vauvaperhe konsanaan monta viikkoa.

Onhan tuo hurja muutos. Yhtäkkiä täytyykin opetella miettimään ensin jonkun toisen tarpeita ennen omia mielihalujaan. Enää ei voikaan vain mennä miten huvittaa, vaan kotiin täytyy ehtiä ulkoiluttamaan, leikittämään ja lenkittämään. Toisaalta tuo on kyllä tapahtunut puolihuomaamattakin. Perjantaina juuri innostuimme miehen kanssa kaupungille syömään ja sen jälkeen vielä minun edellisenä päivänä alkaneen loman kunniaksi terassille aurinkoiseen kesäiltaan istuskelemaan. Mutta toisen lasillisen puolivälissä tuli jo se tunne, että nyt on päästävä kotiin Alman luo. Todella huono omatunto siitä, että itse kuljailee vain kaupungilla ja toinen odottaa kotona yksin pimeässä.

On ollut varmasti hyväksi meille molemmille ottaa vastuuta elävästä olennosta, sen kasvattamisesta ja huolehtimisesta. Ensimmäiset päivät ja viikot olin aivan hädissäni. Olin siis aivan varma, että onnistun jotenkin kasvattamaan tuon koiraparan ihan kieroon, pilaamaan ihanan koiranpennun luonteen tietämättömyydelläni. Luinkin ensimmäiset päivät koirankasvatusoppaita ja keskustelupalstojen keskusteluita siihen saakka, että pääni oli jo aivan pyörällä. Hiljalleen olen onneksi uskaltanut jo vähän rentoutua. Nyt luotan jo siihen, että ihan maalaisjärkeäkin käyttämällä saamme varmasti kasvatettua tuosta tytöstä ihan kelpo koirakaverin ja perheenjäsenen. Siitä saa luottamusta, kun huomaa, että hiljalleen Alma alkaa jo sisäistää muutamia asioita, mitä olemme yrittäneet hänelle opettaa. Hiljaa hyvä tulee! Vähemmän olisin varmasti jännittänyt, jos meille olisi tullut vauva. Ihmislapsen hoitamisesta ja kasvattamisesta tiedän kuitenkin ennestäänkin jotain, koiranhoito ja -koulutus on täytynyt opetella aivan alusta alkaen. 

Ensi viikolla alkaa uusi arki, Oulun ja Kuopion välillä reissaaminen. Vähän jo jännittää, kuinka Alma sopeutuu kahden kodin arkeen. Tosin omaa sopeutumista ei ole juuri ehtinyt jännittää, kun on miettinyt vain koiran selsviytymistä, ja kuinka hänen stressiään voisi helpottaa. Mutta eiköhän tuo hyvin mene. Ainakin, jos vain onnistumme löytämään Kuopiosta kodin, niin ettei aivan joka reissulla tarvitsisi yöpyä eri paikassa. Välillä hirvittää, mutta yritän pitää viimeiseen asti kiinni luottavaisesta ja positiivisesta mielestä!

Eräs vanha ystäväni Rovaniemeltä ilahdutti juuri yökyläilemällä meillä. Oli ihanaa ja huojentavaa kuulla, kun hän visiittinsä ajan elämäämme ja arkeamme seurattuaan totesi: "tuo on kyllä Laura ollut aivan loistava ajatus, että olette ottaneet tuon koiran. Sinusta näkee, että sen on tehnyt hyvää!" Kyllähän minä sen tiesin, mutta tuntuu hyvältä, kun muutkin huomaavat sen. Jotenkin olo on ollut paljon tasapainoisempi ja onnellisempi. Vaikka koira tuokin mukanaan paljon työtä ja velvollisuuksia, rahanmenoakin, saa siltä myös niin paljon iloa ja rakkautta. Iloa, rakkautta ja aina hyväntuulista seuraa tässä on nyt tarvittukin.

Olen nauttinut joka päivästä. Päätin, että Alman tulon myötä pidän lomaa murehtimisesta. Otan loman vauvatoiveista, unohdan haaveilun ja haikailun, elän tätä päivää ja tätä hetkeä. Tiedän, että tämä on aivan varmasti väliaikaista, ennemmin tai myöhemmin murehtiminen saa minut taas kiinni. Mutta juuri tällä hetkellä meillä eletään täyttä elämää. Onnellista, tyytyväistä ja vähän jännittävääkin elämää. Olen tämän rauhan hetken ansainnut.

Nyt koira nukkuu lenkin väsyttämänä pitkiä päiväuniaan, mies on karannut moottoripyöräreissulle, uunissa paistuu sunnuntain kalapäivällinen ja taustalla soi pianokonsertto. Sitäpaitsi sovin juuri tässä samalla kun kirjoittelin tätä tekstiä ensi viikolle asuntonäytön Kuopioon. Asiat ovat siis mallillaan. Ja ne loputkin taitavat sittenkin vielä järjestyä!

Olen onnellinen nyt. Tästä hetkestä on syytä nauttia!

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Alkuinnostuksesta pakokauhuun.



Kiirettä on pitänyt, kuten postaustahdistani ehkä olette huomanneetkin.

Juuri nyt istun viimeistä työpäivää työhuoneessani. Ajatukset on hyvin sekavat, mieli apea. Vähän itkettää, vaikka kovasti koetankin olla reipas ja pirteä ja positiivinen ja valoisa. Tämä on ollut hyvä vuosi, hyvä kokemus, hyvä paikka tehdä työtä. Olen saanut paljon ja kiitollisena tästä voin siirtyä hyvillä mielin eteenpäin.

Mutta se, mitä edessäpäin on pelottaa. Pelottaa niin, että pelkäämisen lisäksi en juuri muuhun tällä hetkellä pysty. Enää vajaa viikko siihen, että pitäisi olla innokkaana aloittamassa uutta kouluvuotta. Ainakin luulen, että minun pitäisi olla edes vähän innostunut? Kiinnostunut? Iloinen, tai edes iloisehko?

Mutta ei. Juuri nyt haluaisin vain soittaa kouluun ja ilmoittaa äkillisestä estymisestä. Luovuttaa paikkani jollekulle paremmalle ja innokkaammalle. Jollekin, joka voi aloittaa opinnot hyvillä mielin, positiivisesti luottaen tulevaisuuteen.

Minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että teen vaihtokauppaa itse saatanan kanssa: "Anna minulle hienompi titteli ja paremmat työmahdollisuudet, saat vaihdossa avioliittoni". Tuntuu, kuin olisin jättämässä kaiken, luovuttamassa, laittamassa itseni Meidän edelle. 

Vaikka tiedän, että eihän noin kertakaikkiaan voi ajatella. Avioliitossakin on kuitenkin kaksi yksilöä, joilla molemmilla on omat unelmansa. Ja niiden toteuttamatta jättäminen, jos mikä, on varmin keino tuhota avioliitto. Silti on käsittämättömän vaikeaa olla tekemässä lähtöä. Edes muutamaksi vuodeksi, vain hetkeksi. Vain muutaman sadan kilometrin päähän, mistä vielä pääsee viikonlopuksi kotiin. Tai vaikka useamminkin, jos vain keksii keinon saada opintotuen riittämään kaikkiin noihin junamatkoihin. Vaikka tiedän, että jos jätän lähtemättä, myrkytän katkeruudellani liittomme ja kotimme nopeammin kuin ehtisin toisella paikkakunnalla edes alkaa ikävöidä. Silti haluan jäädä.

En vielä edes tiedä, mihin olen menossa. Asuntokin puuttuu yhä edelleen! Haluaisin rakentaa meille toisen kodin opiskelupaikkakunnalleni. Paikan, johon myös miehelläni olisi hyvä tulla luonani vieraillessaan. En kämäistä soluasuntoa, johon joutuisin salakuljettamaan mieheni kämppiksieni huomaamatta. Kodin, jossa olisi hyvä olla. Kodin, jonka rauhassa voisin keskittyä opiskeluun ihan oikeasti. Vaan huonolta näyttää, vielä en ole löytänyt yhtään potentiaalista asuntoa koko Kuopiosta, ja aikaa on enää vajaa viikko.

Vaan sanovathan nuo, että ihmeitä tapahtuu.

Etäsuhde, kahden kaupungin ja kahden kodin loukku. En uskonut, että vielä joutuisin tähän tilanteeseen! Minulle koti on aina ollut siellä, missä on mielekästä tekemistä ja haastetta. Siellä, missä on syy herätä aamuisin ja lähteä päivän askareisiin. Nyt täytyisi löytää uusi määritelmä sille, mitä koti tarkoittaa. Oulu ei tunnu kodilta, mutta siellä on kuitenkin mies, jonka luona on hyvä. Onko se silloin koti? Kuopiossa on paikka, jossa saan toteuttaa haaveitani ja intohimojani, tehdä juuri sitä mitä kaikkein eniten haluan, mutta ei kattoa pään päälle. Eikä sitä kaikkein rakkainta rinnalla. Onko se silti koti? Missä koti on silloin, kun seilaat kahden kaupungin välillä? Missä on se paikka, missä voisit levätä, mihin pysähtyä?

Luin vasta jostain, että pelko ja pakokauhu on aivojen puolustusmekanismi uuden edessä. Se alkukantainen selviytymismekanismi, joka vielä nykypäivänäkin yrittää pistää vastaan, kun teemme muutoksia elämässämme. Aivomme kyllä löytävät kaikki argumentit vanhassa ja turvallisessa pysymisen puolesta: miten saan rahat riittämään, miten käy parisuhteen, miten koira jaksaa reissuelämää, jaksanko itse, mistä asunto, missä koti, missä minä...? Mun aivot käy tällä hetkellä juuri tuota väsytystaistelua läpi vuorokauden niin, etteivät juuri öisinkään anna minun nukkua. Ja vaikka tiedän mistä on kysymys ja tiedän, ettei minun pidä kuunnella, silti joudun yhä uudelleen ja uudelleen perustelemaan itselleni miksi tämän teen. Miksi hyppään tuntemattomaan? Miksi en vain jatka niin kuin tähänkin asti, kun suurin jännityselementti on ollut se, riittääkö auton polttoaine viikon viimeisenä työpäivänä vielä kotipihaan asti? Minä väsytän aivojani, aivoni väsyttävät minua. 

Huomenna aion vain levätä.

Nyt pakkaan kuitenkin työhuoneestani kaikki elämäni nuotit, vuoden työn ja muistoni pahvilaatikkoihin ja kasseihin, kärrään ne kotiin ja istun illalla viinilasin kanssa hetkeksi alas, -koira sylissä ja mies kainalossa. Nautin siitä, mitä minulla on ympärilläni, kiitän jokaisesta hyvästä asiasta hiljaa, hyvästelen hitaasti.

Ehkä nämä eivät ole hyvästit. Ehkä tämä on kuitenkin vain uuden alku?




perjantai 5. elokuuta 2016

Heinäkuu kuvina

Heinäkuu oli ja meni. On elokuu, aavistus syksystä on jo hiipinyt mieleen. Ja samaan aikaan tuntuu siltä, ettei kesä vielä alkanutkaan. Töitäkin vielä pari viikkoa jäljellä ennen lomaa...

Kuitenkin näitä heinäkuun kuvia selatessani huomasin, että olenhan ehtinyt jo vaikka mitä, nauttiakin aivan yllin kyllin. Parhaat ilmat ja joutilaimmat päivät ovat sitäpaitsi vasta edessäpäin! Sadepäivistä huolimatta en siis aio luovuttaa syksyn tunnulle vielä.

Olen nauttinut aamiaisesta ulkona ilman kiirettä mihinkään.
Olen syönyt syntymäpäiväkakkuni hyvässä seurassa.
Olen lötköttänyt rannalla vapaapäiviä ja työpäivien iltojakin. Parasta on, kun pakkaa töiden jälkeen eväät ja pyöräilee rannalle syömään ja lukemaan päivän lehdet!

Olen myös ehtinyt nautiskella työstäni ja upeasta ympäristöstä, jossa sitä saan tehdä!

Olen järjestänyt miehelleni perjantaiyllätyksen.
Olen istunut takaterassilla viinilasin kera nuuhkimassa kesäiltaa.
Olen istunut Torinrannan laiturilla keskellä yötä noutoruokaa syömässä.
Olen kokenut hämärtyvän illan ja välkkyvät valot.
Olen saanut hemmotella ystävää grillailuillani.
Olen täyttänyt pakastinta talven varalle. Vielä tosin olisi pakastimessa tilaa ja marjastressi vain kasvaa jokaisen sateisen päivän myötä.
Olen ehtinyt juomaan skumppaa terassilla viltin alla ja räpsimään vessaselfieitä skumpan "kaunistamana".

Ja olen nähnyt öisen kaupungin kauneuden.