tiistai 10. helmikuuta 2015

Kun vyötärönympäryksestäsi tuleekin kaikkien yhteinen asia

Viime päivinä olen saanut ottaa vastaan useita "sydämellisiä" onnitteluja,
ja uteliaita kysymyksiä perheenlisäyksemme saapumisajankohdasta.

-Kiitoskiitos, onnea tarvitaan aina. Ja voi kun minä osaisin sanoa, niin kertoisin kyllä. 
Jos tuohon vastauksen tietäisin, tienaisin leipäni ennustajana...

En nimittäin ole "siunatussa tilassa", kuten eräs onnittelijoista (työpaikalla, työkavereideni ja oppilaideni ympäröimänä) isoon ääneen päivitteli.

Sen sijaan olen kyllä lihonut muutaman kilon.

Opiskelun ja kahden työn oravanpyörässä liikkuminen on jäänyt liian vähälle, tiedän sen.
Ja olen kyllä huomannut sen ihan itsekin, minulla kun on peili kotonakin.
Olen kuitenkin ajatellut, että se ei ole maailman vakavin asia.
En kuitenkaan ole lihava, en edes pyöreä. Painoni ei missään tapauksessa uhkaa terveyttäni.
Olen siis vain saanut niin sanotusti vähän "lihaa luiden ympärille."

Pyrin syömään hyvin, säännöllisesti ja terveellisesti, kellon ympäri venyvistä päivistä ei selviäisikään huonoilla ja epäterveellisillä eväillä,
kuljen koulu- ja työmatkani pyöräillen, jotta saisin pitkienkin päivien aikana edes vähän liikuntaa ja happihyppyjä raikkaaseen talvi-ilmaan,
herkuttelen toki välillä viikonloppuisin ja otan toisinaan saunaoluen tai muutaman lasillisen viiniä.
Aikaa aikaisemmille, parin tunnin treeneille päivittäin ei kuitenkaan enää ole.

Naivisti olen kuvitellut, että tärkeintä on hyvä olo, ei muutama ylimääräinen kilo, pyykkilautavatsa tai kroppa ilman grammaakaan ylimääräistä rasvaa.

Mutta olin ilmeisesti väärässä.
Onko niin, että lausuttuasi "tahdon" alttarilla, luovutat samalla oikeudet ympärilläsi oleville ihmisille tarkkailla ja kommentoida vatsanseutuasi, kuin tämä olisi koko yhteisön yhteinen asia?
Eikö tosiaan enää saa lihoakaan rauhassa, vaan joudut pyytelemään anteeksi pömpöttövää vatsaasi? (Varsinkin kuukautisten aikaan, jolloin se nyt ainakin varmasti pömpöttää ja mieli on herkällä muutenkin.)

Tarpeeksi monen kommentin jälkeen minä itkin yhden illan ja yhden yön.
Olin kiukkuinen. Ja loukkaantunut.

Joudunko kestämään samaa vihjailua siihen saakka, kunnes olen varmasti siinä iässä, ettei lapsensaanti enää ole mahdollista? Vai alkavatko sitten utelut siitä, miksi et ikinä hankkinut lasta?
Oikeastaan olen kiukkuinen ja loukkaantunut vieläkin, vaikka viimeisimmästä tapauksesta on jo viikon verran aikaa. Kiukuspäissäni olen saanutkin itseni kuntosalille useana aamuna viime viikkoina ja lenkkipoluillekkin iltaisin silloin kun on ollut siihen aikaa.
(Vaikka samalla hävettääkin, että annan ulkoisten tekijöiden vaikuttaa sisäiseen motivaatiooni.)

Kiukku ei kuitenkaan ota haihtuakseen.
Olen miettinyt, kuinka moni muu nainen saa kestää samaa kommentointia ja puolituttujen ihmisten uteliaisuutta, kuin minä olen viime aikoina saanut kontolleni.
Ja kuinka nuo silkkaa ajattelemattomuutta heitetyt kommentit voivatkaan satuttaa syvästi ja parantumattomastikkin!

Kyllä, minäkin toivoisin lasta.
Sen aika ei vain näköjään ole vielä. Uskon ja luotan kuitenkin siihen että se päivä koittaa ennemmin tai myöhemmin.
Olen toki miettinyt sitä, että mitä jos vielä muutaman vuodenkin päästä vain odotan ja toivon lasta, jota ei kuulu vieläkään.
Miltä nuo kommentit silloin tuntuvat?
Jos nyt itken yhden yön, montako yötä valvon itkien silloin?

Eikä kyse nyt ole pelkästään raskaudesta tai raskaudettomuudesta, vaan oikeudestani olla tyytyväinen vartalooni ja ylpeä itsestäni juuri näin, pömpöttävinä vatsoineni kaikkineni.
Oikeudestani kantaa itseni ylpeästi ja vatsakumpu pystyssä ihmisten eteen ilman pelkoa vääristä johtopäätöksistä ja sieluani raapivista kommenteista.

Miksi vartaloni on ongelma muille, jos se ei ole sitä minulle?
Kenellä on oikeus määritellä ja kommentoida sitä, miltä minun tulisi näyttää?

Voi kun ihmiset ymmärtäisivät, kuinka syvälle he voivat joskus todella herkässäkin tilanteessa elävää naista satuttaa!
Jo siinä on minäkäsitykselle ja itsensä hyväksymiselle työstettävää, että oma peilikuva ei näytäkään samalta kuin fitneslehtien ja -blogien naisilla.
Ja vaikka itse olisitkin onnellinen ja tyytyväinen, hyväksyisit peilikuvasi juuri sellaisena kuin se on, salaa vähän rakastaisitkin sitä peilistä katsovaa naista, vaikka ystävillesi marisetkin vatsamakkaroistasi,
ei se riitä.

Ei ellet ole, onneksi olkoon vielä kerran,paksuna, siunatussa tilassa, pullat uunissa, pieniin päin.
Silloin saat hetkeksi rentoutua, ja jättää vatsan vetämättä sisään.

Mutta varokin silti, ettei persus leviä! Se ei ole kaunista, ei edes odottavalla äidillä.