Kun vapauden hurman maistaa sain.

Toinen lomaviikko meneillään. Tai loma ja loma, -virallisesti olen kai työtön. Mutta kuitenkin, päivät täynnä aikaa tehdä juuri niitä asioita mitkä eniten huvittaa. Hurmaavaa ja huumaavaa kerrassaan, en ole tajunnutkaan kuinka kipeästi olen ollut tällaisen vapaan kellunnan tarpeessa jo pitkän aikaa!

Se on toinen juttu sitten se, että osaanko ottaa rennosti. Viime viikolla tuli jo tehtyä pieni pintaremontti makuuhuoneeseen. Maalasin kauan silmääni kiusanneet epäsiistit ja taulunkoukkujälkien rei´ittämät seinäpinnat uusiksi ja lisäsin vähän väriä tylsän valkoiseen huoneeseen. Kun on aikaa vain olla kotona ja vielä kevään kirkas valo oikein korostaa jokaista pikkuvikaa, alkaa ympäristönsä nähdä ahdistavan tarkasti. Tekisi mieli saman tien remontoida koko asunto lattiasta kattoon! Mutta yksi asia kerrallaan, yritän malttaa olla ottamatta liian suuria projekteja hoitaakseni ja harjoitella sitä jouten oloakin edes pieninä annoksina kerrallaan.

Ihaninta, aivan kaikista ihaninta on kuitenkin ollut se, että olen saanut urheilla ja ulkoilla juuri niin paljon kuin mieli tekee. Ei ole tarvinnut tasapainoilla sen kanssa, että mihin aika ja voimat vielä työpäivän jälkeen riittävät. Olen saanut huoletta joogata aamulla, hiihtää päivällä ja käydä crossfit-treeneissä illalla. Ja mitkä säät, aurinko on tainnut paistaa tähän saakka joka ikinen päivä! Tätä on minun unelmaloma; hyvää oloa, ulkoilmaa ja virkeyttä!

Samaan aikaan kuitenkin mietin, että kauankohan tällaista elämää lopulta jaksaisi? Jo nyt alkaa tuntua kuitenkin siltä, että jotain uusia haasteita alkaa kaivata aivan pian. Kovin kauaa ei riitäkään pelkästään se, että tänään jaksoin kyykätä vielä suuremmilla painoilla kuin edellisissä treeneissä. Tunnistan jo sen, että mieli alkaa hiljalleen etsiä niitä uusia haasteita, vaikka aivan vielä en ehkä olekaan valmis niihin tarttumaan. Mutta se lienee loman päätarkoituskin. Että akut on ladattu ja uudet haasteet tuntuvat taas vastustamattoman houkuttelevilta.

Vielä jaksan kuitenkin ihastella sitä, että huomennakaan ei ole oikeastaan pakko yhtään mitään. Saan tehdä juuri mitä huvittaa, juuri sitä mikä hurmaa ja huumaa kaikkein eniten. Saan tarttua hetkeen ja toteuttaa mielitekoja juuri oman pääni mukaan. Tai olla toteuttamatta. 

Nyt aion kuitenkin keittää päiväkahvit ja istahtaa ulos auringonpaisteeseen kahvikupin ja kirjan kanssa.

Ihan vain koska voin. Se on hurmaavaa.

Vapaalla ja yksin.

Ihanat juhlapyhät ovat ohi. Suurin osa ihmisistä palaa levänneinä, virkistyneinä, täynnä energiaa ja uutta innostusta töihin. Nyt jaksaa taas painaa hetken aikaa uudella puhdilla eteenpäin, harrastaa illat ja touhuta kotona. Minulla sen sijaan alkoi vihdoin vapaat työntäyteisen pääsiäisen jälkeen. Vapaat, joiden aikana yritän toipua pääsiäisen alla iskeneestä flunssasta, jota en mahdottoman sijaistilanteen takia kehdannut jäädä juhlapyhiksi kotiin potemaan.

Oma aika on ihanaa. Oikeastaan niin ihanaa, että usein vapaapäivä jonka "joudun" viettämään vaikkapa mieheni kanssa ei edes tunnu vapaapäivältä. Minulle vapaapäivä tarkoittaa sitä, että saan viettää päivän juuri niin kuin itse haluan, ilman kompromisseja.

Mutta joskus iskee kaihomieli. Edes joskus olisi ihanaa viettää vapaa-aikaa myös ystävien seurassa, perheen kanssa, kavereiden ympäröimänä suurella porukalla. Edes joskus. Vaikka oma aika on ihanaa, eivät yksin koetut elämykset tunnu yhtä suurilta elämyksiltä kuin ne, jotka voi jakaa toisen ihmisen, tai ihmisten kanssa. Ihana maisema, aurinkoinen hiihtolenkki, hyvä lounas tai täydellinen keli laskettelurinteessä; -kaikki ovat sellaisia asioita, jotka tuntuvat vielä monin kerroin ihanammilta kun saat jakaa ne jonkun kanssa.

Ammatinvalintakysymys. Maailman ärsyttävin sana, mutta minunkin tapauksessani niin totta. On vain mahdottoman vastenmielistä perustella asioita sillä, että on sattunut valitsemaan tietyn ammatin. Mutta siihen on tottuminen, että jos haluan työtäni tehdä vielä jatkossa, on minun hyväksyttävä että se vie arki-illat ja viikonloput. Vapaa-aika sijoittuu pääosin alkuviikkoon, maanantaille ja tiistaille. Niihin päiviin olisi siis sijoitettava myös sosiaalinen elämä. 

Joku toinen jaksaa vielä työpäivän jälkeenkin olla sosiaalinen. Minä en oikeastaan jaksa. Johtuu varmasti siitäkin, että työni on niin sosiaalista. Työpäivän jälkeen tarvitsen hiljaisuutta, rauhaa ja yksinoloa vastapainoksi ihmistäyteisille työpäiville. Mutta vapaapäivinä kyllä jaksaisin ja tarvitsisinkin sosiaalisia kontakteja. Ei ole terveellistä, jos työelämän ulkopuolella ei juuri ihmiskontakteja ole. Vähemmästäkin alkaa pää sakkaamaan. Mutta yritäpä saada joku maanantai-iltana kanssasi kaupungille vähän tanssahtelemaan tai tiistaina brunssille ja shoppailemaan. Helpommin sanottu kuin tehty, -kaikki kunnon ihmiset ovat silloin töissä. 

Niinpä niin, kunnon ihmiset, aikuisuus ja työelämä. Useilla ikätovereillani jo perhe-elämäkin lisänä tuohon kuvioon. Aikataulut ovat tiukat ja arki täynnä kiireitä. Usein tapaamisia joutuu suunnittelemaan viikkoja etukäteen ja silti viime hetkellä tulee jokin muuttuja, joka pakottaa peruuttamaan kauan odotetut treffit. Mutta tarve sosiaalisuudelle, sille että ympärillä on niitä tuttuja ja turvallisia ihmisiä, niitä joille voit purkaa koko pääkoppasi sisällön tulematta tuomituksi, ei katoa mihinkään. Ystäviä ja "tyttöjen omaa aikaa" tarvitsee aivan kuten ennenkin, joskus tuntuu, että vielä enemmän kuin ennen. Mutta mistä sen ajan taikoisi?

Onneksi on some. Voin jakaa kokemuksiani ja fiiliksiäni siellä. Tiedän, että Instagram-seuraajani näkevät ihanan hiihtokelin ja täydellisen lounaani. Tuntuu, että en ole aivan yksin niistä nauttimassa. Some tekee yksinäisestä vapaa-ajasta edes hitusen vähemmän yksinäistä, edes hitusen siedettävämpää. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

Ja se ammatinvalintakysymys. Se on todella niin suuri kysymys, että en usko ratkaisevani sitä vielä pitkään aikaan. Tahdonko todella tehdä työtä, joka eristää minut omasta elämästäni lähes kokonaan? Haluanko viettää elämäni illat ja viikonloput sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa olen velvoitettu viettämään aikaa sen sijaan että saisin vapaa-aikaa rakkaimpien ja läheisteni seurassa? Suuria kysymyksiä ratkaistavaksi...

Onneksi luvassa on tulevan työviikonlopun jälkeen kokonaiset puolitoista kuukautta työtöntä aikaa. Saan ottaa takaisin parin vuoden sosiaalisen vajauksen, keskittyä siihen että kierrän ystävän luota toisen luo ja nautin jokaisesta hetkestä. Se on ainutlaatuista ja harvinaista, luksusta mitä arkeen ei juuri sisälly.

Mutta sanopa sinä, sinä joka olet joutunut uhraamaan paljon yksityiselämästäsi työsi takia: mistä tiedät, että olet valinnut oikein? Ja miten sinä siedät yksinäisyyttä? Sattuneesta syystä nämä teemat kiinnostavat ja haluaisin joskus tulevaisuudessa tutkia ainakin oman ammattini edustajien osalta työn ja vapaa-ajan yhteensovittamista laajemminkin.

Ankeasta aiheesta huolimatta iloista pääsiäisen jälkeistä viikkoa! 

Uuden edessä

Se on kihelmöivä tunne, kun yhtäkkiä huomaa kahden viikon kuluttua olevansa jo vapaalla. Vuosi, käsittämättömän lyhyt aika muuten, on kulunut ja nykyinen työpätkäni aivan hetken kuluttua siis loppuun saatettu. Mitä seuraavaksi? Sitähän tässä jo miettii, samalla kun yrittää hoitaa viimeiset kaksi työviikkoa kunnialla loppuun saakka. 

Aika on kummallista, se kulkee miten huvittaa. Vuosi elämässä eteenpäin tuntuu hurjan pitkältä. Sitä kuvittelee, että vuodessa ehtii tapahtua melkein mitä vain. Ja taas kun katsoo vuotta taaksepäin, huomaa kuinka hujauksessa se onkaan kulunut! Vastahan aloittelin vuoden sijaisuuttani ja ajattelin, että tämän vuoden aikana ehdin yhtä jos toistakin. Kuvittelin olevani paljon viisaampi ja kypsempi tässä hetkessä, kun työt on tehty ja on aika siirtyä eteenpäin. Uskoin tietäväni tarkalleen mitä haluan ja olevani taas täynnä intoa ja energiaa. Mutta eihän se vuosi aivan sillä tavalla mennyt.

Tavallaan minua lähinnä pelottaa tällä hetkellä. Pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Oikeastaan ensimmäistä kertaa viimeisen kahdentoista vuoden aikana edessä on ajanjakso, jolloin kalenterissani on oikeasti tyhjää useamman kuukauden verran. Töitä on seuraavan kerran heinäkuussa, siihen saakka saan itse päättää mihin aikani kulutan. Se tuntuu ihanalta, mutta kaikessa tuntemattomuudessaan ja outoudessaan varsin pelottavalta. Missä on minun arvoni, kun sitä ei määritä työn tekeminen? Olenko hyödytön ja arvoton jos vain heittäydyn kellumaan ja nauttimaan olostani? Sitä paitsi, miten ylipäätään tulen toimeen kun säännöllisesti tilille kilahtavaa kuukausipalkkaa ei enää tulekaan? Mitä jos joudun taas nöyrtymään ja turvautumaan mieheni tuloihin voidakseni hoitaa laskuni ja ostokseni? 

Toisaalta, en tosiaan ole pitänyt yli viikon yhtäjaksoista lomaa yli kymmeneen vuoteen. Ehkä on jo aika opetella myös joutilaisuuden sietämätöntä keveyttä? Uskon, että luovuudelle joutilaisuus on välttämätön edellytys. Tarvitaan paljon tilaa niin ympärillä, kuin myös kalenterissa, jotta luovuus pääsee oikeasti valloilleen. Jospa olisikin niin, että vasta pysähtymällä keksin oikeasti sen suunnan jota kohti haluan lähteä kulkemaan? Tällä hetkellä unelmat tuntuvat olevan niin hajanaisia, niin ristiriidassa keskenään, ettei niiden toteuttamiseen tunnu löytyvän mitään järkevää ratkaisua. Toisaalta haluaisin pakertaa opintoni äkkiä loppuun Kuopiossa, toisaalta haluaisin heti muuttaa takaisin kotiin pohjoiseen Rovaniemelle, toisaalta haluaisin vain kirjoittaa ja unohtaa musiikin, toisaalta haluaisin keskittyä taas soittamaan ja laulamaan ja kirjoittamaan omia lauluja. Toisaalta haluaisin perheen nyt heti, toisaalta haluaisin vain nauttia vapaudestani, matkustella ja elää taiteilijanelämää. 

Kevät on puhkeamaisillaan, aurinko lämmittää jo vaikka se ei aivan vielä jaksa paksuja hankia sulattaakkaan. Kuitenkin uusi elämä jo odottaa malttamattomana puhkeamistaan hangen alla. Ja minäkin alan hiljalleen toipua tämän yhtäkkisen valon määrän aiheuttamasta shokista. Kevät on uusien alkujen, uuden elämän aikaa. On ihana suunnata kohti kevättä ja kohti tulevaa kesää, kun itsekin on uuden alun partaalla, kääntämässä uutta sivua elämän värityskirjassa. Siinä on pätkätöiden ihanuus, kaikesta epävarmuudesta huolimatta; säännöllisin väliajoin tulee arvioitua elämän suuntaa ja tarkistettua laivansa kurssia. Pitkässä työsuhteessa laiva saattaa unohtua automaattiohjaukselle, eikä enää muistakaan, mihin täytyisi suunnata voidakseen toteuttaa unelmansa. Ehkä tuo pätee elämään yleisemminkin, välillä on hyvä pysähtyä ja tarkistaa kompassista laivansa kurssi. Sen jälkeen uskaltaa taas jatkaa täysin purjein eteenpäin.

Olen alkanut epäillä, ettei sitä hetkeä tulekaan, jolloin kokisi olevansa tarpeeksi viisas ja kypsä tekemään järkeviä, aikuisen ihmisen päätöksiä. Mitä kauemmin elää, sitä vähemmän huomaa tietävänsä. Ja koko ajan pienemmäksi tässä itsensä tuntee. Ehkä on turha odottaakaan tietävänsä koskaan mitä lopulta haluaa, missä on minun laivani määränpää? Ehkä täytyy vain luottaa, että minun laivaani ohjataan sydämellä? Että kun valitsen niin, mikä tuntuu oikealta, se myös on oikea suunta. Harvoin se järkevin, se fiksuimmalta tuntunut vaihtoehto on kuitenkaan ollut se, joka on elämässä johtanut niille kaikkein kauneimmille poluille. Harhateiden ja sivupolkujen kautta tähänkin pisteeseen on tultu, tuskin matka tästä eteenpäinkään jatkuu turvallisesti opastettua valtaväylää pitkin.

Mutta kohti elämäni kevättä, kohti vapaata kelluntaa, ihanaa suvantopaikkaa. Sinne suuntaan nyt laivani. Ensi syksynä kestän taas uudet haasteet, myrskyn ja tuiverruksen. Tarkistettuani kurssini suuntaan niiden läpi keula ylpeästi pystyssä, pullein purjein.